On the European model of integration in a global context

Because of systemic constraints in the so called leading nations we cannot wait for the Obamas and even Lulas of the world to show the way for the deep changes we need. Political, cultural and moral initiative that will inspire hope on all continents can and needs to come from many places.

In the golden age of the Nordic model, the small North European area that I come from, had disproportionate global significance in pro-people politics. Many of us in these countries still work to preserve and take further the Nordic tradition. We must, however, humbly admit that the Nordic identity has weakened in the last 15 years as we have been been overwhelmed by globalisation and EU-integration.

In this spirit I want to join the large number of people on all continents who enthusiastically welcome the recent wave of positive developments in Latin America, including also many smaller countries, such as Bolivia, Ecuador and Paraguay. I recognise the enormous difficulties you are facing, including the current crisis in Honduras. Nevertheless I want to welcome the quality and direction of development in many South and Latin American countries in the last few years and the efforts and the decisive contribution of ordinary people from the struggling classes to them.


Regional integration in the context of collapsing neo-liberalism, authoritarian capitalism and the search for cultural alternatives

1. “Neoliberalism died in 2008-2009. ” Is this statement true or false?

It is true in a limited sense. The state is back in the economy. Simultaneously deregulation, privatisation and trade liberalisation are all on a hold or they are rolled back. George W. Bush goes down in the books as the greatest socialiser of banks and enterprises in world history. Market fundamentalism will not come back easily as an economic orthodoxy. So far so good.

Nevertheless, as we have seen during the past months the demise of neo-liberalism does not mean the end of capitalism nor does it automatically change the balance of power or fundamental policies. Banks are bailed out and the costs of enterprise failures are carried by tax-payers. In the EU the centralising and liberalising Lissabon treaty is back on track. In India the elections were won by a centre right still pursuing growth through exports, international competitiveness, intensified exploitation of domestic natural resources and deepened integration into global markets. Obama brings the US back on a more Keynesian track and into multilateral cooperation, but his victory was more due to the catastrophic results of Bush’s politics than of a desire for fundamental redirection of US power. Financial regulation remains weak, tax havens still work as usual and even the Tobin tax awaits its implementation. In the global arenas, at WTO, the World Bank or even in the climate negotiations positive news are yet to come. All in all, it is clear by now that radical shifts in power structures, economic distribution or national or international policies are not easily within reach.

The main lesson of the past winter is that neo-liberalism was always only a radical fashion, a tip of the iceberg. When it goes away we can see again clearly that the modern state in most countries remains committed to a development model in which a mix of capitalist, growth dependent exploitative economy and consumerist, individualistic, civilisational values remains central. The global trend in the last years and months is not that neo-liberal capitalism is replaced by socialism, a new green politics or even social liberalism but, unfortunately, by authoritarian capitalism. In fact, what we witness on all continents is a colossal lack of political and cultural creativity in the state and corporate sector. Hence, and this is my first point today, people seeking social and ecological justice need to recognise that the shift to politics for sustainable futures that the world so badly needs will not come about just because neo-liberalism goes away.

The good news is that with neo-liberalism gone, with George Bush down and out and with the states and business sector at a loss both intellectually and morally we can begin to understand our responsibility and define our tasks and challenges more clearly than has been possible during the past ten years.

Everywhere people recognise that the ruling elites are failing and at a loss. We need a new internationalism that is not founded on state to state cooperation or market integration. The regional cooperation we are looking for must protect and build upon people-to-people solidarity and conviviality. It must draw its strength from the confidence and creativity of ordinary people who are engaged in a multitude of local struggles and in a plurality of efforts towards decolonisation and civilisational renewal.

2. Too often only the global and national level are recognized as relevant political arenas. They are important, but should not make us overlook the relevance of the local and regional levels. From the perspective of radical and comprehensive democracy building from below and strengthening the disempowered is essential in all responses to the crisis. Democratising the politics and economy of globalisation is important but difficult. In global efforts large corporations and states still have a relative advantage over other actors. Hence, as long as power structure are not altered, we should not expect too much good to come out from institutions working on global regulation of e.g. finance and climate.

The experience of the past years has shown clearly the inadequacy of the current structure, instruments and policies of global financial regulation and economic development. The Bretton Woods institutions and the WTO-framwork have been insufficient or even dysfunctional for development, ecological responsibility and economic stability, especially for the global South. This much should now be uncontroversial. It remains open, however, what the implications are for the politics of global governance and the role of regional and national politics.

Regional politics needs to be recognised more than before as a relevant arena of political initiative in its own right. The regional arena is too often considered to be only complementary to nation states and global institutional arrangements and global governance. Regional cooperation in the South can provide protection from dysfunctional and failing global institutions. It can also strengthen the bargaining power of the South, especially the smaller countries of the South, in global politics. Thirdly, regional political instruments may play a huge role in achieving at the regional level governance services and functions that are not available at the global level. These can include for instance protection and support of micro and small enterprise as well as of local knowledge systems and forms or democracy, the launch of local and regional currencies with high social and ecological value, and so forth.

3. State borders are becoming more porous than before, people are meeting and mixing more than before. The future belongs, as Indian social philosoper Lohia said fifty years ago, increasingly to “the bastards.” We see every day along the Southern borders of the US and the EU that efforts to keep borders closed and nations clean lead to disaster. Regional cooperation presents major opportunities if the physical and cultural mobility of peoples in the region and between them is enhanced. The opposite politics of regional integration which allows mobility only internally and is closed to the outer world, with exceptions allowed only for selfish reasons or on market premises is a false and dangerous model.

In societies atomised socially and empoverished culturally by late capitalism and consumerism nation states are often seen as competitors. The sense of competition fosters widely felt anxiety. As we have seen in South Asia, Europe, North America and elsewhere the consequence is often un upsurge of xenophobic identity-politics, increasing militarisation and securitisation and even terror by states and non-state agencies.

Regional protection and strategic cooperation should be built with a clear commitment to global solidarity. (More on this below.)

In building regionalism for a new internationalism it is essential that we go beyond the current logic of competetive identity politics. In this a people-to-people cooperation and diplomacy, as pursued for instance in the World Social Forum and by a multitude of innovative smaller groups and movements during the past years, can play an important role. The legitimacy and need for non-state political cooperation is obvious and in regional cooperation as well tax-payers money and other public resources should not be exclusively spent on state and market driven integration.

Having said this let me stress that our efforts must complement and give life to, but not undermine the UN centred multilateral system. The G-192 that met in June 2009 for a UN General Assembly on the financial crisis and its impact on development also needs strengthening.

4. Regional cooperation in the South should not only protect the weak today. It should also lead the world out of its multiple crises on the long-term. Globally the political debates seem to be moving from a discussion of separate crises to a discussion of inter-connected crises: of the finance sector, the world economy, political governance, food, water, development and climate. I welcome the synthetic framework of this conference. I only want to add that not only are the different areas of crisis interconnected and systemic. They should all be seen as symptoms of an underlying cultural crisis; a crisis of development models and the fundamental aspirations and ideals of modernization.

My fourth suggestion is that all political reforms and initiatives now of the short and medium term should be shaped so as not to hamper but rather support a civilisational shift in which the ultimate goals and ideals of development are reconsidered. It is clear that people, states and corporations in Europe and America must be pressed to responsibility and that those of us who belong to the global North must pay for the mess we have caused during five hundred years through exploitation of other continents and mother earth. Nevertheless, for historical, cultural and social reasons the global North cannot be trusted much in the search for new civilisational visions and new socially and ecologically enriching models for progress and development. The global South must take the lead. Regional cooperation in the global South and between increasingly self-reliant but co-operating Southern regional blocs can be essential for gaining economic, political and cultural autonomy from Europe and the US, serving global solidarity and environmental responsibility.
Latin America, with its strong tradition of mass participation in politics, progressive left movements, liberation theology and its great cultural variety should be a strong region in this search. In recent years the increasingly lively alliances throughout the region of indigenous and other emancipatory movements, that has given one country a president coming from the indigenous movements and another country a constitution that recognises Mother Earth is of particular interest for people on all continents who are searching for new political tools, ideas and visions. In decolonising development, articulating new visions of good life (buen vivir) and building radical democracy the movements South America are today a great source of energy and hope for people on all continents. It is important for us all that this political and cultural resurgence is placed at the centre of regional integration here.

5. Nuclear proliferation, the totalisation of war through the war on terror and anti-hegemonic insurgency with little or no dependence on states, and the largely uncalculable threats of new military technologies combining e.g. new IT, nano-technology and genetic engineering make 21st century questions of war and peace more intractable than before. For this reason pro-people regional cooperation should systematically promote cultures of sustainability and peace.

Peace-politics cannot imply thoughtless pacifism. We can still draw insight and inspiration from the Gandhian notion of and experiments with truth-force (“satyagraha”). This year 100 years have passed since Gandhi wrote his definitive statement, the pivotal pamphlet Hind Swaraj or Indian Home Rule on board a ship between Britain and South Africa. The new politics of global security that we need, must, as Gandhi and others have clearly seen long back, be linked to the construction of pro-people and environmentally sound development models. These can emerge on the basis of the variety of sustainable life-styles, democracies and civilisational values existing today especially in the global South.

The industrial growth centred development model that first emerged in Europe and North America in the 18th to 20th century needs to be seriously reconsidered. The global record seems to be that industrial growth economies are not capable of overcoming poverty and deprivation everywhere. Without a commitment to peaceful cooperation and civilisational alternatives zero-sum competition for growth and unsustainable life-styles among nations and regions is likely to dominate global politics in the 21st century. Then, regions are more than likely to develop into competing, protectionist blocs forming strategic alliances. Even under the condition of functional interdependence globally of the competing blocs, climate change, development failures and resource depletion combined with nuclear proliferation and the evolution of new military technologies may easily lead to completely new types of wars with planetary consequences. Hence, regional cooperation in Latin America, in other Southern regions and between them needs to be globally oriented towards cooperation and solidarity, not competition. It may be helpful in this regard to think of the global North in a new way: not as the developed regions that have made it, but as regions suffering from serious development failures. Even quite conservative new models for measuring overall success in development, such as the so called Happy Planet Index, indicate that life-conditions in the US, Sweden, Germany and other similar countries reached an all-time high in the 1970s and haved steadily deteriorated since then.


Since the early 1950s the emergence of the European Economic Community, the EEC, and its sequel, the European Union, these organisations have been the dynamic centre of European integration. The EU is now the most advanced model of regional integration globally. It has the largest internal market, the most ambitious common political instruments and the tightest juridical integration.

European integration has gained popular support and political legitimacy from two great promises. It has been seen, first, as a peace project and, secondly, increasingly in later years, as a project for benign, political governance of corporate driven globalisation. Without these impressive ideas European integration could not have been brought to its present level. Both ideas are now in a crisis.

I wish to bring out some lessons for regional integration from the fifty years of building the European Union:

(1) Peace ambitions may undermine democracy:

Since its inception in the 1950s the EU has been seen as a device to overcome the belligerent tendencies of nation-states. Drawing on analysis and inspiration coming from the 18th century German enlightenment philosopher Immanuel Kant and others, the idea has been to promote peace through functional integration of the national economies in the region.

The dark side of this idea was that EU integration has worked top-down. The people have been seen as prone to aggressive sentiment. Integration has proceeded on the initiative and under the leadership of bureaucratic elites. Economic integration has intentionally been built as a device that will promote political and other integration later, behind the backs of the reluctant citizens. This top-down heritage has contributed to the creation of the so called democratic deficit of the European Union. In recent years this deficit in Europe has become obvious to all. The repeated side-stepping of the outcome of national referenda on EU-issues, such as the French and Dutch rejection of the EU constitution and the Irish rejection of the Lisbon Treaty is rapidly leading Europe to a very serious and deep crisis in democratic legitimacy and participation.

The deficit is structural: decision-making in the EU is so undemocratic that, ironically, the EU, if it would be a nation, would hardly qualify for membership in the EU. Because of the post-war technocratic logic of EU-integration the democratic crisis in Europe is also very deep-seated. It will take time to overcome it. At the moment, the effort by EU-leaders to enforce the Lisbon treaty show that so far the EU is on the wrong track in this regard.

The lesson to be learnt is that regional cooperation must, much more than has been the case in Europe, be built democratically, with explicit consent and support by the citizens.

(2) Peace ambitions regionally may be counterproductive for peace globally:

In the aftermath of the second world war the sound ambition of the architects of European integration was to prevent the outbreak of war between European nations. Less attention has, for understandable reasons, been paid to the contribution of Europe to global security. The consequence is that wars between the leading countries of Europe has become highly unlikely. Simultaneously the integration between them runs the risk of becoming, or has perhaps already become, counter-productive for global security. In the great wars of the Bush regime – on Iraq and Afghanistan – a new obscene division of labour is emerging between the trans-Atlantic forces. The USA carries the main burden of classical warfare, the EU steps in economically and logistically in the aftermath of the war, taking care of crisis management. This, it may be argued, is the new logic of Western, imperial military hegemony.

If other regions follow the EU model and turn to regional integration of foreign policy, security policy and trade policy as instruments for selfish and hegemonic ambitions the ensuing world order may easily end up repeating the calamities of what we in Europe call the westphalian order of competing, sovereign nation states, at a new, higher level.

(3) Regional cooperation for global governance needs to be built democratically from below. Special care must be taken at every step to keep economic policies within democratic control and to avoid spill-over from economic policies on social protection, environmental protection and other vital policy areas:

Since the 1980s the main left and centre argument in favour of deepening European integration has no longer been the argument from peace. The new argument has been the argument from globalization. The main ideas are familiar to all by now. Technological changes have made possible deep changes in the economy. Deepening economic interdependence between nations and regions, the increasing importance of a globalised capital market and the increasing size and power of transnational corporations have overburdened the steering and regulating capacity of nation states. For these reasons new instruments for political regulations are called for. The European Union has been seen by many as a much needed instrument for improved global governance of the economy at first, and now increasingly also of climate change, migration etc.

For this and other reasons the primacy of economic policy instruments is a deep-seated feature of European integration. The creation of a common internal market and of common external economic policies, especially as regards trade, has been a priority in European integration.

In this tradition markets and trade have often been given politically very expansive interpretations: in the EU (as in the WTO) liberalisation of trade in goods has not been enough. Free movement of capital, labour and services have been seen as equally natural parts of economic integration on liberal premises. In consequence, the more the economic instruments have developed the more they have dominated over other policy areas in which decision-making has been more confined to the national level. Social policy, workers rights, health and education, environment have all suffered from a subordination to common economic policies. The strong efforts by trade unions, left governments, environmentalists, women’s movements and others to change the balance of forces in Europe have so far met with, at best, half-success. Recent key developments, such as the text and ratification process of the Lisbon Treaty, the formation of Europe’s new global economic policy, and the struggles over the working time, services and chemical legislation at the European level, show that corporate interests and narrowly defined economic goals still tend to dominate EU-policies.

The lesson for other regions is again negative. It is extremely dangerous for democracy, ecology and social justice to make economic cooperation the heart of regional integration.

(4) Regional integration is possible but needs to be democratic:

Let me close on a more positive note with some recommendations drawn from the European experience:

(i) Regional integration needs to be built democratically. Economic integration should be subservient to social justice and radical democracy.

To this end, there are four fundamental conditions:

One: the fundamental principle of democracy, that all state power and all power of regional authorities belongs to the people, must always be recognized formally. (In the EU this is still not the case!)

Two: It is imperative that the juridical hierarchy, including the effective control of constitutional rights and freedoms of people and nature, is never subordinated to economic policies or juridical agreements regulating the economy. In the European Union the primacy of economic rights and freedoms at the level of the common regional market and in trade agreements infringes more and more on the human rights achievements. This is not only a concern at the international level where bilateral and multilateral free trade agreements are known to undermine human rights. Also internally in Europe social rights achievements have some times been undermined by the economic logic of integration.

Three: the peoples must always have effective control, before the fact and after the fact, of the balance of powers between regional and national authorities. In practice, referenda about the division of power between the regional and the national level is an important instrument. It could be complemented by the power of national parliaments to question and interfere in the formation of this balance by.

Four: the political logic of democratic regionalism by the people and for the people should be pluralistic and decentred. When the peoples are in effective control of the balance of powers different countries will participate in different ways in regional cooperation, taking exceptions as they see fit and forming sub-units of tighter cooperation as they see fit. This should not be seen as a problem. The example of the European Union shows that even when integration is rigidly designed to create a Union of just one kind of members the end-result is unlikely to conform with the plan. In actual fact different European countries have different between them quite different kinds of membership in the EU both politically and juridically.

(ii) Economic policies of regions should learn from the failures of the neo-liberal experiments in the EU and elsewhere:

  • A Latin American Central Bank issuing a common currency that may in the long run function as a reserve currency should work under democratic political guidance and may then pursue socially and ecologically responsible monetary policies;
  • The political weight and influence of large corporations tends to be relatively greater on regional than on national and local levels of political decision-making. In order to curb excess corporate influence strong measures must be taken at all times. They need to include very tight transparency regulation and, as I believe, innovative, radical anti-trust regulation. One possibility is legal regulation of the maximum size of private corporations and another is sealings on individual ownership and other engagement in corporate activity.

(iii) Regional cooperation may have democratizing effects on the relations between big and small countries. For this, effective, almost excessive formal veto powers by smaller members states in the regional organisations are needed to counter the effective and lasting, greater political weight of larger members.

(iv) Regional, elected parliaments can play an important role in a new regionalism. The elected parliament should not be subordinate to regional non-elected bodies, but the extent of its powers needs to be controlled from lower levels.

(v) The world has seen the emergence of many special economic zones lately. In a new kind of regionalism special zones for people’s power from below can be created, where people and nature are protected against corporations and states. In Bolivia there seems to be encouraging experiments along this line that could serve as a model for further work.

(vi) The European experience shows that regional cooperation can be effective in enhancing the power and economic and social status of oppressed minorities and underprivileged regions. The mechanisms to achieve this need careful attention.

(vii) If we manage to correct the imbalances mentioned the European Union shows that cultural and social solidarity between peoples with a long negative record of wars is possible and can be promoted through regional cooperation.

(viii) Lastly, as compared with Europe, Latin America (as well as e.g. South Asia) has four distinct advantages as compared with Europe in its effort to build pro-people, ecologically sustainable regional cooperation to the benefit of the global community.

  • The first is a commonality of cultural values and identity. I do not want to under underestimate the cultural diversity of the Americas. But it seems to me as an outside observer that the experience of more than 500 years of colonialism and imperialism serves as a source of solidarity between the peoples in Latin America.
  • The second is common languages: Spanish and Portuguese are closely related. Again I hope that I do not offend the many people with other languages as their first language if I say that the conditions for a common public space, and hence for radical regional democracy, is more happy in Latin America than in some other regions. In view of recent experiences elsewhere this is likely to be more important for post-national democracy than computer-intensity.
  • The third is common interest. Again, I do not want to overstate the case, but it appears to me that all countries in Latin America could gain in economic and cultural terns from deepened cooperation between them and also with other Southern regions, even if it has to happen at the cost of laxer links to Europe and North America.
  • The fourth is the mere fact that Latin American efforts towards regional integration can learn from the European experience, positively and negatively. For instance, it appears to me that it can be advantageous to build relatively more on existing sub-regional organizations than has been done in the European context where Benelux, Nordic and other sub-regional cooperation structures have been eroded by European institutions when a better policy could have been to sustain and strengthen them as parts of a multilayered regional cooperation structure.

Latin American regional cooperation may also benefit from solidarity and cooperation with regional cooperation in other regions of the South. Together the cooperating regions may make historic contributions to a post-colonial and post-imperial, pluricentric and peaceful world order.

With these remarks I wish Paraguay and all countries in Mercosur and South and Latin America at large determination and democratic energy for regional cooperation that will enhance a new internationalism and civilisational renewal world-wide.

Thank you for your attention.

Thomas Wallgren
E-mail: thomas.wallgren(a)helsinki.fi

Asunción del Paraguay
International Conference of governments and social movements
”Regional Integration: an opportunity to face the crises”
21 and 22 July 2009
Consejo Nacional del Deporte

Uusliberalismin jälkeen globaali sosialidemokratia?

waldenGlobalisaatiokriittisen liikkeen kärkinimiin kuuluvan Walden Bellon mukaan globaali sosialidemokratia on kriisiytyneen uusliberalismin todennäköinen seuraaja. Hän varoittaa kuitenkin keynesiläiseen talouspolitiikkaan sisältyvästä teknokratian vaarasta.

Liberaalin afroamerikkalaisen nousu Yhdysvaltain presidentiksi osui ajallisesti yksiin maailmantalouden nopean romahduksen kanssa. Tässä tilanteessa ei ole yllätys, että miljoonat ihmiset näkevät maailman olevan uuden ajan kynnyksellä.

Jotkut Barack Obaman uusista nimityksistä — erityisesti entisen valtiovarainministerin Larry Summersin nimitys kansallisen talousneuvoston johtoon, keskuspankki Fedin New Yorkin aluepankin johtajan Tim Geithnerin nimitys valtionvarainministeriksi sekä Dallasin pormestarina toimineen Ron Kirkin nimitys kauppaneuvottelijaksi — ovat toisaalta herättäneet skeptisyyttä.

Silti vanhojen uusliberaalien mallien uskottavuuden menetys on vakuuttanut monet siitä, että maailman suurimman talouden uusi demokraattijohto tekee pesäeron markkinafundamentalistiseen politiikkaan, joka on ollut vallassa 1980-luvulta lähtien. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä kuuluu: Miten pysyvä pesäero uusliberalismin kanssa tulee olemaan? Muut avoimet kysymykset tunkeutuvat kuitenkin pidemmälle itse kapitalismin ytimeen.

Onko valtio vain instrumentti, joka omistamalla, valvomalla ja muilla toimilla vakauttaa kapitalismia, minkä jälkeen kontrolli luovutetaan takaisin suuryhtiöiden johdolle? Näemmekö keynesiläisen kapitalismin toisen erän — tällä kertaa vihreällä ulottuvuudella maustettuna: valtion, suuryhtiöiden johtajien ja ammattiliittojen uuden kumppanuuden, joka pohjautuu teollisuuspolitiikkaan, kasvuun ja korkeisiin palkkoihin? Vai saammeko nähdä kansanvaltaisempaan suuntaan vievän, perustavanlaatuisen muutoksen talouden omistuspohjassa ja valvonnassa?

Globaalin kapitalismin uudistumisella on rajansa, mutta puoleen vuosisataan nämä rajat eivät ole näyttäneet yhtä häilyviltä kuin nyt.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy paalutti oman kantansa julistaessaan laissez-faire -kapitalismin kuolleeksi. Hän loi 20 miljardin euron strategisen investointirahaston, jonka tehtävänä on edistää teknisiä innovaatioita, pitää kehittyneet tuotantolaitokset ranskalaisten käsissä ja säilyttää työpaikat. ”Päivänä jona emme rakenna junia, lentokoneita, autoja ja laivoja — mitä silloin on jäljellä Ranskan taloudesta?” hän kysyy retorisesti. ”Muistoja. Ja minä en aio tehdä Ranskasta turismireservaattia.”

Yksi tällaisen aggressiivisen teollisuuspolitiikan tarkoitus on voittaa maan perinteinen valkoinen työväenluokka puolelleen. Se voi kuitenkin myös kulkea käsikkäin presidenttiin aiemmin liitetyn, maahanmuuttoa vastustavan politiikan kanssa.

Globaali sosialidemokratia

On huomattava, että Sarkozyn mallia seuraileva uusi kansallinen keynesiläisyys ei ole etuoikeutettujen maiden ja ryhmien ainoa vaihtoehto. Kun maailman voimatasapaino liukuu kohti etelää, läntisillä eliiteillä on tarve hankkia etujensa ajamiselle globaalia hyväksyntää. Tämän projektin kannalta parhaalta vaihtoehdolta voi tuntua eurooppalaisen sosialidemokratian ja New Deal -liberalismin haara, jota voitaisiin nimittää globaaliksi sosialidemokratiaksi, GSD:ksi.

Jo ennen talouskriisin täyttä puhkeamista GSD:n kannattajat määrittelivät politiikkansa vaihtoehdoksi uusliberaalille globalisaatiolle ja sen tuottamille rasitteille.

Esimerkiksi Englannin pääministeri Gordon Brown esitti, että Eurooppa vastaisi talouskriisiin pankkien osittaisella kansallistamisella. Moni pitää Brownia brittiläisen ”Make Poverty History” -kampanjan kummisetänä, joka parlamentin puhemiehenä ollessaan ehdotti myös ”allianssikapitalismia”. Tämä markkinoiden ja valtionlaitosten liittoutuminen tuottaisi Brownin mukaan globaalissa mittakaavassa sen, mitä Franklin D. Roosevelt sai aikaan kansantaloudessa: markkinoiden hyvät puolet hyödynnettäisiin ja ylilyöntejä rajoitettaisiin.

”Sen täytyy olla järjestelmä”, sanoi Brown, ”joka varmistaa globaalien markkinoiden ja rahavirtojen täydet hyödyt, minimoi hajaannuksen riskin, maksimoi kaikkien mahdollisuudet ja tukee kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Lyhyesti: Sen täytyy palauttaa kansaa palveleva ja korkeiden ihanteiden mukainen kansainvälinen talous.”

Brownin ajatukseen GSD:sta on yhtynyt kirjava vaikuttajajoukkio, johon kuuluvat muun muassa ekonomisti Jeffrey Sachs, George Soros, YK:n edellinen pääsihteeri Kofi Annan, sosiologi David Held, Nobel-palkittu Joseph Stiglitz ja jopa Bill Gates. Vaikka heidän näkemyksissään on vivahde-eroja, he kaikki tahtovat uudistaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elvyttää globaalia kapitalismia puoltavan ideologisen konsensuksen.

GSD:n puolestapuhujien avainväitteitä ovat seuraavat:

  • Globalisaatio on maailmalle hyödyksi, mutta uusliberaalit ovat hoitaneet prosessin ja sen myymisen kansalle huonosti;
  • On tärkeää pelastaa globalisaatio uusliberaaleilta, koska globalisaatio voi edetä toisin ja on ehkä parhaillaan muuntumassakin uudenlaiseksi;
  • Kasvu ja tasa-arvo saattavat joutua vastakkain, jolloin etusija on tasa-arvolla;
  • Vapaa kauppa ei välttämättä ole ajan oloon edullista, ja se voi jättää enemmistön köyhäksi, joten kaupan on kunnioitettava sosiaalisia ja ympäristön ehtoja;
  • Järjestelmät ja sopimukset on muotoiltava monenkeskisesti unilateralismin välttämiseksi, mikä saattaa tarkoittaa maailmankauppajärjestön immateriaalioikeuksia koskevan TRIPS–sopimuksen ja joidenkin muidenkin sopimusten hylkäämistä tai mitätöimistä;
  • Markkinoiden yhdentämisen on edettävä samaa tahtia maiden välisten ja maiden sisäisten eriarvoisuuksien vähentämisen kanssa;
  • Kehitysmaiden globaalit velat täytyy mitätöidä tai niitä täytyy vähentää radikaalisti, jotta köyhät maat pystyvät investoimaan paikallisten talouksien ja sitä kautta globaalinkin talouden elvyttämiseen;
  • Köyhyys ja ympäristön huononeminen ovat niin vakavia ongelmia, että vuosituhattavoitteisiin on sisällytettävä Marshall-apusuunnitelma tai muu laaja apuohjelma pohjoisesta etelään;
  • On siirryttävä kestävän kehityksen mukaiseen globaaliin talouteen ja hallitusten ohjaamaan ”vihreään keynesiläisyyteen” tai ”vihreään kapitalismiin”, mikä edellyttää suuria investointeja — erityisesti Afrikassa, jossa on pantava toimeen ”uusi vihreä vallankumous”, muun muassa geenimanipuloitujen viljalajien laajan käyttöönoton avulla;
  • Ongelmia ratkottaessa tulee sotilaallisten ratkaisuyritysten sijaan suosia diplomatiaa ja ”pehmeää voimankäyttöä”, joskin kansanmurha vaatii humanitaarista sotilaallista väliintuloa.

Globaalin sosialidemokratian rajat

Globaali sosialidemokratia ei ole saanut paljoakaan kriittistä huomiota, mitä selittänee edistyksellisiä piirejä yhä työllistävä sota uusliberalismia vastaan. GSD on kuitenkin uusliberalismin todennäköisin seuraaja, joten kritiikki on tärkeää. Vielä tärkeämmäksi sen tekevät ongelmalliset piirteet, joita GSD vanhan sosialidemokraattisen keynesiläisyyden tapaan sisältää.

Kritiikkiin voitaisiin ryhtyä valottamalla GSD:n neljään keskeiseen elementtiin kytkeytyviä ongelmia.

Ensinnäkin, GSD lupaa toteuttaa globalisaation paremmin kuin uusliberalismi, mutta jää yhtä kaikki kiinni globalisaatioharhaan. Sosiaalisesti ja ekologisesti perin pohjin tuhoisa globalisaatioprosessi nähdään hyväksyttävänä, kunhan siihen lisätään ”globaalin sosiaalisen integraation” ulottuvuus.

GSD siis lähtee oletuksesta, että ihmiset haluavat olla osa toiminnallisesti yhdennettyä globaalia taloutta, jossa kansallisen ja kansainvälisen rajat ovat hävinneet. Mutta emmekö me todellisuudessa ole mieluummin osa taloutta, joka on paikallisesti kontrolloitavissa ja joka on puskuroitu kansainvälisen talouden oikkujen varalta? Tämänhetkinen toisistaan riippuvaisten talouksien syöksykierre korostaa yhtä globalisaation vastustajien ajattelun avainkohtaa.

Toiseksi, GSD eroaa uusliberalismista toivoessaan, että valtio puuttuu asioiden kulkuun markkinoiden epäonnistumisten hetkillä. Muulloin markkinat kuitenkin säilyttäisivät asemansa tuotannon, jakelun ja kulutuksen tärkeimpänä mekanismina. Esimerkiksi Jeffrey Sachs sanoo kirjassaan Köyhyyden loppu, että maailma tarvitsee globalisaatiota, jonka myötä kaupan ja investointien huomattava voima valjastetaan käyttöön — samalla tunnustaen niiden rajoitukset, ottaen nämä rajoitukset huomioon ja tasaten niitä kollektiivisin toimin.

Tämä on aivan eri asia kuin ajatus, jonka mukaan kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan on tehtävä talouden avainlinjaukset niin, että markkinoiden ja valtiobyrokratian tehtäväksi jää vain demokraattisesti tehtyjen päätösten täytäntöönpano.

Kolmanneksi GSD ei ole osallistumisprosessi vaan teknokraattinen projekti. Siinä asiantuntijat hautovat ja esittävät yhteiskunnallisia uudistuksia ylhäältäpäin, sen sijaan että aloitteet kohoaisivat alhaalta ylös.

Neljänneksi, vaikka GSD suhtautuu kriittisesti uusliberalismiin, se hyväksyy monopolikapitalismin raamit. Voittoa tuotettaisiin yhä riistämällä työvoiman tuottama lisäarvo. GSD myös hyväksyy järjestelmän, jota sisäänrakennetut ylituotantotendenssit ajavat kriisistä kriisiin ja joka tuottavuutta etsiessään ajaa ympäristön äärirajoilleen.

Perinteinen keynesiläisyys hieroi uutta luokkakompromissia kansallisesti, ja GSD tekee samaa kansainvälisesti — turvautuen uusiin menetelmiin, joilla pyritään minimoimaan kapitalismin kriisialttiutta. Aivan kuten kansallista kapitalismia vakautettiin vanhan sosialidemokratian tai New Dealin avulla, vakautetaan globaalikapitalismia nyt GSD:lla. Sen tehtävä on siivota globaalikapitalismin jälkeensä jättämää kriisiä ja kaaosta, silittää sen ristiriidat näkymättömiin ja tehdä siitä taas hyväksyttävää. GSD:n pohjana on yhteiskunnallisten suhteiden hallinnointi.

Obamalla on kyky rakentaa retorisesti siltoja poliittisten diskurssien välille. Talousasioissa hän on kirjoittamaton lehti, ja Rooseveltin lailla myös hän on riippumaton edellisten hallitusten kaavoista. Hän on pragmatisti, jolle onnistumisen mitta on menestys yhteiskunnallisessa hallinnoinnissa. Näin ollen hän on ainutlaatuisen sopiva henkilö johtamaan tätä kunnianhimoista reformistista yritystä.

Edistyksellisten herätyssoitto

Edistyksellisten käydessä täyttä sotaa uusliberalismia vastaan reformistinen ajattelu on vahvistanut asemiaan kriittisissä johtajistopiireissä ja on nyt saamassa vallitsevan politiikan aseman. Sen haastaminen on täten kaksin verroin työläämpää.

Kyse ei ole vain siitä, että kritiikistä siirrytään esittämään vaihtoehtoja. Haasteena on ylittää edistyksellisen politiikan kuvittelukyvyn rajat. On irrottauduttava ajatuspinttymistä, jotka syntyivät, kun uusliberalismi esitti aggressiivisen haasteensa 1980-luvulla ja byrokraattiset sosialidemokraattiset hallitukset romahtivat 1990-luvun alussa.

Edistyksellisten tulisi taas kerran rohkeasti pyrkiä asettamaan ne kansallisten talouksien ja maailmantalouden taustalla olevat sosiaaliset kysymykset, jotka vastaansanomattomasti tähtäävät tasa-arvoon ja osallistuvaan demokraattiseen valvontaan. Ovathan tasa-arvo ja demokraattinen valvonta kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden ennakkoehto.

Globaali sosialidemokratia (GSD) on yhteiskunnallista hallinnointia, aivan kuten vanha sodanjälkeinen keynesiläisyys. Edistyksellisyys sen sijaan merkitsee yhteiskunnallista vapautumista.

Kirjoittaja Walden Bello on Foreign Policy In Focus -lehden kolumnisti, Bankokissa ilmestyvän Focus on the Global South -lehden asiantuntija, Freedom from Debt Coalition -velkaliikkeen puheenjohtaja ja Filippiinien yliopiston sosiologian professori.

Kääntäjät: Kerttu Loukola ja Mikko Sauli
Artikkeli on julkaistu Suomen Attacin Hiekanjyvät-lehden numerossa 1/2009.

EU: militariseras För fred eller världsherravälde?

”Att driva nedrustningsfrågor skulle i själva verket bli grundlagsstridig verksamhet”. (Gerald Oberansmayr om EU-konstitutionen)

Österrikaren Gerald Oberansmayr anser inte att EU enligt EU-konstitutionen upplöser staterna, men att dessa inordnas i en hierarki och i ett nytt herre-drängförhållande. Oberansmayr anser att EU militariseras medvetet och dyrt. I boken ”Auf dem Weg zur Supermacht – die Militarisierung der Europäischen Union” vederlägger han EU-ledarnas retorik om EU som ett fredsprojekt. Boken finns översatt till finska med namnet Supervalta EU – Euroopan unionin militarisoimisesta ( LIKE 2005). Upprustningen gäller också atomvapen, beställda av Frankrike. I en tabell i boken upptas EU:s upprustningsprojekt, beställare, beställningens omfattning, tidtabell mellan 2001 och 2015 och kostnader i euro. En summering av materialkostnaderna ger 300 miljarder euro. Tas dessa miljarder av välfärdspengarna? frågar jag mig. Är det för fredens eller världsherraväldets skull en stat militariseras? Kan en stat som aktivt eftersträvar världsherravälde vara en fredsaktör?

Militariseringsaspekten är, i strid med gängse bruk när det gäller grundlagar, konsekvent införd i en mängd artiklar i EU-konstitutionen. Antogs denna bleve vi skyldiga att upprusta. Oberansmayr driver sitt resonemang till logiska slutsatser. De frågor han väcker ger han svar på.

Militariseringen är en nödvändig följd av stormaktsambitionerna hos EU. En stormakt har inget val i den globala arbetsfördelningen när det gäller produktionen av varor och tjänster samt i konkurrensen om resurserna. Militariseringen behövs för globaliseringen, det globala herraväldet. Skall finländska soldater i framtiden strida i Afrika i en EU-armé, är det i globaliseringens tecken för freden eller för något som till innehållet och gagnet liknar den tidigare kolonialismen? Jag följer Oberansmayrs resonemang. Åtlydnad av reglerna för världsmarknaden kräver att någon har ett världsherravälde vilket leder till världskrig. De mänskliga relationerna när det gäller arbetsfördelningen karakteriseras av konkurrens. I konkurrenssituationen sållas deltagarna ut i vinnare och förlorare, i ägare och egendomslösa. Konkurrensen skapar hierarkier också mellan ägarna så att en del ägare växer och blir allt mäktigare medan andra blir ensamma och småföretagare. Staten har monopol på de generella bestämmelserna i samhället, men är inte överordnad rålinjerna. Också för statens agerande gäller den gyllene regeln: Den som äger guldet dikterar reglerna.

Den kapitalistiska staten tryggar den samhälleliga harmonin och ”freden” och upprätthåller rålinjerna inom landet med mer eller mindre repressiva medel. Kapitalgruppernas kamp om världsmarknadsandelarna leder till att också staterna konkurrerar sinsemellan. Det kan finnas flera konkurrenter om samma andelar, men i kampen lyder alla samma bestämmelser. Mer än ett slags ordning är oordning. Den gyllene regeln gäller också omvänt: Den som dikterar reglerna har förtur till guldet. Den kapitalistiska globaliseringen leder till nationell chauvinism. Kampen om världsmarknaderna och världsherraväldet ökar trycket mot världskrig i vilket de största maktgrupperna kämpar om första platsen i den globala pyramiden. Den skärpta konkurrensen tvingar jordklotet obönhörligt tillbaka till den gamla ordningen mellan herre och dräng, mellan vän och fiende. Den som har stormaktsambitioner måste bli ledande på vissa områden. Det krävs av stormakten att den politiska viljan koncentreras och att hela området omfattande många länder talar med en röst, kulturell hegemoni för en minimering av kostnaderna för maktutövningen, överlägsen ekonomisk produktivitet och ett teknologiförsprång, att den globala infrastrukturen kontrolleras, dvs. trafik, energi, kommunikationer, logistik osv., en världsvaluta, att den egna nationella valutan fungerar som internationell placerings-, reserv- och växelvaluta vilket ger försprång i jakten på de globala rikedomarna, att makten producerar och kontrollerar handeln med strategiska råvaror och sist men inte minst ett överlägset militärt våldsmaskineri, en armé, rustningar och massförstörelsevapen, käppen som tillåter det globala handlandet. Det finns i dag en stormakt, USA, och en makt som eftersträvar att bli en stormakt EU. USA har ”klarat sig” trots sitt handelsunderskott på grund av att dess valuta fungerar som betalningsmedel på världsmarknaden. Dollarns värde och placerarnas förtroende garanteras av USA:s militära styrka. Dollarns hegemoni är tryggad om de strategiska råvarorna, främst oljan, kontrolleras av USA. Det har varit brukligt att fakturera den internationella oljehandeln i dollar. Målet för USA:s krig mot Afghanistan och Irak var kontrollen av oljeområdena i Mellanöstern och Centralasien, dels för att täcka det egna behovet, dock bara till 25 %, dels för att säkerställa faktureringsvalutan vid oljehandeln över lag. Kontrollen av ”det svarta guldet” garanterar att dollarn förblir världsvaluta. USA:s ekonomi är i obalans genom handelsunderskott. Den balanseras av att landet exporterar ökade mängder värdepapper och våld. Dollarns hegemoni förutsätter ett krigsmaskineri och finansieringen av den amerikanska rustningsbudgeten förutsätter dollarhegemoni.

EU:s båda storprojekt, den gemensamma valutan, euro, och euroarmén tär på de stöttepelare som USA:s världsherravälde grundar sig på, dollarmonopolet och våldsmonopolet. Euron är ett de facto ett hot mot dollarn. Som exempel kan anges att Irak efter år 2000 fakturerade sina oljeleveranser i euro. Iran fakturerar sin olja i euro till stora delar. Nord-Korea har bytt ut hela sin valutareserv till euro. I och med att det grundas en euroarmé är inte bara vautamonopolet utan också USA:s våldsexportmonopol hotat.

Militariseringen är viktig både för USA och EU. Supermakten USA är ekonomiskt svag och politiskt impopulär, men den kompenserar sin ekonomiska och politiska nedförsbacke genom att skynda från krig till krig och demonstrera ett övertag inom vapenteknologin. EU strävar å sin sida efter att stärka sitt ekonomiska uppsving, sin valuta och sin ännu instabila politiska enhet genom att utveckla beredskapen att föra krig i eget intresse och för egen räkning. Oenigheten inom Nato i fråga om anfallet på Irak var inte dikterat av fredsvilja från Tysklands och Frankrikes sida. Tyskland och Frankrike hade egna överenskommelser med Irak. Ryska och franska koncerner hade löften om att exploatera irakisk olja. Icke desto mindre drog Tyskland och Frankrike nytta av USA:s krig mot Irak. Det främjade deras EU-projekt för stark militär närvaro på Balkan, i Afghanistan och i Afrika. EU upprustar som aldrig förr. Upprustningspolitiken finns inskriven i Fördraget om upprättande av en konstitution för Europa. Skall med globalisering förstås ett nyord för kolonialism?


En finländare har skäl att veta varför finländska soldater i framtiden skall strida för EU i Afrika. Min förståelse ökar om jag vet vad kolonialmakterna gjorde i Afrika förr i tiden i ett flera hundraårigt perspektiv mellan 1445 och 1870, före kolonialtiden. Kolonialmakterna delade därefter Afrika mellan sig i kolonier som vidmakthölls 70-80 år mellan 1885 och 1960, den relativt korta s.k. kolonialtiden som emellertid fyllde Europa med afrikanska rikedomar och hindrade Afrikas egen politiska utveckling och självständighet. Jag har större förtroende för vad en afrikan, i det här fallet en afrikaättling, har att berätta än t.ex. en fransman eller amerikan, för har vi inte alltför länge itutats uppfattningen om ”det fattiga Afrika” och om hur Afrika behöver vår ”hjälp”.

Tror jag alltså att en EU-armé ”hjälper” Afrika när den dyker upp med finska soldater? För att få nya infallsvinklar på ”problemet” Afrika har jag utgått från Walter Rodneys berömda bok ”How Europe Underdeveloped Afrika”, 1972 i pocket. Rodney har en helt annan infallsvinkel än jag är van vid, så ”gammal” hans bok än är. Jag beskriver den. Underutveckling och utveckling är inte separata fenomen. Västeuropa och Afrika stod i sådana förbindelser med varandra att överföringen av tillgångar från Afrika till Europa garanterades. Överföringen blev möjlig när handeln blivit internationell i slutet av 1400-talet. Sedan dess har Afrika under 450 år hjälpt Europa att utvecklas. Västeuropa har hjälpt Afrika att underutvecklas i motsvarande proportion. Det som kallades internationell handel var i själva verket de europeiska intressenas utvidgning till utlandet. Europeerna vann kontrollen över världshaven, kusterna och hamnarna tack vare överlägsna fartyg och kanoner. Genom att behärska haven tog Europa de första stegen mot att förvandla delar av Afrika och Asien till ekonomiska satelliter. Portugisernas skepp t.ex. koncentrerades på guldletning och ”Guldkusten” attraherade den största uppmärksamheten från européernas sida på 1500- och 1600-talen. Det stora antalet fort talade för att så var fallet. Européerna ville hitta guld i Afrika eftersom guldmynt var högt eftertraktade inom den växande kapitalistiska penningekonomin. Européerna trodde till att börja med att det fanns guld bara på vissa ställen i Afrika. Den viktigaste exportprodukten blev alltså inte guld, men slavar. Europa tilldelade Afrika rollen av leverantör av mänskliga fångar att användas som slavar i olika delar av världen. När européerna nådde Amerika och upptäckte den enorma potentialen av guld och silver och tropiska produkter satte de slavhandeln med afrikaner i system. Dessa var vana vid hetta och ett ordnat jordbruk. Den europeiska kapitalistklassen kontrollerade den internationella handeln och Afrikas ”komparativa fördel” var att exportera fångar.

Efter att slavhandeln hade kommit i gång i en viss del av Afrika var det snart omöjligt för en enskild afrikansk stat att ändra på situationen. Dahomey försökte motsätta sig slavhandeln men det lyckades bara en viss tid. En enskild afrikansk stat kunde på den tiden inte lösgöra sig från den europeiska kontrollen. De afrikanska staterna var alltför små och politiskt splittrade, Europa kunde därför diktera världsdelens roll i världsproduktionen och handeln.

Europa var centrum för slavhandeln, den europeiska kapitalismen införde slaveriet och slavhandeln över Atlanten. Under 1600-1800-talen var exploateringen av Afrika och afrikansk arbetskraft en källa till kapitalackumulation som återinvesterades i Västeuropa. Amerikas ekonomiska utveckling fram till mitten av 1800-talet var helt och hållet baserad på utrikeshandeln i vilken slaveriet var medelpunkten. På 1830-talet stod bomull som slavarna odlat för 50 % av USA:s hela exportvärde.

Slaveriets roll för att främja rasism är väldokumenterad. Utan reservation kan det konstateras att vit rasism som har genomträngt världen var en integrerad del av det kapitalistiska sättet att producera. Det är dock inte av rasistiska orsaker som européerna förslavade afrikanerna. Europeiska plantageägare och gruvägare förslavade afrikanerna av ekonomiska orsaker så att deras arbetskraft kunde exploateras. Det hade varit omöjligt att öppna Nya Världen och utnyttja den som en konstant källa till rikedomar om den afrikanska arbetskraften inte hade funnits.

En diskussion om handeln mellan afrikaner och européer under de fyrahundra år som föregick kolonialtiden handlar praktiskt taget om en sak, slavhandeln. Vad har detta med Finland att göra? Skall finländska soldater i framtiden strida i Afrika i en EU-armé? Jag har jämfört termerna globalisering och kolonialism och slagit upp en definition på kolonialism i Larousse: ”En doktrin som avser att legitimera ockupation av ett område eller en stat, politiskt herravälde över området/staten och ekonomisk exploatering av området/staten som genomförs med stöd av doktrinen.” ”Globaliseringen” av Irak svarar bra mot den här definitionen. Misstanken är att EU-trupperna sedan med tillhörande finländare går in i Afrika för att försvara andras investeringar än afrikanernas och att de är oönskade precis som de europeiska kolonisatörerna var det under slavjaktskrigen och kolonialtiden. Det förs en debatt i saken, med rätta eftersom Finland är ett militärt icke-allierat land enligt Statsrådets redogörelse SRR 6/2004 som behandlar Finlands säkerhets- och försvarspolitik. Att vara ”icke-allierad” har stöd hos majoriteten av finländarna. I samma skrift anser sig Finland också officiellt vara ett självständigt land. Jag citerar: ”Finlands säkerhets- och försvarspolitiska handlingslinje tar sikte på att trygga landets självständighet”. Men kan Finland stå emot? Alltfler EU-länder skaffar sig legoarméer, vilket försvagar transparensen, men underlättar militaristiska ambitioner. Finland är inte ännu där, men från militaristiskt håll är landet utsatt för påtryckningar. Och trots att Finland officiellt deklarerar sig såsom icke-allierat land så är det motstridigt när Finlands officiella ambition är att ha bättre kapacitet och beredskap att delta i EU:s civila krishantering och militära krishanteringsoperationer, inbegripet de planerade snabbinsatsstyrkorna. Varför de finländska politikerna i så många läger från vänster till höger i det här perspektivet så hett beklagar att konstitutionen inte blev av är för mig en gåta. Ta till exempel artikel III-309 om fredsinsatser. Fredsbevarande insatser är bra, men fredsskapande åtgärder är illa. Fredsskapande åtgärder kan aldrig vara försvarsoperationer. De företas alltid utanför EU-ländernas gränser, är offensiva operationer och aggressionshandlingar. De utförs av snabba insatsstyrkor och stridande trupper. Våra soldater har svurit att försvara sitt hemland, ett löfte att försvara sitt eget land inkluderar inte anfall på andra länder.

Gerd Söderholm
EM, journalist, bosatt i Helsingfors

Poliitikkojen mottona alista ja hallitse!

Kun katsotaan taaksepäin mitä on tapahtunut Suomessa viimeisten kymmenen vuoden aikana ei voi olla ihmettelemättä miten on ollut mahdollista niin lyhyessä ajassa ja ilman että on esiintynyt minkäänlaisia isompia mielenilmaisuja, suorittaa lähes täydellistä alasajoa koskien meidän aikoinaan niin korkeasti arvostettua ja monen muun maan kadehtimaa yhteiskuntamallia.
Ehkä suomalaiset ovat olleet liian hyväuskoisia ja näin ollen kiitollisia kohteita poliittiselle eliitille, joka ennätysvauhdissa on omaksunut hämmästyttävän valheellisuuden, ylimielisen vähättelyn kansalaisten huolestuneisuutta ja ongelmia kohtaan sekä suoranaisen halveksunnan demokratiaa ja kansalaisten oikeuksia kohtaan.

Kun suomalaiset äänestivät EU-jäsenyydestä vuonna 1994 moni äänesti kyllä koska meille luvattiin turvallisempia työpaikkoja, parempia kehitysmahdollisuuksia elinkeinoelämälle sekä suurempaa turvallisuuspoliittista turvallisuutta. Sen lisäksi suuri tehtävämme oli viedä pohjoismaisia arvoja EU:hun.

Tänään suomalaisia yhtiöitä myydään loppuunmyyntivauhdilla ulkomaille. Harva perhe on välttynyt työttömyyden kiroukselta. Turvattomat ja psyykkisesti rasittavat pätkätyöt ovat yhä kiihtyvässä tahdissa etenkin nuorten ja naisten kohtalo. Nuorilla ei ole lähes minkäänlaisia mahdollisuuksia perustaa perhettä turvallisissa olosuhteissa. Lapsia otetaan huostaan enenevässä määrin. Sosiaali- ja terveyshuoltomme ovat Portugalin tasolla. Kouluissa luokat ja opettajien vastuu kasvavat samalla kun palkka pienenee. Opettajien, sairaanhoitajien ja sosiaalihuollon henkilökunnan loppuunpalaminen on päivittäinen ongelma. Suuri osa suomalaisista voi pahoin.

Mutta mitään ei tapahdu. Jatkamme työntekoa yhä kiihtyvässä tahdissa siinä pelossa, että muuten menetämme senkin vähän mitä on jäljellä. Emme enää keskustele aiheista jotka 70- ja 80-luvulla muodostivat perustan pohjoismaiselle arvoyhteisyydelle; ympäristö, rauha, aseidenriisunta, vastuu, kehitysmaista, sosiaalinen tasa-arvo. Pohjoismainen ääni on vaiennut kansainvälisissä foorumeissa.

Emme puhu globalisaation tuhoisista seurauksista emmekä aseidenriisunnasta. Sen sijaan tuemme Euroopan ja samalla koko maailman militarisointia. Ympäristö-keskustelua ei käydä. Rakennamme uutta ydinvoimaa emmekä protestoi kun jo kiellettyjä terveydelle ja ympäristölle haitallisia torjunta-aineita otetaan taas käyttöön. Katsomme hiljaisina vierestä kun maanviljely ajetaan alas.

Ja ilman suurempaa kriittistä keskustelua meidät aiotaan nyt alistaa EU-perustuslakiin. Mutta kiitos Brysselin huippukokouksen fiaskon saamme nyt lisää miettimisaikaa. Luonnos ei tule muuttumaan merkittävästi pienten jäsenmaiden kohdalla. Peli joka nyt pelataan on suurten jäsenmaiden valtataistelu. Suomalaisten kohdalla olisi nyt viisasta käyttää hengähdystaukoa hyväkseen avoimen keskustelun käymiseksi siitä mitä tämä perustuslaki tulisi merkitsemään meille ja pitämään muistissa miten kävi kansanäänestyksen kohdalla vuonna 1994. EU-kriittisten huolestumisen aiheet pidettiin silloin kauhupropagandana.

Tälläkin kertaa poliittiset ”johtajamme” vähättelevät kaikkia pelkoja ja kaikkea kritiikkiä.

Pääministeri Matti Vanhanen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja toistavat häikäilemättömästi että puolueettomuus säilyy vaikka korkeat sotilashenkilöt Suomessa ja ulkomailla ovat toista mieltä.

Lilliputtiosavaltion Suomen suuriruhtinas Paavo Lipponen tukee avoimesti NATO-jäsenyyttä ja osallistumista EU:n sotilaalliseen ytimeen. Hän torjuu yksinvaltijatapansa mukaan suomalaisten vaatimukset kansanäänestyksen pitämisestä.

Korostetaan kaikkien jäsenmaiden omien komissaaripaikkojen tärkeyttä. Ilmiselvää teatteria kansalle sillä komissaarit ovat perustuslain artikla 25 mukaan velvoitettuja olla ottamatta vastaan minkäänlaisia ohjeita tai neuvoja entisiltä kansallisvaltioilta, vaan heidän tulee toimia pelkästään EU:n etujen mukaisesti. Ja kuinka monta kertaa olemme nähneet Erkki Liikasen vanhassa kotimaassaan viime aikoina? Missä hän piileskeli kun Suomen maatalous vähän aikaa sitten sai taas uuden kuoliniskun?

Mistä poliittinen eliittimme ei halua keskustella? Siitä, että EU:lle tulee yksinomainen oikeus puhua jäsenvaltioiden puolesta kansainvälisissä foorumeissa kuten esim. Maailmankauppajärjestössä, että EU:n perustuslaki käy kaikkien lakien – myös Suomen perustuslain edelle, että sitoudumme toteuttamaan ja puolustamaan unionin arvoja, että perustuslain mukaan sitoudumme nostamaan puolustusbudjetimme ja, että EU:n vaikutusvalta työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaamme kasvaa ratkaisevasti jne., jne…

Tämän lisäksi kokemukset osoittavat, että suuret jäsenmaat tulevat toistuvasti ajamaan meidän yli ajaessaan omaa häikäilemätöntä politiikkaansa jossa omat intressit ja edut ovat etusijalla.

Ja meidän tulee muistaa, että EU:n integraatio ei lopu tähän. Se puolustuspolitiikka joka nyt mahdollisesti jää toteutumatta tulee ilmestymään EU:n agendalle uudestaan lähitulevaisuudessa.
Saksan valtiovarainministerin The Sunday Times-lehdessä 23.12.01 mainitsema yhteinen verojärjestelmä kuuluu myös niihin asioihin joihin tullaan palaamaan. Myös EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi otti selvästi kantaa asiaan Financial Times -lehdessä 4.12.01 kun hän sanoi, että euro tulee pakottamaan EU:ta ottamaan käyttöön erilaisia taloudellisia ohjausmekanismeja. Mekanismeja joista on poliittisesti mahdotonta puhua tällä hetkellä mutta jotka

pakotetusti tulevat ajankohtaisiksi kun EU eräänä päivänä on kriisin edessä.
Myös EU-konventin varapuheenjohtaja Jean-Luc Dehaene, ent. Belgian pääministeri, puhui European Voice-numerossa 3-9/7/2003 EU:n yhteisen tuloveron puolesta tulevien toimintojen rahoittamiseksi. Dehaene ennusti, että EU:n perustuslaki tässä mielessä on korjattava jo 3 vuoden kuluttua perustuslain voimaanastumisesta.

Mitä meidän on rahoitettava tällaisella EU-tuloverolla? Sotilaallista varustelua? EU:n korruptio-projekteja? Puolalaisten perheviljelmien tuhoamista hollantilaisten ja saksalaisten tehoviljelmien tieltä? Julkisen sektorin yksityistämistä?

Monessa jäsenmaassa tunnetut poliitikot ja arvostetut älymystön edustajat ovat kritisoineet sekä EU-konventin työskentelytapoja että perustuslain sisältöä.

Suomessa poliittinen eliitti ei ole vielä ainakaan esittänyt suurempaa kritiikkiä projektia kohtaan.

Mieluiten nähtäisiin, että se vaiennettaisiin kuoliaaksi. Niiden kohdalla, joilla on vielä valmiudet tallella ajatella itsenäisesti ja jotka eivät näe EU:n tulevaisuutta yhtä ruusuisena kun poliittiset ”johtajamme” ei ole muuta vaihtoehtoa kun vaatia asiasta kansanäänestystä. Sen voi tehdä kirjoittamalla nimensä kansanäänestysvaatimukseen kotisivulla www.kansanaanestys.fi.

Nyt on toiminnan aikaa! Sen jälkeen kun EU:n perustuslaki on astunut voimaan ei ole mitään muuta tehtävissä kun vaieta ja totella. Mutta mehän olemme olleet kovassa harjoituksessa jo pitemmän aikaa jotenka meillä on erittäin hyvät edellytykset onnistua siinä myös superliittovaltio EU:n puitteissa.

Ulla Klötzer, opettaja

Vaihtoehto EU:lle kansanliikkeen puheenjohtaj

Poimintoja Eurooppa-neuvoston strategiapaperista 2003


Eurooppa-Neuvosto, Thessaloniki 20.6.2003

”Maksimaaliseen tuhoon tähtäävä terrorismi, joukkotuhoaseiden saatavuus ja valtion instituutioiden romahtaminen: jos nämä kolme eri tekijää yhdistyvät, saattaa Eurooppaa todellakin olla erittäin suuren uhan edessä.”

”25 valtion muodostama Euroopan unioni, jossa on yli 450 miljoonaa kansalaista ja joka tuottaa neljäsosan maailman bruttokansantulosta (BKTL), on maailmanlaajuinen toimija; sen olisi oltava valmis ottamaan osavastuu maailmanlaajuisesta turvallisuudesta.”

”Energiariippuvuus on myös huolenaihe. Eurooppa on maailman suurin öljyn ja kaasun tuoja. Tuonnin osuus päivittäisestä energiankulutuksesta on noin 50 prosenttia. Se nousee 70 prosenttiin vuonna 2030. Öljyä tuodaan pääasiassa Persianlahdelta ja kaasua Venäjältä ja Pohjois-Afrikasta.”

”Transatlanttinen yhteys kuuluu keskeisenä osana kansainväliseen järjestelmään. Se ei ole ainoastaan Euroopan unionin edun mukaista kahdenvälisten suhteiden kannalta, vaan vahvistaa koko kansainvälistä yhteistyötä. Nato on tämän suhteen tärkeä ilmentymä.”

”Globalisaation aikakaudella kaukaiset uhkat saattavat olla yhtä suuri huolenaihe kun lähellä olevat.”

”Perinteinen käsityksemme itsepuolustuksesta, ennen kylmää sotaa ja kylmän sodan aikana, perustui miehitysuhkaan. Uusia uhkia torjuttaessa ensimmäinen puolustuslinja on usein ulkomailla.”

”25 jäsenen unionin, jonka jäsenet yhdessä käyttävät 160 miljardia euroa puolustukseen, olisi kyettävä tarvittaessa ylläpitämään useita operaatioita samanaikaisesti. EU:n olisi kehitettävä strateginen lähestymistapa, joka edistää varhaisessa vaiheessa tapahtuvaa, nopeaa ja tarvittaessa voimakasta väliintuloa. Erityisesti huomiota olisi kiinnitettävä operaatioihin, joissa käytetään sekä sotilaallisia että siviilivoimavaroja.”

”Jos EU ottaa vakavissaan uudet uhkat ja aikoo todellakin luoda joustavammat mobiilijoukot, sen on lisättävä puolustuksen resursseja.”

”Voimavarojen lisäämisessä eri aloilla olisi otettava huomioon operaatioiden laajempi kirjo. Petersbergin tehtävien lisäksi tähän voisi kuulua yhdessä toteuttavat aseistariisuntaoperaatiot, tuki kolmansille maille terrorismin torjunnassa ja turvallisuussektorin uudistamisessa.”

”Transatlanttisilla suhteilla on korvaamaton merkitys. Toimiessaan yhdessä Euroopan unioni ja Yhdysvallat voivat olla vaikuttava positiivinen voima maailmassa. Voimavaroja kehittämällä ja yhdenmukaisuutta lisäämällä EU:sta tulee uskottavampi toimija ja vaikutusvaltaisempi kumppani.”

”EU on valmis kehittämään aktiivista kumppanuutta jokaisen maan kanssa, joka jakaa EU:n tavoitteet ja arvot ja on valmis toimillaan tukemaan niitä.”

Lataa täältä itsellesi koko Javier Solanan strategiapaperi ”turvallisemmasta Euroopasta” (pdf-tiedosto)

Alkutuotanto globalisaation valinkauhassa

Alkutuotanto eli maan- ja metsänhoito sekä kalastus ja metsästys ovat kautta ihmiskunnan historian olleet perusammatteja. Ihmisen fyysiset perustarpeet, nälkä, jano ja vilu ovat tulleet tyydytetyiksi näillä perusasioilla. Vuosituhansia ihminen tuli toimeen näillä perusammateilla. Vasta 1800 -luvun lopulla ns. teollinen vallankumous antoi alun sille nopealle kehitykselle, joka on mullistanut koko ns. kehittyneen maailman. Kehityksen nopeudesta esimerkki; vielä toisen maailmansodan jälkeen joka toinen suomalainen sai elantonsa alkutuotannosta, nykyään n. 6,5 %.

Miten erilainen kehitys on maailmalla, antaa hyvän esimerkin Kiina, jossa tänä päivänä yli 60% väestöstä elää alkutuotannosta. Valtioiden kehitysasteen mittarina käytetään juuri tätä prosenttilukua; mikä on alkutuotannon osuus bkt:stä tai työllisistä.

Kehityksen nimissä ollaan nyt hyvää vauhtia tyhjentämässä maaseutua kaikkialla maailmassa. Edessä on suuri urakka, sillä tälläkin hetkellä maailman väestön enemmistö on ns. ”turpeeseen sidottuja” eli yli kolme (3) mrd ihmistä. Kehityksen ja tehokkuuden nimissä on tarkoitus tavoittaa länsimainen taso. Tuon tason saavuttaminen merkitsisi yli kahden (2) miljardin ihmisen siirtoa ”kehittyneempiin” ammatteihin. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, ettei tämä ole mahdollista. Tavarantuotanto ja palvelut eivät voi tarvita ja työllistää tällaisia ihmismassoja, vaan työttömyys ja syrjäytyminen ovat pakollisia seuraamuksia. Tällaisesta kehityksestä on käytännön esimerkkejä useista ”USA:n takapihan” eli keski- ja Etelä-Amerikan valtioista, joissa pellot ovat monikansallisten elintarvikejättien (Dole, DelMonte, Chiquita ym.) omistuksessa tai hallinnassa ja työttömyys yleensä yli 50%.

Kiina on nyt tässä suhteessa mielenkiintoinen seurattava. Kiinasta tuli WTO:n jäsen ja se toteuttaa nyt innolla uusliberaalia vapaata kapitalismia. Kommunismista on enää jäljellä punainen lippu ja totalitäärinen vallankäyttö. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan tällä hetkellä Kiinan 1,3 miljardista ihmisestä on alkutuotannossa 800 miljoonaa eli yli 60 %. Jos ja kun tavoitteet toteutuvat, niin 500 miljoonaa ihmistä vapautuu muihin tehtäviin. Tämän, laajentuvan EU:n ihmismäärää vastaavan joukon sijoittamista vaikeuttaa vielä se, että samanaikaisesti vanhasta valtio-omisteisesta raskaasta teollisuudesta vapautuu väestöä siten, että useissa kaupungeissa työttömien määrä ylittää jo nyt 15 %. Tämän valtavan väestönsiirron jälkeenkin jää maatalousväestön osuus n. kymmenkertaiseksi verrattuna johtaviin länsimaihin. Kiina, joka nyt on maailman talouden kasvukeskuksia ja johon länsimaat, Suomi mukaan lukien, sijoittaa ja uskoo, tulee nämä megatrendit huomioiden olemaan suuri riskisijoituskohde.

Globalisaatio ja integraatio, jonka vannottiin tuovan kasvua, hyvinvointia ja vakautta, tuokin mukanaan epävakautta.


Vastoin yleistä käsitystä, maatalous Suomessa on kokenut toisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muutoksen. Karjalan siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilojen perustaminen nostivat tilamäärän 1950- ja 60 -lukujen taitteessa huippuunsa (n.330 000 kpl). Tiloja jakamalla ja uusia peltoja raivaamalla tehtiin uusia pientiloja. Tilojen keskikoko oli tuolloin n. 8 ha. Kansan väkilukuun suhteutettuna yli 400 000 ihmisen asuttaminen oli maailman mittakaavassa huippusuoritus.

Teollisuus, rakentaminen ja palvelut vaativat lisäväkeä ja reservi löytyi suurilta osin maatilojen tyttäristä ja pojista. Suurten ikäluokkien tullessa työikään 60 -luvun lopulla tuo reservi oli niin suuri, että niiden työllistämiseen tarvittiin myös Ruotsin apua. Lähes sotasiirtolaisten (karjalaisevakot) kokoinen väkimäärä lähti näinä vuosina leivän perään pääasiassa Ruotsiin.

Jälkikäteen on esitetty arvostelua, että Suomen tuon ajan poliittinen johto keinotekoisesti yritti hillitä tätä kehitystä ja olla luonnollisen kehityksen jarruna. Tosiasia kuitenkin on, että hallittu muutos ei olisi sietänyt yhtään nopeampaa kehitystä, muutoin seurauksena olisi ollut suurtyöttömyys.

Maatalousväestön supistuminen on jatkunut tasaisesti 80- ja 90 -luvulla aina näihin päiviin asti. Viranomaisten taholta on esitetty tavoitelukuja, että tämä toivottu rakennemuutos päätyisi n. 30 tuhanteen aktiivitilaan. Tämän tavoitteen toteutuminen merkitsisi sitä, että vielä n. puolet tilojen nykymäärästä olisi poistettava. Toteutuneiden sukupolvenvaihdosten määrä antaa odottaa, että tuo tavoite toteutuu. Nykyinen viiden prosentin eli 4000 tilan vuosittainen lopettaminen merkitsee sitä, että tavoite toteutuu kymmenessä vuodessa. Kestääkö maaseudun rakenteet vielä tuon suuruusluokan tyhjenemisen, jää nähtäväksi.


bkt:stä työllisistä
1950 46 %
1960 35 %
1970 7,2 % 20 %
1980 4,9 % 11 %
1990 3,9 % 8 %
2000 3,5 % 6,5 %

Kahdeksas EU-vuosi on päättymässä. Neljäkymmentä vuotta jatkuneeseen supistumistrendiin ei ole liittynyt suurempaa dramatiikkaa. Kysymyksessä on jatkuva prosessi. Tila lopettaa, jos jatkajaa ei löydy. EU-aikana aloituskynnys on noussut. Paperibyrokratia, pikkutarkat tarkastukset, riippuvuus suorista tulotuista ja huoli EU:n maatalouspolitiikan muutoksista itälaajenemisten ja tukipolitiikan yms. vuoksi.

Lopettaneet tilat pääasiassa säilyttävät pellot omistuksessaan ja vuokraavat ne lisämaiksi jatkajille. Suomen viljelypeltoalasta n. 500 000 hehtaaria eli neljännes on vuokramaita. Siksi tuotanto ei putoa tilojen määrän laskiessa vaan sama viljelyala säilyy tuotannossa. Näin myös maataloustulo säilyy samalla tasolla. Kun jakajien määrä laskee, tulot tilaa kohti nousevat. Luonnollisesti työmäärä lisääntyy ja kulut nousevat, kannattavuus ei silti välttämättä parane. Tämä on sitten sitä tehokkuutta, jonka nimiin kaikkialla vannotaan.

Suomen oman elintarviketuotannon selviäminen on suorassa suhteessa näiden riskinottajien eli jatkavien viljelijöiden selviämiseen. Nämä ”sankarit”, riskinottajat, jotka tilan lunastamisvelkojen lisäksi ottavat lisää velkaa tilan kehittämiseen, ottavat taloudellisten riskien lisäksi henkisen ja fyysisen jaksamisen riskin. Ihailtavaa yrittäjyyttä ja riskinottoalttiutta maaseudulta löytyy kuitenkin paljon. Rahoitus ei ole ongelma, sillä valtion investointitukia ja -lainoja saa helposti ja korot ovat ennätysalhaisia. Takuut myös riittävät, sillä maan-, metsän- ja rantojen arvot ovat korkealla. Arvoja pitävät korkealla maatalouden ulkopuoliset harrastajat ja sijoittajat (Ollila, Wahlroos, Fazer jne.).

Maatalouden velat, n. 3,8 mrd €, ovat n. 25 % maatalouden varallisuudesta. Selviäminen on kova haaste. Haastetta lisää vielä se, että sijaitsemme EU:n sisämarkkina-alueen koillisessa kolkassa, kylmässä, harvaanasutussa maassa, jossa sijainnista johtuen tulee ylimääräisiä kuluja. Lisäksi tuotanto-olosuhteet ovat huonommat kuin lähes missään muualla EU:ssa; lämpösumma, kasvupäivien lukumäärä, pienet peltolohkot yms. Ongelmia lisää vielä se, että se neuvottelutulos, millä liityimme EU:hun, ei anna täyttä kompensaatiota näille epäedullisille olosuhteille. Joudumme siis 1:1 kilpailuun korkeammilla tuotantokustannuksilla, alhaisimmalla tukitasolla ja epäedullisimmissa olosuhteissa. Tässä tilanteessa merkittävää on se tuki, jonka kuluttajat antavat suosimalla suomalaista tuotantoa. Myös suomalainen elintarviketeollisuus on hoitanut leiviskänsä hyvin.

Miten selviämme jatkossa EU:n laajentuessa ja Saksan kyllästyessä hyvän maksajan rooliin, on riippuvainen siitä, miten neuvottelijamme kykenevät pitämään Suomen puolta tulevissa ratkaisevissa muutosneuvotteluissa. Jos asia jätetään yksin markkinavoimien ratkaistavaksi, ei Suomelle jää omaa kulutusta vastaavaa elintarviketuotantoa.

Vuonna 2001 oli koko elintarviketuonti 1,8 mrd € ja vienti 0,9 mrd €, eli tuonti oli kaksinkertainen vientiin verrattuna. Tuonti on ollut koko EU ajan jatkuvassa kasvussa viime vuotta 2001 lukuunottamatta. Nettotuonti on elintarvikesektorin rahavirroista n. 10 prosentin tasoa.

Tosiasia on, että liiketaloudellisesti maatalousyritykset antavat sijoitetulle pääomalle huonon tuoton ja yrittäjälle alhaisen palkan. Mutta näin on aina ollut. Uusia lisärasituksia ei henkinen kestävyys enää kuitenkaan paljon salli.


EU on uusliberaalin talouspolitiikan innokkaimpia toteuttajia. Nykymuotitermit, rajoittamaton vapaa kilpailu, tehokkuusajattelu, yksityistäminen, harmonisointi ja usko jatkuvaan kasvuun ovat tabuja.

On selvää, että tähän ajatteluun ei sovi se, että ruokaa tuotetaan sellaisella alueella, jossa luontaiset edellytykset ovat kaikkein huonoimmat. Suomelle ruoan tuottajan rooli ei näihin kuvioihin siis luonnostaan sovi. On kuitenkin pidettävä mielessä, että EU eikä mikään EU:n jäsenvaltio harjoita yritystoimintaa, vaan sen tekevät yritykset ja yksityiset ihmiset. EU säätää asetukset ja direktiivit eli laatii pelisäännöt. Säännöt, joihin jäsenvaltioiden on sopeutettava oma lainsäädäntönsä.

Tätä vapaata kilpakenttää kykenee parhaiten hyödyntämään suurimmat, tehokkaimmat ja parhaimmat yritykset ja kyvykkäimmät yksilöt. Siksi vapaakauppa suosii suuria ja vahvoja ja usein paikallinen pienyrittäjä on häviäjä. Tästä samasta syystä kehitysmaat ovat vapaakaupassa olleet kaiken aikaa häviäjiä eikä vapaakaupasta hyötyjiä. Sama tosiasia tulee toteutumaan myös itälaajenemisessa, jossa voitot tulee keräämään monikansalliset suuryritykset ja häviäjinä ovat uudet jäsenmaat ja niiden tavalliset kansalaiset. Poliittinen valtaeliitti ja muutamat yritykset ovat heilläkin voittajan osassa.

Myös reuna-alueet, kuten Suomi, tulee näillä pelisäännöillä vääjäämättä ajan kuluessa näivettymään EU:n koilliseksi vedentakaiseksi maakunnaksi. Näin käy, ellei politiikoilla ole ymmärrystä ja voimaa ottaa takaisin sitä valtaa, jonka se on markkinavoimille luovuttanut. Suomi ei enää ole suvereenisti itsensä herra, vaan on luovuttanut tulevaisuutensa ylikansallisen päätöksenteon alle. Nyt tuota päätöksentekoa dominoivat monikansalliset suuryhtiöt.

Urho Kittilä
Pälkänevedentie 137
gsm 0400 624 903
fax 03 534 3385
e-mail jkittila@saunalahti.fi