EU:n ja Suomen budjettiongelmat

USA on pyrkinyt ylläpitämään maailmanherruuttaan käymällä jatkuvasti eri puolilla maailmaa sotia. Niiden seurauksena on aiheutettu Eurooppaankin vyöryvä satojen tuhansien pakolaisten vyöry. Pakolaisten suurella määrällä on uskottu voitavan paikata EU:n johtavissa jäsenmaissakin niiden työnantajien halvan ja nöyrän työvoiman saantitarpeita, heikentää ja pitää kurissa kotimaisten työntekijöitten ammattiyhdistyksiä, sekä alentaa palkkakustannuksia. EU-alueella onkin käynnissä suuri palkansaajien työehtojen huonontamisprosessi aivan kuin USA:ssakin. Siksi EU ei ole arvostellut USA:n sotapolitiikkaa pakolaisuuden aiheuttajana.

Pakolaisten liian suuri määrä on ylittänyt kuitenkin nämä tarpeet ja muodostunut ongelmaksi toisaalta pakolaisuuden aiheuttamien suurten kustannusten suhteen ja toisaalta siksi, että ylijäämäpakolaiset uhkaavat radikalisoitua ja synnyttää aivan uuden väkivaltaisen vastakkainasettelun Euroopan eri maissa, koska heille ei olekaan pystytty tarjoamaan pakolaisten kuvittelemia oloja ja työpaikkoja.

Suomen tämän vuoden budjetissa on pakolaisvyöryn, jonka hallitsemattomuus johtuu olennaisesti Suomen EU-jäsenyyden tuomasta EU:n sisäisestä vapaasta liikkuvuudesta, ansiosta jo nyt lähes puolen miljardin euron vajaus. Pakolaisvyöry EU-alueelle, Ukrainan länsihallinnon tukeminen, EU:n talouskriisin jatkuminen ja Englannin tuleva EU-jäsenmaksujensa alentaminen EU-erollaan uhkaamalla, tulevat romuttamaan EU:n budjetin ja aiheuttamaan, että EU:n on vaadittava jäsenmailtaan lisää rahaa entisten jäsenmaksujen lisäksi. Suomen budjetin vajaus voi kasvaa näin vielä lisää pääministeri Sipilän yhteiskuntasopimuksella, palkkojen 0-sopimuksella ja muilla kiristys- ja leikkaustoimilla kaavaileman 5 %:n verran.

Suomen hallitus aikoo ilmeisesti lisätalousarvioissaan nämä vajeet paikata veroja kiristämällä ja leikkaamalla lisää kansalta. Oikeampi tapa olisi vaatia lisääntyneitten kulujen korvaamista EU:lta ja Suomen budjetoiman yli 2,1 miljardin euron EU-jäsenmaksun alentamista sekä lisäksi yrittää vaikuttaa EU:n päättäjiin, ettei EU avustuksillaan, ulkopolitiikallaan tai sotatoimin ole tukemassa Ukrainan sotaisaa länsihallintoa ja muita sotatoimia, jotka aiheuttavat pakolaisuutta. Lisäksi Suomen tulisi vihdoinkin EU:sta huolimatta ryhtyä suojelemaan omaa elinkeinoelämäänsä ja työpaikkojaan ulkomaiselta vapaalta kilpailulta.

Miksi EU ei puutu pakolaisuuden syihin?

Pakolaisvirtojen hallitsematon kasvu on muodostumassa uudeksi EU:n isoksi ongelmaksi. Sadat tuhannet Unionin alueelle pyrkivät pakolaiset lisäävät kohtuuttomasti EU:n jäsenmaitten sosiaali- ym. kuluja ja aiheuttavat monia muitakin ongelmia.

Pakolaisongelman ratkaisu ei voi olla vain rajojen sulkeminen tai yhteisvastuun lisääminen EU:n jäsenmaissa pakolaisten vastaanotossa. Jälkimmäinen keino voimistaisi samalla EU:n liittovaltiokehitystä. EU:n on vihdoin tosissaan puututtava niihin syihin, jotka aiheuttavat pakolaisvirtoja.

Eräs tärkeimmistä pakolaisuutta aiheuttavista syistä on kansainvälisen aseteollisuuden tarve aikaansaada ja jatkaa sotia, jotta aseita saadaan kaupaksi. Tässä aseteollisuuden apuna on jatkuvasti toiminut ja toimii USA, joka ylläpitää ja yllyttää eri puolilla maailmaa sotia ja aseellisia levottomuuksia. Viime vuosina tämä USA:n aseellinen politiikka on kohdistunut mm. Syyriaan ja Irakiin ja Pohjois-Afrikkaan, joista suurin osa nykyisistä pakolaisjoukoista pyrkii ihmissalakuljettajien avulla Eurooppaan.

EU:n on pyrittävä painostamaan USA:a, jotta se lopettaisi tällaisen sotapolitiikan harjoittamisen, joka aiheuttaa pakolaisuutta Eurooppaan. Vapaakauppaneuvottelujen keskeyttäminen USA:n kanssa tarjoaisi yhden keinon tähän painostukseen. EU:n on myös itse lopetettava tällaisten USA:n käynnistämien sotien tukeminen.

EU ei saa myöskään olla organisaatio, joka jäsenmaittensa veronmaksajien kustannuksella vuodesta toiseen on valmis jälleenrakentamaan USA:n sotaselkkausten jälkeen maan toisensa jälkeen.

Arjo Suonperä
VEU:n puheenjohtaja

Vappupuhe

Mauri NygårdHyvät Ihmiset, tiedättekö, että hyvinvointivaltio oli äärimmäinen poikkeus ihmislajin historiassa?

Tiedättekö, että se sallittiin vain kommunismin pelossa?

Kai tajusitte 90-luvun alussa, että nyt sitten seuraa pääoman maailmankausi?

Kai tajusitte, että iso raha halusi vallan pois kansalta ja kansallisvaltioilta?

Kai tajuatte, että vaikka haluttaisiin, niin kansanvalta ei voi toimia isoissa yksiköissä kuten EU:ssa?

Varmaankin tajuat, että EU on keino saada valta pois kansallisvaltioilta ja kansalta.

Kai myönnät, että itsenäistä Suomea ei enää ole. Itsenäisyys on humpuukia, kuten niin moni muukin asia.

Kai tiedät, että kaikki eduskuntapuolueet kannattavat EU-jäsenyyttä ja euroa.

Kai tajuat, että näitä puolueita äänestämällä kannatat kansainvälisen ison rahan valtaa.

Kai tiedät, että 90-luvun lama ja nykyinen lama ovat EU:sta johtuvia. Molemmilla kerroilla rahan arvo oli noussut pilviin euron tai siihen pyrkimisen vuoksi. Nyt euron arvoa on laskettu, mikä piristää taloutta hallituksen politiikan sitä haitatessa.

Kai tiedät, että valtiontalouden vaikeudet johtuvat paljolti siitä, että on vähennetty rikkaitten verotusta. Samalla on leikattu valtionavut kunnille lähes puoleen, ja kunnat ovat vaikeuksissa.

Tajuatko siis, että sairaanhoito-ongelmat ym. ovat tahallaan aiheutettuja? Kaikilla keinoilla edistetään yksityistämistä.

EU:n vuoksi valtion piti luopua rahan luomisesta ja itseltään lainaamisesta. Sitten on velkaannuttu lainaamalla yksityisiltä pankeilta, joita valtio toisaalta tukee. – Mieletöntä, eikö niin?

Tajuatko, että valtionyhtiöiden lähes lahjoittelu ulkomaille on älytöntä? Esimerkkeinä Kemira Agro, Talvivaara ja Rautaruukki.

Tiedätkö, että koko vapaakauppa on bluffia? Täydelliselle vapaakaupalle ei ole mitään tieteellistä tai käytännön perustetta kansallisvaltion tai pienen ihmisen kannalta. Kaupankäyntiä kyllä tarvitaan.

Kai nyt tajuat, että todellinen oppositio on eduskuntaan pyrkivissä puolueissa, ja että EU-jäsenyyden vastustaminen on parasta kuntapolitiikkaa.

Tarvitsemme siis lisää veroja rikkaille ja eroon EU:sta, Natostakin.

Mauri Nygård

VEU:n hallituksen jäsen
Itsenäisyyspuolueen vpj
toisinajattelija.fi

Olisiko nyt aika?

Noin runsas vuosi sitten ehdotin että Suomen olisi kannattanut lähteä eurosta. Tuolloin se olisi vielä merkinnyt sitä, että Suomen uusi valuutta olisi devalvoitunut ja muutenkin eroaminen olisi pitänyt tehdä mahdollisimman yllätyksellisesti. Korkotasomme olisi myös saattanut hetkellisesti nousta, mutta ennenkaikkea valuutan devalvoitumisella olisi ollut selvästi positiivisia vaikutuksia tilanteessa jossa Suomi oli syvässä lamassa. Nyt olemme edelleen lamassa (tai tilapäisen lievän elpymisen jälkeen olemme taas hajoamassa) ja kauppataseemme on merkittävästi huonontunut, mutta toisaalta ympäröivä maailma on myös merkittävästi muuttunut.

Komissaari Olli Rehnin mukaan Suomi on saanut huonon maineen maana joka valmistelee lähtöä eurosta. Toinen EU-janitsaari Alexander Stubb taas vakuuttaa, että Suomi on sataprosenttisesti sitoutunut euroon eikä missään nimessä tule siitä lähtemään ja on valmis kaikkiin uhrauksiin mitä eurossa pysyminen edellyttää. Asetelma on selvä: ne joiden mielestä Euroopan Unionin etu on asetettava eurooppalaisten kansallisvaltioiden edun edelle, pitävät eurossa pysymistä ehdottoman välttämättömänä. Ne, joiden mielestä Euroopan Unioni edelleen on itsenäisten kansallisvaltioiden yhteenliittymä jonka ensisijaisena tarkoituksena on olla hyödyksi jäsenilleen, ovat toista mieltä. Jos on niin, että eurossa pysyminen on jollekin maalle haitallista, niin vastuullisen poliitikon tulee ajatella maansa etua.

Meitä pelotellaan jatkuvasti euron hajoamisen karmeilla seurauksilla. On ilmeistä, että tilanteessa jossa euro hajoaa pakon edessä, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole, seuraukset ovat ikäviä kaikille niille maille jotka ovat edelleen mukana. Ne eivät välttämättä ole niin ikäviä kuin kauhukuvien maalailijat esittävät: on todennäköistä että ne maat jotka ovat pitäneet taloutensa kohtuullisessa kunnossa eivät joudu kärsimään tolkuttomista koronnousuista, valuutan arvon romahduksesta (joskin se ei olisi yksinomaan haitallista). Sen sijaan jos on tehty sitoumuksia euron tukemisesta ja jouduttu maksamaan suuria summia erilaisiin rahastoihin, niin niitä rahoja ei enää saada takaisin vaan voidaan yhtäkkiä olla tilanteessa jossa vastuut realisoituvat oikeina velkoina. Kuten The Economist arvioi, nämä vastuut ovat suhteellisesti raskaampia meille.

Suomelle on kuitenkin olemassa vaihtoehto, jota muille maille, ehkä Hollantia lukuunottamatta, ei ole: voisimme erota eurosta heti, vapaaehtoisesti. Erolla ei olisi meille mitään taloudellisesti vahingollisia seurauksia:

Suomen valtionlainojen korot laskisivat, Suomen uuden valuutan arvo nousisi hiukan, vapautuminen uhkaavista vastuista parantaisi taloudellisia näkymiämme ja lisäisi edelleen luottamusta Suomen kykyyn selviytyä isommastakin kriisistä. Kuten Juhana Vartiainen, joka innokkaasti on levittänyt väitettä, että Ruotsi ei suinkaan ole hyötynyt siitä että se ei ole eu-rossa (tosin meidänhän piti hyötyä selvästi enemmän siitä että olemme eurossa) on todennut, rahapolitiikka on oikeasti toissijainen ja ennen kaikkea on tärkeää että talouden perusedellytykset ovat kunnossa.

On totta että rahapolitiikalla ei maata pelasteta jos se on muuten kuralla, mutta toisaalta huonolla rahapolitiikalla voi maan viedä kuralle, niin kuin vaikka Suomen 90-luvun laman aikana, jolloin tehtiin kaikki mahdolliset virheet, liian korkeasta kiinteästä valuuttakurssista tolkuttomiin budjettileikkauksiin juuri silloin kun niitä ei olisi pitänyt tehdä.

Suomen ulkomaankaupasta pieni osa (n. 30% viennistä ja alle 30% tuonnista) on euroalueen sisäistä, tosiasia mitä on yritetty piilotella puhumalla EU-kaupasta yleisesti. Tämäkin on lisännyt euron haitallisuutta meille. ulevaisuudessa ei ole näköpiirissä että tärkeimmät kauppakumppanimme liittyisivät euroon. Toisin sanoen, juuri nyt vastuullisten suomalaisten poliitikkojen, jotka pitävät silmämääränään Suomen etua, tulisi ei ainoastaan varustautua euron romahdukseen vaan irrottaa Suomi eurosta. Tätä edellyttävät Suomen ankeat talousnäkymät ja odotettavissa oleva kestävyysvaje. Vain epäisänmaalliset poliitikot, joita nykyään löytyy eniten ihmeellisesti kokoomuksen riveistä, pitävät eurossa pysymistä pyhänä asiana, jota ei saa kyseenalaistaa. Tilaisuus ei toistu, kohta junan vauhti on sellainen ettei siitä enää voi hypätä ilman vaaraa.

On helppo muuten todeta, että irrottautumisella eurosta on positiivisia vaikutuksia. Kun (väärä) uutinen Suomen valmistautumisesta eroamaan eurosta tuli julki, niin Suomen valtionlainan korko laski heti.

J P Roos

professori

Helsingin yliopisto

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012.

Punavihreä hyvinvointimalli on tulevaisuutemme

Kansainvälisen kapitalismin kriisi on syvenemässä. Ns. eurokriisin syyt eivät löydy valtioiden velkaantumisesta vaan yksityisen velan kasvusta ja sen aiheuttamasta varallisuusarvojen – asuntojen, osakkeiden ja erilaisten johdannaisten – kuplasta, joka on puhjennut. Taustalla on ennen näkemätön velkakupla. Velka on ollut kapitalismin turbo, mutta nyt ahdin on tukossa. Lisääntynyt yksityinen velka on ”vivuttanut” varallisuusarvoja ylöspäin, mutta tuotannollisesti hyödyttömät varallisuusarvot eivät luo kassavirtoja, joilla noita velkoja kyettäisiin maksamaan.

Nykyinen kriisi onkin kapitalismin globaali systeemikriisi. USA:n ja Euroopan rooli ja merkitys maailmantaloudessa on kriisin myötä supistumassa. On tapahtumassa samanlainen muutos kuin taloushistoriassa on ennenkin tapahtunut, kun Hollanti ja Iso-Britannia romahtivat. Molemmat oli-vat pitkään maailmanvaltoja. Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina ja Etelä-Afrikka eli ns. BRICS–maat ja niiden lähellä olevat maaryhmät tulevat jatkossa määrittämään tahdin. Tällä muutoksella on paitsi valtava taloudellinen myös poliittinen ulottuvuutensa.

USA ja sen liittolaiset tulevat menettämään valtaansa. Ylipäätään näyttää siltä, että pitkäjänteinen yhteiskuntien menestys ei nouse kovalta uusliberalistiselta, oikeistolaiselta pohjalta. Pikemminkin tasa-arvoiset yhteiskunnat pärjäävät paremmin kuin sellaiset yhteiskunnat, joissa eroja tietoisesti kasvatetaan ja luokkaerot syvenevät. Koulutus, hyvinvointi, ihmisten osallisuus ja demokratia ovat tärkeimpiä tulevaisuuden menestystekijöitä. Pitkään toteutettu uusliberalistinen politiikka on lukinnut koko joukon ihmisiä paisuvaan köyhien joukkoon. Esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella jo lähes 20 prosenttia ihmisistä eli 39 000 tamperelaista on köyhyysrajan alapuolella. Heille, kuten muillekin huono-osaisille, on avattava ulospääsyreitit köyhyydestä. Hyvä ja kohtuuhintainen koulutus kaikille, työ ja kohtuullinen palkka, oikeudenmukainen sosiaaliturva ja palvelut sekä ennen muuta osallisuus yhteiskunnassa ovat tällaisia ulospääsyreittejä. Samalla ne ovat punavihreän hyvinvointimallin keskeisiä ja olennaisia piirteitä.

Tulevaisuuden hyvinvointimalli on mitä todennäköisimmin punavihreä. Toimittaja Martti Mörttinen kirjoitti taannoin (AL 8.12.2011), että punavihreä on ”nykyään suosittu ja periaatteessa hyväkin haukkumasana. Punainen ja vihreä ovat vastavärejä, ja jos ne sotketaan, niin siitähän tulee sitä itseään. Ruskeaa”. Näinköhän on? Pikemminkin näyttää siltä, että punavihreä hyvinvointimalli on juuri se tulevaisuuden visio, joka avaa myös maailmanlaajuisesti vasemmistolle, vihreille ja monipuoliselle kansalaisliikkeiden kirjolle hyvät näkymät menestyä ja muuttaa maailmaa.

Jari Heinonen

sosiaalityön professori

Tampere

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012.

Eurokriisi avaa mahdollisuuksia

Keskustelua eurokriisistä hallitsee vaikeaselkoinen talouspuhe. Lyhyellä tähtäimellä talouskriisin tekninen hallinta on tietenkin tärkeää. Vaaleiden kesäöiden hitaasti jo tummuessa katse voidaan kuitenkin nostaa myös kauemmas. On kysyttyvä miten tähän kriisiin on tultu ja minkälaisia mahdollisuuksia se sisältää. Kysymys on asetettava maailmanlaajuisesta, eurooppalaisesta ja suomalaisesta näkökulmista käsin.

Maailmanpoliittinen kehys on helpoin hahmottaa. Euroopan unionin tiivistymisen taustalla on Länsi- Euroopan johtavien maiden halu säilyttää valta-asemaansa globalisaation aikakaudella. Kehityksen suuntaa on ponnisteluista huolimatta selvä. Alkaneella vuosisadalla Eurooppa on taantuva manner; suuri hautausmaa, kuten Dostojevskij sitä profeetallisesti kuvasi yli sata vuotta sitten. Taantuminen tapahtuu talouden ja voiman ulottuvuuksilla. Se on suhteellista ja johtuu eurooppalaisten tieteellisten, teknisten, poliittisten ja hallinnollisten keskintöjen käyttöönotosta kaikkialla, mikä eurooppalaistaa koko maailman.

Euroopan voiman kutistumiselle me emme siis voi mitään eikä sitä ole syytä surra. 2000-luvulla teollinen kasvuyhteiskunta tulee ekologisten ja demokraattisten rajojen takia myönteisenä, ihmisen vapautta ja hyvinvointia palvelevana projektina, tiensä päähän. Tiedämme siksi, että maailmanpolitiikassa tämän vuosisadan suuri kysymys on joka tapauksessa kulttuuripoliittinen eikä voimapoliittinen. Voimapoliitisesti taantuva Eurooppa voi nousta alkaneen vuosisadan historian mahtitekijäksi valjastamalla parhaat voimansa sen näyttämiseksi miten globaalit ympäristökriisit voidaan ratkaista.

Eurooppa joka ei enää hae menestystä ja kansalaistensa onnellisuutta kilpailun ja kulutuksen kautta vaan yhteisöllisyyden, hiljentymisen ja vakauden kautta voi olla 2000-luvun maailmanhistorian keskeinen vaikuttaja. Kaikki muut vaihtoehdot vievät maailmanhistorian hengen, josta saksalainen modernisaation filosofian klassikko G.F.W. Hegel puhui, Euroopan ohitse.

Eurooppalaisesta näkökulmasta kriisi ja sen tarjoamat vaihtoehdot hahmottuvat myös aika helposti. Eurokriisissä laukeaa Euroopan yhdentymislogiikan alkuperäinen jännite kahden erilaisen voimavaran välillä. Euroopan unioni ja sen jatkuva syventäminen ja laajentaminen perustuvat osin ihmisten haluun laajentaa kohtaamisen ja jakamisen iloa kansallisvaltioiden keinotekoisia rajoja ylittäen. Toisena motiivina on huoli rauhasta. Perustamisvaiheessa suuret idealistiset näkijät ja tekijät, kuten Monnet ja Schumann, yhdistivät nämä motiivit ns. talousfunktionalistisen yhdentymisen projektiksi. Taloudellisen yhteistyön kautta oli määrä luoda sellaista Länsi-Euroopan maiden keskinäistä riippuvuutta, että sodat niiden kesken ävisivät mahdottomaksi.

Samalla vapaa markkinatalous loisi kansalaisille rauhan lisäksi hyvinvointia joka sekin motivoisi yhteistyöhön. Tämän upean projektin akilleen kantapääksi on osoittautumassa demokratian puute. Yhdentymisen perustajien visio suhteessa demokratiaan oli kirkas. Kansalaiset olivat 1900-luvun kuluessa osoittautuneet sotaisiksi. Heidän haluunsa syventää yhteistyötään ei voi luottaa. Sen takia perustajat halusivat toteuttaa Euroopan yhdentymisen vähin erin, kansalaisilta kysymättä.

Tämä projekti toimi hyvissä oloissa aika hyvin. Mutta huonoon säähän se ei ole meitä valmistautunut. Nyt sää on huono. Yhdentyminen vaatii kansalaisilta taloudellisia uhrauksia. Suomalaisten ja saksalaisten pitäisi maksaa kreikkalaisten ja espanjalaisten laskuja. Kansalaisil-ta ei kuitenkaan ole haettu lupaa eurooppalaiselle solidaarisuudelle vaikeissa oloissa, eikä lupaa ole annettu. Demokratia oli siis alun alkaen yhdentymisessä heikoilla.

Viime vuosina se on yhä härskimmin ohitettu. Raju merkkipaalu oli vuosien 2005-2008 kehitys jolloin Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksessä hylätty perustuslaki Euroopan unionille saatettiin peruskirjan nimellä kosmeettisin muutoksin voimaan kansalaisilta uudelleen kysymättä.

Euroopan unionilla on tässä tilanteessa kolme kehitysvaihtoehtoa. Ensimmäinen on autoritaarisen kapitalismin ”kiinalainen” tie jota jo rakennetaan 2.3.2012 allekirjoitetun talousunionisopimuksen, Euroopan vakausmekanismin, Euroopan keskuspankin mandaatin laajentamisella ja muiden vastaavien toimenpiteiden avulla. Se johtaa hallinnon ja suurten yhtiöiden johtajien aseman vahvistumiseen ja demokratian sekä hyvinvointivaltion heikkenemiseen.

Toinen tie on demokraattisen liittovaltion tie. Se vaatii Euroopan unionin uutta perustamista entistä tiiviimmäksi liitoksi kansalaisten valitsemalla tavalla. Puhtaassa muodossaan tämä tapahtuu siten, että kansalaiset valitsevat vapaissa vaaleissa perustuslaillisen konventin edustajat ja konventin tuloksesta järjestetään kaikissa maissa kansanäänestys, jossa kukin maa valitsee jäsenyytensä ja määrittelee sen ehtoja.

Kolmas tie on hajoamisen tie. Tähän voidaan päätyä kaaottisesti pahenevan kriisin kautta tai mahdollisesti myös kansanvaltaisesti jos kansalaisille annetaan mahdollisuus arvioida haluaan osallistua autoritaarisen kapitalismin unioniin.

Käytännössä todennäköisintä lyhyellä tähtäimellä lienee ensimmäisen ja kolmannen vaihtoehdon yhdistelmä. Kreikka ja Portugal, mahdollisesti myös Espanja ja Italia, eroavat unionista ja Saksan ympärille liittoutuneet maat syventävät yhteistyötään. Ratkaisut tehdään osin kriisiolojen hallituksissa, jotka voivat hakea valtakirjaa ratkaisuilleen vaalien kautta jälkikäteen. Saksassa ja ehkä joissakin muissa maissa oma budjettivalta siirretään kriisin pienentämälle Euroopan unionille kansanäänestysten perusteella. Mahdollista on sekin että viime vuosien tapaan etenevä kriisinhallinta pelastaa euron yhtenäisyyden. Historiallisesti kuva on silti sama. Vottajia ovat talouden ja hallinnon eliitit. Häviäjiä ovat eurooppalainen demokratia ja hyvinvointivaltio.

Suomalaisesta näkökulmasta eurokriisin tarjoamia vaihtoehtoja on vaikeampi hahmottaa kuin maailman tai mantereemme näkökulmasta. Todennäköisintä on, että Suomi jatkaa nykyisellä linjalla. Liimaudumme Berliinin ja Brysselin kylkeen suomalaisen euroeliitin toivoessa, ettei lasku kasva niin isoksi, että perussuomalaiset voittavat vaalit. Tämä tie on varsinkin vasemmistopuolueille suuren riskin tie. On vaikeaa selittää vasemmiston äänestäjille että on heidän etunsa mukaista maksaa elintasoamme merkittävästi pudottavia laskuja muihin maihin kun samalla valta jaetaan Euroopassa uudelleen markkinafundamentalistisen oikeiston ehdoilla. Ratkaisu ei ole kovin helppo myöskään poliittisen keskustan ja oikeiston sosiaaliliberaaleille.

Maamme nykyisen hallituksen politiikka rakentuu siksi kokonaan sen toiveen varaan että eurokriisi alkaa pian helpottua. Ellei näin käy vanhat puolueet ovat tiukkojen valintojen edessä. Eurokriisin syventyessä Suomella aukeaa myönteisten vaihtoehtojen tie vain syvällisten arvovalintojen pohjalta. Asettamalla kansalaiset uusien vaalien tai kansanäänestyksen kautta ratkaisevaan asemaan Suomi ei voi tuoda nopeaa helpotusta vaikeaan tilanteeseen. Mutta näin tekemällä saavutamme kaksi etua.

Ensinnäkin avaamme ensimmäistä kertaa Euroopan unioniin liittymisen jälkeen tilaa aidolle keskustelulle maamme tulevaisuuden suuresta linjasta. Tässä keskustelussa voi syntyä yllättäviä ja voimakkaita uusia visioita. Myös Pohjoismainen linja voi silloin herätä uuteen elämään ja tarjota maailmanpoliittisesti tärkeälle ekologiselle hyvinvointipolitiikalle lujan perustan. Toiseksi, kun me rakennamme tulevaisuutemme demokraattisesti valinnat sitovat ja motivoivat meitä kansalaisia tavalla, joka auttaa meitä kestämään vaikeita aikoja yhdessä. Demokratia on yhteistä vapautta. Se ei voi aina tuoda helppoa elämää mutta sen itseisarvo korostuu vaikeina aikoina.

Thomas Wallgren

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja Suomen akatemian mielenfilosofisen tutkimusprojektin johtaja. Hän on myös Vaihtoehto EU:lle ry:n varapuheenjohtaja.

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012. Lyhyempi version tästä kirjoituksesta julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 17.7.2012.

Viides vuosi eurokriisiä

OlliEuroopan unionin finanssikriisi on viettänyt kesälomaa. Velkakriisi ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Se alkaa näkyä nyt myös asiansa hyvin hoitaneiden maiden talouskasvun hidastumisena. Syksyn lähestyessä olemme edelleenkin lähtötilanteessa. Kohta viisi vuotta jatkuneen ongelman ratkaisua ei ole löytynyt. Euroopan keskuspankin viimeinen veto eli velkamaiden velkakirjojen ostaminen ei näiden maiden taloutta paranna.

Suomen johtavat poliitikot ovat sortuneet eurokriisin vangeiksi. Entistä synkemmissä tulevaisuuden näkymissä ei ole valoa näkyvissä. Yhä todennäköisempää on, että ratkaisuksi tarjotaan EU:n muuttamista liittovaltioksi ja sen seurauksena euromaiden yhteisvastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Näyttää siltä, että tämä yritetään toteuttaa EU:n tapaan ilman kansalaiskeskustelua ja demokraattista menettelyä.

Olemmeko joutumassa vain maksajiksi? Onko nyt tapahtumassa lopullinen irtiotto demokratiasta? Mitä näkymiä liittovaltio tarjoaa? Pystyykö liittovaltio kansallisvaltiota tehokkaammin kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla? Onko liittovaltiolla joitakin salaperäisiä ominaisuuksia, jotka ratkaisevat ongelmat? Onko kansainvälinen kilpailu ylipäätään tämän vuosituhannen tärkein asia? Meillä on runsaasti kokemuksia tästä kilpailumantrasta. Se tuntuu merkitsevän pelkistetysti kaiken kaupallistamista – ihmisten peruspalveluita myöten. Sitäkö kansalaiset haluavat?

Jäsenvaltioita vaaditaan luopumaan sellaisista itsenäisen valtion tunnusmerkeistä kuten budjettivallasta ja lainsäädännöstä. Nyt uskotaan, että liittovaltiorakenne voisi ratkaista ongelmat. Pääsemme takaamaan muidenkin velkoja ja talletuksia!

En usko siihen, että euromaiden veroasteet, veronkeruun tehokkuus, tulonsiirrot ja julkisen sektorin tehtävät voitaisiin harmonisoida ja samalla estää se, etteivät vain joidenkin maiden veronmaksajat joudu maksumiehiksi. Siksi myös liittovaltiomalli johtaa näillä näkymin umpikujaan. Sekavuus, jopa sekoilu, näyttää tulleen jäädäkseen EU-maiden päätöksiin. Selvä piittaamattomuus EU:n omista päätöksistä esimerkiksi rahaliittoa perustettaessa tai nyt velkamaiden pakottaminen epäinhimillisiin säästöihin ei mitenkään auta ongelmien selvittämisessä.

Omien kelluvien valuuttojen käyttöönotto sen sijaan tarkoittaisi vastuun hajauttamista eri EU-maihin, eikä olisi tarvetta yhteisvastuuseen. Ekonomistitkin ovat monista erimielisyyksistään huolimatta kaiketi yhtä mieltä siitä, että valuuttakurssijärjestelmä ei ole kansantalouden tärkein asia.

Olli Salin

Vaihtoehto EU:lle ry:n puheenjohtaja

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012.

EU kallein suomalaisille

Olen ollut panevinani merkille, että suomalaisia kiinnostaa EU:ssa erityisesti se, kuinka paljon rahaa me sinne lähetämme. Yleisesti tiedetään, että Suomi on nettomaksaja. Se merkitsee, että Suomen saama ”EU-raha” tähän tai tuohon tarkoitukseen on aina meidän omaa rahaamme, joka kierrätetään Brysselin kautta meille takaisin. Nettomaksu on hävikki, joka syntyy matkalla.

Viime vuonna hävikki oli valtion tilinpäätöksen mukaan 753 miljoonaa euroa, mikä oli uusi Suomen ennätys. Siihen on laskettu mukaan myös Suomen rajoilla perityt ja pääkonttorin käyttöön lähetetyt tullitulot, jotka Suomen itsenäisyyden aikaan pidettiin itsellä.

On myös toinen laskelma, ja siihen nojaa kokoomuslainen valtiovarainministeriö yhtä tanakasti kuin entinen maalaisliitto lakiin ja raamattuun. Kataisen valtiovarainministeriö tiedottaa Suomen kansalle neljänneksen pienemmän nettojäsenmaksun, jonka on meidän puolestamme laskenut EU:n komissio. Sen laskelma perustuu tiettyjen kulujen tietoiseen poisjättämiseen. Lukuja vähätellään siksi, että pääkonttori tietää nettomaksujen kuvaamalla rahojen hävikillä olevan monissa nettomaksajamaissa suuri vaikutus kansalaismielipiteeseen. Mukana eivät ole 40 000 ihmisen suuruisen virkamiesarmeijan ylläpidosta ja entisten virkamiesten eläkkeistä aiheutuvat hallintokulut eivätkä EU:n ulkopuolelle suuntautuneet maksut.

Suomen nettomaksu on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Taakan kasvu johtuu niistä valtionpäämiesten Eurooppa-neuvostossa joulukuussa 2005 käydyistä neuvotteluista, joiden perusteella päätettiin nykyvuosien (2007-2013) jäsenmaksuperusteista. Silloin, yön pimeinä tunteina, Matti Vanhanen suostui lisäämään Suomen jäsenmaksutaakkaa ottamalla meille maksuun lisää myös muiden maiden jäsenmaksuja. Vanhastaanhan me olemme maksaneet jäsenmaksua Englannin puolesta, ja minullekin tuli yllätyksenä vasta tänä syksynä se, että Englannin puolesta maksettuun jäsenmaksuun on 10 vuoden ajan sisältynyt jäsenmaksua myös Saksan, Itävallan, Ruotsin ja Hollannin puolesta. Valtion tilinpäätöksessä tai valtiovarainministeriön tiedotteissa siitä ei ole ollut mitään mainintaa.

Vuonna 2005 Suomi otti maksaakseen lisää Saksan, Itävallan, Ruotsin ja Hollannin jäsenmaksua. Sekin selvisi vasta tänä syksynä, kun näiden muiden jäsenmaksua tuli meille maksuun taannehtivasti. Sen seurauksena Suomi teki vuoden 2009 nettojäsenmaksullaan uuden kaikkien aikojen Suomen ennätyksen: seitsemän ja puoli sataa miljoonaa euroa, mistä oli mainittujen muiden maiden puolesta maksettua jäsenmaksua kolmisen sataa miljoonaa.

Komission laskutavan mukaan Suomen nettomaksuosuus vuonna 2009 oli 0,32 % bruttokansantulosta (BKTL). Ennen edellä mainittua EU:n huippukokouksen päätöstä se oli vain kolmannes siitä.

Meitä suuremmiksi jäsenmaksujen nettomaksajiksi komissio on saanut – mitattuna jäsenmaksulla suhteessa kansantuloon – Belgian (0,49 %), Tanskan (0,42 %), Luxemburgin (0,39 %) ja Italian (0,34 %).

Kun otetaan huomioon komission laskelmasta pois jätetyt hallintomenot, Belgian ja Luxemburgin osuudet alenevat merkittävästi; ovathan ne EU:n kotipesä. Belgian maksuosuus laskee vieläkin enemmän, kun otetaan huomioon sen satamien kautta Keski-Euroopan sisämaahan, muihin maihin, tuoduista tavaroista perityt tullit ja niiden kantopalkkiot.

Kun muut maat saavat maataloustukiaisensa pääosin EU:lta, Suomi maksaa niistä valtaosan itse. Suomi on omien veronmaksajien varoista maksettujen kansallisten maataloustukien maksajana EU:ssa kolmannella sijalla heti suurten maiden Saksan ja Ranskan jälkeen. (Suomen kansallinen tuki maatalouteen vuonna 2008 oli 1 203 miljoonaa euroa ja Italian – maan kokoon nähden vaivaiset – 836 miljoonaa ja Tanskan vain 112 miljoonaa euroa.) Maataloustukiaiset eivät ole jäsenmaksua, mutta ne ovat Suomelle tavattoman suuri ja poikkeuksellinen kulu muihin maihin verrattuna.

Kun kaikki tämä otetaan huomioon, Suomi oli vuonna 2009 suhteessa kansantuloon EU:n suurin nettomaksaja! Iloista maksajaa rakastavat ainakin Englanti, Saksa, Itävalta, Ruotsi ja Hollanti, jotka ovat kansantuotteella mitattuna meitä rikkaampia maita ja joiden EU-jäsenmaksun maksamiseen meidät on pantu osallistumaan.

Esko Seppänen
YLE, Ajankohtaisen ykkösen kolumni 2.11.2010

Terveys kauppatavarana

On testejä ja ns. testejä.

Eurooppalaisille pankeille tehtiin kesällä ns. terveystesti. Pankkiparoilla on kovaa stressiä. Ne ovat aliravittuja rahasta. EU tutkitutti eli antoi pankkien tutkia itse itsensä, ja kas, ne antoivat vakavasta rahan puutostaudista huolimatta itselleen terveen paperit. Kuitenkin monet itsensä terveeksi todenneet pankit kärsivät vakavasta oman rahan puutostaudista. Tällaisiin pankkien terveydentilan omatesteihin me emme voi luottaa, sillä varsinkin eteläeurooppalaisten valtioiden lainapapereiden arvot väärennettiin monessa saksalaisessa ja ranskalaisessa pankissa.

Mutta me elämme Suomessa, ja amerikkalaislehden suorittaman maailman maiden terveystestin mukaan Suomi on maailman paras maa asua. Tällä Newsweekin listalla ihmisoikeusrikoksista syytetty Kuuba on kovin korkealla ottaen huomioon sen, että lista on yhdysvaltalaisten laatima. Se on sijalla 50.

Kun Suomessa on lääkäri noin 300 asukasta kohden, Kuubassa on Italian jälkeen maailman toiseksi suurin lääkäritiheys, lääkäri noin 150 asukasta kohden. Kun Suomi on lääkäreiden tuontimaa, tänne on tullut hyvien palkkojen houkuttelemina toistatuhatta osittain kielitaidotonta ulkomaista lääkäriä. Kuubasta taas on lääkäreitä vientiin asti; Venezuelaankin riittää melkein yhtä paljon lainalääkäreitä kuin on Suomen koko lääkärikanta.

Suorittamani vertailun ja tekemäni lääkärimäärän terveystestin perusteella johtopäätökseni on, että Suomessa ei ole riittävästi lääkäreitä tarpeisiimme nähden. Lääkäreitä on EU:n tilastojen mukaan Suomea vähemmän vain Englannissa, Sloveniassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.

Newsweekin tilastossa Suomi on maailman paras maa, mutta terveydenhoidon osalta olemme vasta sijalla 17. Suomi panostaa niukasti kansalaistensa terveydenhoitoon. EU:n vertaismaihin verrattuna Suomi on terveydenhoidon kansantulo-osuudellaan häntäpään valvoja, ja ihan tukevasti onkin. Suomea vähemmän rahaa terveydenhoitoon käytetään vain meitä selvästi köyhemmissä maissa Slovakiassa, Unkarissa, Tshekissä ja Puolassa sekä Luxemburgissa, jossa kansantulo on niin suuri, että terveysmenojen osuus on siitä pieni.

Kun meillä on lääkäripula, on pula terveydestä ja sairauksien ennaltaehkäisystä. Lääkäripulaa on erityisesti kunnallisissa terveyskeskuksissa, joiden julkisia palveluja ulkoistetaan yksityisille yhtiöille. Suomessa ei terveyskeskuksiin saada lääkäreitä samaan aikaan kuin ulkomaisille omistajille ja kaiken maailman mormooneille sairasta rahaa tuottava pörssiyhtiö Suomen Terveystalo mainostaa 2000 suomalaisen lääkärinsä palveluja.

Terveyttä ei voi ostaa kaupasta eikä ottaa Otto-automaatista. Terveyttä pitää tuottaa, ja sen tuottamisessa on käynnissä yksityisen lääkäriarmeijan hyökkäys julkisia terveyspalveluja vastaan.

Suorittamani yksityisten palvelujen sairaustestin perusteella, ja testi on vähintään yhtä perusteellinen kuin olivat eurooppalaisten pankkien terveystestit, julkistan johtopäätökseni:

-Suomen kansan terveyspalvelut ovat EU:ssa huonommat ja käyttäjilleen kalliimmat kuin vertaismaissa. Piste.
-Suomen julkisia terveyspalveluja ajetaan alas ja huononnetaan. Piste.
-Suomessa on lääkäripula erityisesti kunnallisissa terveyskeskuksissa. Piste.
-Kunnat ulkoistavat terveydenhoitopalveluja kalliilla hinnalla yksityisille pörssi- ja muille yhtiöille. Piste.
-Terveydestä – ja hoivasta – tehdään kauppatavaraa ja pörssituotteita. Piste.
-Yksityiset lääkäriasemat ovat tarpeellisia, mutta vain julkisia palveluja täydentävinä ostopalveluina eivätkä vain palkkatuloveronkierron bulvaaneina.

Köyhyys sairastuttaa ja tappaa. Kummallista on, että maastamme on vaikea löytää varsinkin miljoonan köyhän suomalaisen tarvitsemien julkisten terveyspalvelujen puolustajia. Ajan henki haisee.

Julkisen vallan toimijoista semmoiset kuin Kuntaliitto, Kunnallinen eläkevakuutus ja Sitra tuntuvat olevan alan ideologisia toimitsijoita ja rahoittajia terveys- ja vanhusten hoivapalvelujen yksityistämiseksi siihen tapaan kuin ulkoistettiin Jämsän kaupungin terveydenhuolto. Siellä Sitran osaomistama entinen terveysrahaston möi osakkeensa ja vallan tamperelaiselle lääkärifirmalle Pihlajalinnalle.

Herätkää valvojat, raimosailakset ja benzyskowiczit, valvomaan – suorittamani terveystestin perusteella pöhötystautia sairastavan – sisäruokintapaikkanne Sitran entisten työntekijöiden rahasammoksi ulkoistettuja rahastoja, joissa kauppatavarana on myös suomalaisten terveys.

Esko Seppänen

Kolumni Ylen Ajankohtaisessa Ykkösessä 28.9.2010

EU – kirkko keskellä (syrjä)kylää

Kauppat. kand. Esko Seppänen yrittäjien TJ-klubitapaamisessa 2.9.2010:

En halua edustaa paluuta eiliseen, mutta eilinen, siis syyskuun ensimmäinen päivä, symbolisoi mitä täydellisimmin eurohuomista. Huomenna on Suomessa enemmän EU:ta kuin tänään, ja ylihuomenna vielä enemmän.

Eilen, 010910, EU aloitti sodan suomalaista kalakukkoa vastaan ja hyökkäyksen kohteena oli erityisesti ahvenkukko. Unioni oli pohjustanut hyökkäyksen direktiivitykeillä ampumillaan Mainilan laukauksilla, eikä näiden laukausten ampujista synny kiistaa niin kuin eräistä toisista Mainilan laukauksista. Kyseessä olivat eukkujen direktiivitykit ja niillä ammuttiin Bryssälästä. EU ei voinut sietää sitä, että Suomi salli kenen tahansa mökkiläisen onkia ahvenia leivottaviksi kalakukkojen sisään. EU haluaa, että kalakukkoja leivotaan vain ammattikalastajien pyytämistä ahvenista, ja jos Suomi ei taivu EU:n tahtoon, rauha voitaneen palauttaa vain palkkaamalla Kallavedelle ahvenenpyyntivalvojat siihen malliin kuin Itämerellä ovat päivystäneet valastarkkailijat.

Ahvenkukkosota ei ole vielä vaatinut yhtä paljon uhreja kuin sääskentapon tai löylynheiton suomalaiset maailmanmestaruuskilpailut, eikä se ole saanut yhtä paljon kansainvälistä huomiota. Mutta ilman kalakukkojakin Suomi on taas kerran juostu maailmankartalle amerikkalaislehti Newsweekin tekemässä valtioiden paremmuusvertailussa. Me olemme aina tienneet, että Suomi on maailman paras maa, ja nyt sen tietävät muutkin. Olot maassamme tästä vielä paranevat, jos EU ei estä direktiiveillään ilmastomuutosta. Jokunen ukkosmyrsky tai syöksyvirtaus on suomalaisille halpa hinta siitä, että maamme lämpenee lämmittämättä.

EU haluaa lopettaa Suomen lämpenemisen pakottamalla jäsenmaat tuottamaan enemmän uusiutuvaa energiaa. Suomen on nostettava uusiutuvien osuus nykyisestä 29 prosentista 38 prosenttiin. Se vaatii suurimittaista puun lisäpolttoa, mikä yhtäällä nostaa puun kantohintaa ja toisaalla huonontaa Suomen metsäteollisuuden kilpailukykyä ja vähentää työpaikkoja.

EU ei pidä turvetta uusiutuvana polttoaineena (mitä se ei ole mutta on muulla tavoin Suomelle tärkeää kotimaista energiaa), ja niin ollen myös turpeen polttamisen osalta Suomi joutuu tuottamaan 38 % uusiutuvaa energiaa.

Jos on suo siellä, on vetelä täällä. Kun myöskään ydinvoima ei ole uusiutuvaa energiaa, jokainen atomisähköwatti vaatii lisukkeekseen 38 prosentin suuruisen uusiutuvan energian tuotannon. Jos sitä kustannusta ei aseteta uusien ydinvoimaloiden lupaehtoihin tuottajien investoitavaksi ja maksettavaksi, atomimyllyjen jauhamat voitot tulevat maksuun suomalaisille sähkönkuluttajille vastaavina uusiutuvan energian tuotannon investointikustannuksina. Siitä, että ydinenergian lisäksi tuotetaan mainittu 38 prosenttia uusiutuvia, on valtiovalta vastuussa EU:lle

Markkinoiden liberalisoimiseen liittyen EU:n tavoitteena on sähkön hinnan täydellinen irrottaminen tuotantokustannuksista ja sähkön arvopaperistaminen niin että vähittäissähkölle määräytyy viitehinta tukkusähkö- ja päästöoikeuspörsseissä. Sähkön hinta nousee, satoi tai paistoi, kun se hinnoitellaan sähköpörssien ehdoilla niin että vesi- ja atomisähkön tuottajat saavat halpasähköstään päivän korkeimman pörssihinnan.

Suomalaisen sähkön viitehinta määräytyy Oslon Nord Poolissa. Se on aloittamassa pörssihintayhteistyön Keski-Euroopan tukkusähköpörssien kanssa., Sen seurauksena Suomessa ja muissa halvan sähkön maissa hinta nousee ja kalliin sähkön maissa laskee, sillä kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa vain hinnoissa, joiden kanssa vastaavat sähkötoimitukset eivät ole synkronissa. Kun pohjoismaiden ja Keski-Euroopan välillä riittävästi siirtokapasiteettia, siitä syystä pörssihinnat ovat pohjoismaisille sähköntuottajille virtuaalisia hintoja, joiden perusteella ne voivat edelleen korottaa kuluttajilta perittävää sähkön hintaa halpasähkömaissa, kuten Suomessa.

Kalliiksi ostajilleen tulee myös se sähkö, jonka tuottamiseen tarvitaan viherpiperryskapitalistien keksimiä päästöoikeuksia. Sähkö joutuu niiden kautta eräänlaiselle ekoverolle, jonka suuruudesta ei päätä julkinen valta vaan keinottelijat. Päästöoikeuksien hinta lisätään sähkön hintaan, ja niillä kuorrutetun kalliin hinnan saavat myös ne myyjät, jotka eivät niitä tarvitse tuotantoon.

Vuodesta 2013 alkaen sähköntuotannossa tarvittavat päästöoikeudet myydään huutokaupoissa, joihin oivat osallistua myös finanssitavaratalot, kasinotalouspelurit ja muut keinottelijat, siis myös ne, jotka eivät tarvitse päästöoikeuksia energian tai tavaroiden tuotantoon.

Päästöoikeuksien korkeakaan hinta ei tässä systeemissä huoleta sähkön tuottajia. jotka lisäävät päästöoikeuksien hinnan sähkön hintaan. Niille vesi- ja atomisähkön tuottajille, jotka saavat sähkön myynnissä korvauksen myös päästöoikeuksista ilman että niiden tarvitsee niitä ostaa, päästökauppa on kultamuna ja lisäydinvoiman rakentajille se on märkä uni. Huutokaupoissa päästöoikeuksista tulee finanssituotteita kaupankäyntiin niiden jälkimarkkinoilla eli samoissa pörsseiss, joissa keinotellaan myös sähkön hinnalla.

Markkinoiden liberalisoimisen ja harmonisoimisen, sähkön arvopaperistamisen ja pörssittämisen ja päästöoikeuksien finanssituotteistamisen, huutokauppaamisen ja pörssittämisen seurauksena sähkön hinta nousee – sijoittajien ja keinottelijoiden hyväksi – paljon yli sen, ja aivan vääristä syistä ja ihan erilaisiin käyttötarkoituksiin kuin mitä voidaan perustella ilmastonmuutoksen torjunnalla.

Kun kaikki sähkö kallistuu päästökaupan seurauksena vuonna 2013 ja edelleen sitä seuraavina vuosina, sähköstä tulee ylellisyystuote. Siitä ei tule luksusta siinä merkityksessä, että bulkkituotteesta saisi tehdyksi brändin (paitsi jos joku todella uskoo pistorasiasta tulevan vihreää sähköä), vaan siinä merkityksessä, että siitä tulee niin kallista. Niissä oloissa sähköntoimitusten kilpailuttaminen hinnanmuodostusketjun loppupäässä on hyttysten kuurnitsemista verrattuna hintojen syntymekanismiin ketjun alkupäässä.

EU:ssa hyväksytty laki Suomen lämpenemistä vastaan ja pörssimarkkinavoimien lihottamiseksi on ylikansallista lainsäädäntöä, EU:n kalliit terveiset halpasähkömaa Suomeen.

Ylikansallinen eroaa monikansallisesta siinä merkityksessä, että ylikansalliset lait ovat sitovia, vaikka asianomainen lainsäädäntöunionin jäsenmaa ei halua niitä voimaan omassa maassaan. Monikansalliset sopimukset taas eivät tule voimaan ilman kansallisten parlamenttien päätöksiä, jonka toimivaltaa ei ole luovutettu maasta ulos. Ylikansallinen on poliittista pakkoa, monikansallinen vapaaehtoisuutta.

Konjakissa syntynyt, liittovaltio- eli ”Eurooppa”-aatteessa marinoitu ja kuolemansa jälkeen EU:ssa pyhitetty Jean Monnet kirjoitti julki sen, mitä Monnet-professori Esko Antola ei sanota ääneen:

”Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon mutta jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon..

Taloudellisiin päämääriin puettua EU:ta liittovaltioidaan, ja sitä varten ovat käytössä – kuten kirkolla risti tai entisellä Neuvostoliitolla sirppi ja vasara – liittovaltion vallanpitäjien vallan tunnuksina EU:n symbolit: tähtilippu, kansallislaulun korvike Eurooppa-hymni (jonka soidessa kansalaisia vaaditaan nousemaan ylös), kansallispäivän korvikkeena ylikansalliseksi vapaapäiväksi suunniteltu Eurooppa-päivä sekä – ennen muuta – euro, joka ei jousta. EU:n liittovaltioitumista on se, että euromaissa euron sijasta joustavat palkat, eläkkeet, sosiaaliturva ja työllisyys. Se tuottaa monille kansanryhmille huonoa sosiaalista vointia ja johtaa vastarintaliikkeiden syntyyn. Liittovaltioimista ovat myös euroverot, joita halutaan periä EU:n budjetin katteeksi. Sitä kautta se saisi entistä isomman budjetin, josta päätetään ylikansallisesti.

Euroopan Parlamentti perustelee symbolien tarvetta näin:

”Tunnukset ovat tärkeitä tekijöitä kaikissa viestintäprosesseissa ja erityisesti prosessissa, jonka avulla yleisö tunnistaa yhteiskunnallisen ryhmittymän tai järjestön ja samaistuu siihen, poliittiset elimet mukaan luettuina. Itse asiassa tunnukset ovat usein ratkaiseva tekijä, jonka perusteella yleisö sitoutuu tunnetasolla kyseisiin organisaatioihin.”

Tunnetasolla EU-kansalaisia siis pyritään näiden symboleiden avulla sitouttamaan euronationalismiin, ja siihen EU:n supervaltiollistamiseen, siihen liittyy myös EU:n militarisoiminen. Supervalta ei ole uskottava ilman aseellista pullistelua.

Kun nostetaan salkoon Suomen lippuja ja kun lauletaan lippuvalaa ”sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin”, suomalaisia ei enää vaadita kuolemaan oman maan puolustamisessa vaan myös EU:n rauhaan pakottamisen – kansainvälisoikeudellisesti laittomissa – operaatioissa. Murtuu lapualainen vala isänmaalle: ”Orjuus pois, taikka menköön henki, niinkuin mennyt on isienkin, kunnia kuolla on vapauden tiellä. Tää vala on murtumaton.” Pohjanmaan miehet ovat tähän saakka aina olleet Suomessa varalla vieraan vallan maahantuontia vastaan, varalla kuin munkilla munat. Paljon onkin tarvinnut virrata vettä Kyröjoessa ennen kuin on tultu tähän tilanteeseen, että kuollaan taas pitkästä aikaa vieraan vallan sotajoukoissa vieraalla kielellä vieraiden tavoitteiden puolesta kaukana vierailla mailla.

Suosikkitaloustieteilijäni Nicholas Georgescu-Roegenin mukaan

”jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden näin omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä.”

Valta on taistelua siitä, kuka on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kenellä on henkinen hegemonia. Valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa ”yleisenä”. Yrjö Ahmavaara sanoo asian niin, että ”vallankäyttö suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia” ja että ”vain sellaisen tärkeyttä voidaan liioitella, jolla ei ole kouriintuntuvaa mittaa”. EU:ssa sellaisia oppeja käyttävät liittovaltiovoimat ja maailmantaloudessa markkinavoimat.

Markkinavoimat ovat persoonaton valta. Ne hallitsevat maailmaa demokraattisesti pätemättömien ja kansalaisille auki kirjoittamattomin ”lainalaisuuksin”. Ne ovat kapitalismin everstijuntta. Ne ovat ei-kukaan, mutta samalla kaikki, joilla on sama ajattelu, sama logiikka, sama ahneus, sama usko, sama toivo, sama rakkaus; ja suurin niistä on rakkaus rahaan.

Markkinavoimille, joiden jumalallinen luonne on inhimillistä alkuperää, voidaan kirjoittaa korkea veisu: Iso Paha Raha on kärsimätön ja yrmeä, se kadehtii, kerskuu, pöyhkeilee, käyttäytyy sopimattomasti, etsii omaa etuaan, katkeroituu, ei muistele saamaansa hyvää, iloitsee vääryydestä eikä juhli totuuden kanssa. Kaiken se kattaa, kaiken se ottaa, aina se pettää, vallan se vie.

Ennen yrittäjä oli innovaattori, jolla oli idea tuottaa tai organisoida vanha uudeksi. Ajan kanssa yrittäjyys on marginalisoitunut ja sen tilalle on tullut tuotantoon nähden loismaista omistusta ja tuotantoon perustumaton rahatalous. Loismaisuutta on se, ettei luoda uutta vaan jaetaan uudelleen vanhaa tuloa ja varallisuutta, eikä se ole tasajakoa. Vanhojen omistajien omaisuuksia deflatoidaan luomalla virtuaalisilla finanssituotteilla fiktiivistä rahaa, inflatoimalla pääomamarkkinat virtuaalisella hötörahalla. Teollinen ravi on vaihtunut rahatalouden laukaksi. Yhteiskunnat ovat suuria kasinoita, joissa pikkupojat ja nokkelat tytöt pelaavat pörssipelejä ilman, että siitä on yleistä hyötyä; ilman että työllistetään työläisiä ja tuotatetaan heillä uutta arvoa.

Tarvitaan muutos. Kapitalismin kovalevy tarvitsee uuden päivityksen. Me vasemmalla kysymme tänään, tarvitaanko parempaa kapitalismia vai kapitalismia parempaa. Markkinavoimien finanssiherruus on keinottelua eikä vasemmistonkin – enemmän salaa kuin julkisesti – arvostamaa yrittäjyyttä. Finanssikapitalismissa rahan tuottaminen rahasta ”suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia”.

Lordi Keynes, itsekin pörssikeinottelija, uskoi 1930-luvun Suuren Laman jälkeen tuotannon näkökulmasta hyödyttömien pelureiden roolin merkityksen väliaikaisuuteen ja oli valmis ”koroillaeläjien eutanasiaan”. Siinä asiassa voisivat liittoutua yrittäjät ja vasemmisto? Kummankaan intresseissä ei liene maksaa sitä suurta moraalikatoa, sitä, että keinottelijat saavat privatisoitua voitot mutta heidän tappionsa kansallistetaan, sitä, minkä tekivät rahakapitalismin systeemikriisissä keinotteluvoimille pelastusrenkaita heittäneet hallitukset. Seuraava pelastusrengas on muuten maailmanlaajuinen inflaatio, sillä ei kai kukaan luule, että kaiken maailman velallisten ylivelat saadaan maksetuksi uudella velalla ja keskuspankkien setelirahoituksella.

EU tuottaa finanssikapitalismille sen tarvitsemaa laillisuutta. Eduskuntakyselyyn vastannut Vanhasen hallitus arvioi, että 2000-luvun alussa EU:ssa oli hyväksytty Suomea velvoittavaa lainsäädäntöä 97 000 virallisen lehden sivua. Säädöksiä on sittemmin karsittu, mutta on niitä vieläkin yli 90 000 sivua. On siinä haastetta Suomen tuomareille ja varatuomareille, joiden EU-tuntemus on yleisesti kehnonlainen, voisi kai sanoa että olematon.

Lait edustavat aina hallitsevan luokan tahtoa ja ovat eliitin pakotusinstrumentteja kansalaisten, esimerkiksi kalakukkoleipureiden, alistamiseksi siihen tahtoon. Arkipäivän pakotusinstrumentteja ovat hallinnon rutiinit. Niiden käyttäjinä avainasemassa ovat virkamiehet, eivät poliitikot. Järjestelmän pakot toteutetaan Max Weberin mukaan valtiossa yleisesti hyväksyttynä oikeutena, jolle on ominaista muodollinen muoto. Silloin ei totella ketään henkilöä vaan laillisesti säädettyä ja yhteisesti hyväksyttyä epäpersoonallista järjestystä. Valtio hallintona edustaa pysyvyyttä, suunnitelmallisuutta, persoonattomuutta ja satunnaisuuksien minimoimista.

Kun EU:lla ei ole merkittävää omaa toimeenpano-osastoa, sen lait toimeenpannaan kansallisesti. Vanhasen hallitus sanoi avoimesti EU:n perustuslain hyväksymisen perusteluissa, että jos ovat ristiriidassa yhtäältä EU:n tahto ja toisaalta Suomen tahto, suomalaisen hallintokoneiston on viran puolesta pantava toimeen EU:n tahto: ”Unionioikeuden normin ja kansallisen oikeuden normin välisessä ristiriitatilanteessa lainsoveltajalla on velvollisuus turvata unionioikeuden tehokkuus ja tarvittaessa jättää viran puolesta soveltamatta kansallisen oikeuden normia, sen säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta.

EU:n liittovaltioimisen tahtoa ilmaisevat edustavimmin sen yhteisölliset toimielimet: komissio, parlamentti ja tuomioistuin. Niistä vähiten tunnettu on tuomioistuin, jolla on tulkintamonopoli kaikkiin EU:ssa päätettyihin lakeihin. Se on itse ottanut sen kannan ja itse luonut sen oikeuskäytännön, että EU-lait ovat ensisijaisia jäsenmaiden lakeihin nähden.

Siihen EU:n perustuslakiesitykseen, jonka Ranskan ja Hollannin kansat hylkäsivät, oli EU-lakien ensisijaisuus kirjattu avoimesti omaksi artiklakseen. Sitä perusteltiin niin, ettei se muuta mitään; että niin se asia oli aina ollut. Lissabonin sopimuksesta tämä artikla kuitenkin jätettiin pois, jotta vastarintaliike ei saisi sitä kautta käyttönsä uutta superasetta. Kun asia on niin ilmankin, että se on kirjoitettu perustuslakiin, artikla voitiin jättää siitä pois sen vaikutelman synnyttämiseksi, että asia ei ole niin.

Sanotaan, että EU ei ole liittovaltio, kun sillä on vain se toimivalta, jonka jäsenmaat ovat sille luovuttaneet eikä se pysty itse omissa sen toimielimissä tehdyillä päätöksillä kasvattamaan omaa toimivaltaansa. Tuomioistuimella on kuitenkin siihen tahto ja kyky. Se voi siirtää lisää valtaa unionille vastoin jäsenmaiden enemmistönkin kantaa. Se kävi ilmi, kun EU:lle kaapattiin lakivaltaa valtioiden itsenäisyyden näkökulmasta olennaisessa asiassa: oikeudesta päättää itse rikosten rangaistuksista kansallisen oikeustajun mukaan.

Jäsenmaat olivat tehneet neuvostossa puitepäätöksen yhteisestä toimintatavasta päättämiensä ympäristölakien rikkomiseen ja jättäneet rangaistusseuraamukset kansalliseen toimivaltaan päätettäväksi jäsenmaiden parlamenteissa. Koska komissiolla oli perussopimuksissa, ympäristötoimivaltaa, se teki – painikielellä – vyörytyksen ja päätti yrittää saada valtansa ulottumaan myös rikkomusten rankaisuun. Se älähti, että väärä oikeusperusta ja että väärin säädetty ja haastoi neuvoston EY-tuomioistuimeen. Komissio halusi muuttaa neuvoston päätöksen sellaiseksi, että se saa määrätä myös rangaistuksista.

Tämä oli EU:n sisäistä, toimielinten välistä valtataistelua, ja siinä liittovaltiovoimat kokeilivat valtansa rajoja – ja voittivat. EU-tuomioistuin oli komission ja parlamentin (joka aina ja kaikessa himoitsee neuvoston päänahkoja) sekä Belgian, Italian, Itävallan ja Luxemburgin kannalla. Se päätti, että rangaistusseuraamukset voivat kuulua lakien toimeenpanon tehokkuuden varmistamiseksi komission toimivaltaan. Yksitoista jäsenmaata, mukaan luettuna suuret maat Saksa, Ranska ja Englanti ja myös pieni Suomi, halusivat säilyttää rikosten rangaistukset kansallisessa toimivallassa. Tämä jäsenmaiden enemmistö silloisessa 15 valtion unionissa olisi torjunut vallansiirron komissiolle kansallisen päätäntävallan asiana, jos siitä olisi päätetty tietoisella toimivallan luovutuksella. Siinä tapauksessa yhdenkin jäsenmaan kielteinen kanta olisi riittänyt estämään toimivallan siirron, mutta tuomioistuimessa siihen ei riittänyt edes niiden enemmistö.

EU:lla ei ole toimivaltaa parantaa kansalaisten sosiaalista vointia. Sen sijaan sillä on toimivalta huonontaa sitä, ja sitä tehdään tuomioistuimen tulkintavallalla. Hyökkäyksen kohteena on ollut eurooppalainen sosiaalimalli, jossa sosiaaliturva-asiat ovat jäsenmaiden kansallisessa toimivallassa ja joka perustuu ammattiyhdistysliikkeen kanssa sovittaviin työelämän normeihin. (Yhteis)markkinoiden vapauden varjolla komissio ottaa kantaa jäsenmaiden toimivallassa olevaan työ- ja sosiaalilainsäädäntöön, ja EU-tuomioistuin laillistaa sen suorittamat toimivallan kaappaukset.

Eurooppalainen (sosialidemokraattinen) ay-liike puolusti pitkään kritiikittömästi Lissabonin sopimuksen hyväksymistä, mutta prosessin kuluessa se rupesi vaatimaan perustuslakiin liitettäväksi sosiaalisia oikeuksia koskevia täydennyksiä. EU-tuomioistuin nimittäin opetti ay-liikkeelle kantapään kautta, että EU:ssa esimerkiksi lakko-oikeutta ei ole pyhitetty vaan työtaistelujen laillisuus riippuu tuomioistuimen tulkinnasta.

Ay-liike on joutunut 2000-luvulla kirjaamaan toimintaoikeuksiensa tapp(i)olistalle Viking Line-, Vaxholm-, Rüffert- ja Luxemburg-tuomiot.

Suomea koskenut Viking Line-tuomio rajoitti ay-liikkeen työtaisteluoikeutta ja toi oikeudelliselle pelikentälle uuden pelitavan: oikeudenkäynnin suomalaisessa lakkoasiassa englantilaisessa tuomioistuimessa. Ruotsin saama Vaxholm-tuomio ruhjoi sikäläisen vähimmäispalkkamenettelyn ja pakotti maan uusimaan koko työehtosopimusjärjestelmänsä (suomalaisten sopimusten yleissitovuuden suuntaan). Saksaan kohdistunut Rüffert-tuomio estää julkista valtaa asettamasta julkisissa tarjouskilpailussa ehtoa, jonka mukaan on noudatettava maassa voimassa olevia työehtosopimuksia. Luxemburgin valtiota taas kiellettiin soveltamasta muista EU-maista tuleviin työntekijöihin samoja työehtoja kuin oman maan kansalaisiin.

Ammattiliittoja hiertää pykälä palvelujen vapaakaupasta. Artiklan mukaan näitä palveluja, joiden maahantuontia ei saa rajoittaa, ovat erityisesti teollinen toiminta, kaupallinen toiminta, käsityöläistoiminta ja vapaiden ammattien harjoittaminen. Lähes kaikki työt mahtuvat laveasti määriteltyjen palvelujen piiriin ja ovat niin ollen EU:ssa vapaakaupassa.

Keskeinen asia on lähetettyjen työntekijöiden direktiivi. EU-tuomioistuin ajaa päätöksillään voimaan periaatetta, että noudatetaan lähettävän maan lakeja ja työehtoja. Sen kanta on ristiriidassa suuren julkisuuden saattelemana hyväksytyn palvelujen vapaakauppadirektiivin (ns. Bolkestein-direktiivin) kanssa. Kun europarlamentti äänesti siihen monia työn polkumyynnin rajoituksia, luultiin, että pahimmat pelot halpatyövoiman käytöstä kansallisten työehtojen polkemiseen oli torjuttu. Siitä jätettiin nimenomaan pois vaatimus siitä, että lähetettyihin työntekijöihin sovellettaisiin lähettävän maan työehtoja. Sen, minkä parlamentin enemmistö luuli kovassa taistossa uusliberalismia vastaan voittaneensa, tuomioistuin muutti kylmän rauhallisesti murskahäviöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että ratkaisevat päätökset tehtiin halpatyövoimaa lähettävistä eli uusista jäsenmaista kotoisin olevien tuomareiden äänillä.

Kun EU-tuomioistuin tekee tulkintoja tapaus kerrallaan, vähitellen sen tulkinnoista muodostuu yhtenäinen viiteperusta tuleville tuomioille. Suomessa tuomiot määrätään lain mukaan eikä yksittäisten tapausten mukaan niin kuin eräissä muissa EU-maissa ja myös EU-tuomioistuimessa. Ay-liikkeen toimintaoikeuksien näkökulmasta tuomioistuin murentaa ns. kolmikantaa, joka on valtiovallan, työnantajien ja ay-pomojen pyhä kolminaisuus ja epädemokraattisen vallankäytön korporatiivinen ydin. Sitä saa ja pitää ravistella, mutta lakien mukaan eikä vain puskista ampumalla, tulkinnoilla.

Ongelma on, että maahamme tulee työntekijöitä muista EU-maista tarjoamaan palveluja ja polkemaan palkkoja huonommilla työehdoilla. Työvoiman vapaa liikkuminen EU:n sisällä on sitä, että uusien jäsenmaiden keikkatyöväki myy itseään halvemmalla kuin on työn hinta työntekomaan työmarkkinoilla ja vie sillä tavalla urakat näiden maiden omilta yrityksiltä ja työpaikat niiden työntekijöiltä. On perusteltua vaatia muiden EU-maiden reppufirmoja käyttäytymään Suomessa laillisesti, siis lakien mukaan, maassa maan tavalla, mutta EU estää sen. Suomessa on yli 20 000 ulkomaista rakennustyöläistä, joista vain kuutisen sataa maksaa veroa Suomeen ja muut eivät ehkä minnekään. Samaan aikaan on 30 000 suomalaista rakennustyöläistä ollut työttömänä ja joutunut elääkseen syömään suomalaista työttömyysturvaa.

Vieras keikka- ja repputyöväki, joka ei noudata Suomen lakeja ja työehtosopimuksia ja joka saa sille EU:lta laillisuuden burkhan, on, kansallinen ongelma. Voidaan kysyä, kenen yleinen etu mahtaa olla se, että sen monikymmentuhantisen ja monikotimaisen työvoiman laillisuusvalvontaa suorittaa maassamme vain parikymmentä virkamiestä tai että jo vuosia sitten valtiovarainministeriö lakkautti poliisin erikoisyksikön keikka- ja reppupalvelurikosten torjumiseksi poistamalla valtion budjetista sen rahoituksen?

Karl Marxin, monille kai tuttu tyyppi, työarvoteoriassa uutta arvoa syntyy vain ihmistyöllä ja vain tavaratuotannossa. Aika on siltä osin ajanut Marxin ohi. Tavarantuotanto on tärkeää, mutta se ei voi olla ainoa arvon mitta. Myös pään – ja sydämen – työssä syntyy uutta arvoa. Taloudessa hegemonia on siirtymässä aineettoman tuotannon organisoinnin suuntaan, ja sen johdosta kaikki kapitalismin johto-, sääntely- ja valvontakoneistot menevät uusiksi.

Vielä tänään teollinen tuotantotapa määrää kaupunkien tilankäytön, arkielämän elämisen ja ajankäytön rytmin sekä sosiaaliset rakenteet ja kansalaisyhteiskunnan toimintatilan. Pääoma on luonut tätä tarvetta tyydyttämään uudenlaisen proletariaatin: tilapäistyöntekijät eli prekariaatin. Markkinajoustavuuden nimissä prekariaatin on totutteleminen siihen, että tuhotaan raja työajan ja vapaa-ajan väliltä, vaaditaan työntekovalmiutta ottamaan vastaan mikä tahansa työ sekä pakotetaan muutto- ja siirtymisvalmiuteen tekemään työ missä tahansa paikassa. Se proletariaatti kuitenkin on älyllisen, ruumiillisen, tunnepohjaisen ja tiedonvälityksellisen yhteistyön uusi voima.

Olen ollut kerran aikaisemmin, parisenkymmentä vuotta sitten, alustamassa suomalaisen yrittäjäjärjestön tilaisuudessa. Silloin puheeni mottona oli se siteeraus Karl Marxilta, jonka mukaan palkkatyö on lievemmän laatuista ihmissyöntiä. Silloin ymmärrytin sen kuulijoillani niin, että yrittäjät ovat kannibaaleja.

Tänään tulkitsen sitaattia toisella tavalla: palkkatyö on lievemmän laatuista ihmissyöntiä, mutta yrittäjien valtaosa ei ole kannibaaleja vaan itsensä vapauttajia palkkatyöläisenä olemisesta ja kapitalistisesta palkkatyökurista. Sillä tavalla yrittäjät määrittävät yhteiskunnallisen kehityksen suunnan pois palkkatyöstä sen periaatteen mukaan, että ole itsesi herra. Yrittäjyys on vapausliike. Se voisi olla myös vapautusliike tavoitteena vapauttaa yrittäjät ja isänmaa loismaisen finanssipääoman kahleista. Kun EU on myös sen kapitalismin lajin olomuoto ja olotila Euroopassa, pitää puolustaa omaa etua myös EU:n pakkoja vastaan. Helppoa se ei ole, kun yhden suomalaisen pitää vastata sataa bryssää, mutta on itsenäisyyttämme ja elämänmuotoamme tässä ”maailman parhaassa maassa” puolustettu vaikeammissakin olosuhteissa ja ennenkin ylivoimasta vihollista vastaan.