Globalisaatiokriittisen liikkeen kärkinimiin kuuluvan Walden Bellon mukaan globaali sosialidemokratia on kriisiytyneen uusliberalismin todennäköinen seuraaja. Hän varoittaa kuitenkin keynesiläiseen talouspolitiikkaan sisältyvästä teknokratian vaarasta.
Liberaalin afroamerikkalaisen nousu Yhdysvaltain presidentiksi osui ajallisesti yksiin maailmantalouden nopean romahduksen kanssa. Tässä tilanteessa ei ole yllätys, että miljoonat ihmiset näkevät maailman olevan uuden ajan kynnyksellä.
Jotkut Barack Obaman uusista nimityksistä — erityisesti entisen valtiovarainministerin Larry Summersin nimitys kansallisen talousneuvoston johtoon, keskuspankki Fedin New Yorkin aluepankin johtajan Tim Geithnerin nimitys valtionvarainministeriksi sekä Dallasin pormestarina toimineen Ron Kirkin nimitys kauppaneuvottelijaksi — ovat toisaalta herättäneet skeptisyyttä.
Silti vanhojen uusliberaalien mallien uskottavuuden menetys on vakuuttanut monet siitä, että maailman suurimman talouden uusi demokraattijohto tekee pesäeron markkinafundamentalistiseen politiikkaan, joka on ollut vallassa 1980-luvulta lähtien. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä kuuluu: Miten pysyvä pesäero uusliberalismin kanssa tulee olemaan? Muut avoimet kysymykset tunkeutuvat kuitenkin pidemmälle itse kapitalismin ytimeen.
Onko valtio vain instrumentti, joka omistamalla, valvomalla ja muilla toimilla vakauttaa kapitalismia, minkä jälkeen kontrolli luovutetaan takaisin suuryhtiöiden johdolle? Näemmekö keynesiläisen kapitalismin toisen erän — tällä kertaa vihreällä ulottuvuudella maustettuna: valtion, suuryhtiöiden johtajien ja ammattiliittojen uuden kumppanuuden, joka pohjautuu teollisuuspolitiikkaan, kasvuun ja korkeisiin palkkoihin? Vai saammeko nähdä kansanvaltaisempaan suuntaan vievän, perustavanlaatuisen muutoksen talouden omistuspohjassa ja valvonnassa?
Globaalin kapitalismin uudistumisella on rajansa, mutta puoleen vuosisataan nämä rajat eivät ole näyttäneet yhtä häilyviltä kuin nyt.
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy paalutti oman kantansa julistaessaan laissez-faire -kapitalismin kuolleeksi. Hän loi 20 miljardin euron strategisen investointirahaston, jonka tehtävänä on edistää teknisiä innovaatioita, pitää kehittyneet tuotantolaitokset ranskalaisten käsissä ja säilyttää työpaikat. ”Päivänä jona emme rakenna junia, lentokoneita, autoja ja laivoja — mitä silloin on jäljellä Ranskan taloudesta?” hän kysyy retorisesti. ”Muistoja. Ja minä en aio tehdä Ranskasta turismireservaattia.”
Yksi tällaisen aggressiivisen teollisuuspolitiikan tarkoitus on voittaa maan perinteinen valkoinen työväenluokka puolelleen. Se voi kuitenkin myös kulkea käsikkäin presidenttiin aiemmin liitetyn, maahanmuuttoa vastustavan politiikan kanssa.
Globaali sosialidemokratia
On huomattava, että Sarkozyn mallia seuraileva uusi kansallinen keynesiläisyys ei ole etuoikeutettujen maiden ja ryhmien ainoa vaihtoehto. Kun maailman voimatasapaino liukuu kohti etelää, läntisillä eliiteillä on tarve hankkia etujensa ajamiselle globaalia hyväksyntää. Tämän projektin kannalta parhaalta vaihtoehdolta voi tuntua eurooppalaisen sosialidemokratian ja New Deal -liberalismin haara, jota voitaisiin nimittää globaaliksi sosialidemokratiaksi, GSD:ksi.
Jo ennen talouskriisin täyttä puhkeamista GSD:n kannattajat määrittelivät politiikkansa vaihtoehdoksi uusliberaalille globalisaatiolle ja sen tuottamille rasitteille.
Esimerkiksi Englannin pääministeri Gordon Brown esitti, että Eurooppa vastaisi talouskriisiin pankkien osittaisella kansallistamisella. Moni pitää Brownia brittiläisen ”Make Poverty History” -kampanjan kummisetänä, joka parlamentin puhemiehenä ollessaan ehdotti myös ”allianssikapitalismia”. Tämä markkinoiden ja valtionlaitosten liittoutuminen tuottaisi Brownin mukaan globaalissa mittakaavassa sen, mitä Franklin D. Roosevelt sai aikaan kansantaloudessa: markkinoiden hyvät puolet hyödynnettäisiin ja ylilyöntejä rajoitettaisiin.
”Sen täytyy olla järjestelmä”, sanoi Brown, ”joka varmistaa globaalien markkinoiden ja rahavirtojen täydet hyödyt, minimoi hajaannuksen riskin, maksimoi kaikkien mahdollisuudet ja tukee kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Lyhyesti: Sen täytyy palauttaa kansaa palveleva ja korkeiden ihanteiden mukainen kansainvälinen talous.”
Brownin ajatukseen GSD:sta on yhtynyt kirjava vaikuttajajoukkio, johon kuuluvat muun muassa ekonomisti Jeffrey Sachs, George Soros, YK:n edellinen pääsihteeri Kofi Annan, sosiologi David Held, Nobel-palkittu Joseph Stiglitz ja jopa Bill Gates. Vaikka heidän näkemyksissään on vivahde-eroja, he kaikki tahtovat uudistaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elvyttää globaalia kapitalismia puoltavan ideologisen konsensuksen.
GSD:n puolestapuhujien avainväitteitä ovat seuraavat:
- Globalisaatio on maailmalle hyödyksi, mutta uusliberaalit ovat hoitaneet prosessin ja sen myymisen kansalle huonosti;
- On tärkeää pelastaa globalisaatio uusliberaaleilta, koska globalisaatio voi edetä toisin ja on ehkä parhaillaan muuntumassakin uudenlaiseksi;
- Kasvu ja tasa-arvo saattavat joutua vastakkain, jolloin etusija on tasa-arvolla;
- Vapaa kauppa ei välttämättä ole ajan oloon edullista, ja se voi jättää enemmistön köyhäksi, joten kaupan on kunnioitettava sosiaalisia ja ympäristön ehtoja;
- Järjestelmät ja sopimukset on muotoiltava monenkeskisesti unilateralismin välttämiseksi, mikä saattaa tarkoittaa maailmankauppajärjestön immateriaalioikeuksia koskevan TRIPS–sopimuksen ja joidenkin muidenkin sopimusten hylkäämistä tai mitätöimistä;
- Markkinoiden yhdentämisen on edettävä samaa tahtia maiden välisten ja maiden sisäisten eriarvoisuuksien vähentämisen kanssa;
- Kehitysmaiden globaalit velat täytyy mitätöidä tai niitä täytyy vähentää radikaalisti, jotta köyhät maat pystyvät investoimaan paikallisten talouksien ja sitä kautta globaalinkin talouden elvyttämiseen;
- Köyhyys ja ympäristön huononeminen ovat niin vakavia ongelmia, että vuosituhattavoitteisiin on sisällytettävä Marshall-apusuunnitelma tai muu laaja apuohjelma pohjoisesta etelään;
- On siirryttävä kestävän kehityksen mukaiseen globaaliin talouteen ja hallitusten ohjaamaan ”vihreään keynesiläisyyteen” tai ”vihreään kapitalismiin”, mikä edellyttää suuria investointeja — erityisesti Afrikassa, jossa on pantava toimeen ”uusi vihreä vallankumous”, muun muassa geenimanipuloitujen viljalajien laajan käyttöönoton avulla;
- Ongelmia ratkottaessa tulee sotilaallisten ratkaisuyritysten sijaan suosia diplomatiaa ja ”pehmeää voimankäyttöä”, joskin kansanmurha vaatii humanitaarista sotilaallista väliintuloa.
Globaalin sosialidemokratian rajat
Globaali sosialidemokratia ei ole saanut paljoakaan kriittistä huomiota, mitä selittänee edistyksellisiä piirejä yhä työllistävä sota uusliberalismia vastaan. GSD on kuitenkin uusliberalismin todennäköisin seuraaja, joten kritiikki on tärkeää. Vielä tärkeämmäksi sen tekevät ongelmalliset piirteet, joita GSD vanhan sosialidemokraattisen keynesiläisyyden tapaan sisältää.
Kritiikkiin voitaisiin ryhtyä valottamalla GSD:n neljään keskeiseen elementtiin kytkeytyviä ongelmia.
Ensinnäkin, GSD lupaa toteuttaa globalisaation paremmin kuin uusliberalismi, mutta jää yhtä kaikki kiinni globalisaatioharhaan. Sosiaalisesti ja ekologisesti perin pohjin tuhoisa globalisaatioprosessi nähdään hyväksyttävänä, kunhan siihen lisätään ”globaalin sosiaalisen integraation” ulottuvuus.
GSD siis lähtee oletuksesta, että ihmiset haluavat olla osa toiminnallisesti yhdennettyä globaalia taloutta, jossa kansallisen ja kansainvälisen rajat ovat hävinneet. Mutta emmekö me todellisuudessa ole mieluummin osa taloutta, joka on paikallisesti kontrolloitavissa ja joka on puskuroitu kansainvälisen talouden oikkujen varalta? Tämänhetkinen toisistaan riippuvaisten talouksien syöksykierre korostaa yhtä globalisaation vastustajien ajattelun avainkohtaa.
Toiseksi, GSD eroaa uusliberalismista toivoessaan, että valtio puuttuu asioiden kulkuun markkinoiden epäonnistumisten hetkillä. Muulloin markkinat kuitenkin säilyttäisivät asemansa tuotannon, jakelun ja kulutuksen tärkeimpänä mekanismina. Esimerkiksi Jeffrey Sachs sanoo kirjassaan Köyhyyden loppu, että maailma tarvitsee globalisaatiota, jonka myötä kaupan ja investointien huomattava voima valjastetaan käyttöön — samalla tunnustaen niiden rajoitukset, ottaen nämä rajoitukset huomioon ja tasaten niitä kollektiivisin toimin.
Tämä on aivan eri asia kuin ajatus, jonka mukaan kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan on tehtävä talouden avainlinjaukset niin, että markkinoiden ja valtiobyrokratian tehtäväksi jää vain demokraattisesti tehtyjen päätösten täytäntöönpano.
Kolmanneksi GSD ei ole osallistumisprosessi vaan teknokraattinen projekti. Siinä asiantuntijat hautovat ja esittävät yhteiskunnallisia uudistuksia ylhäältäpäin, sen sijaan että aloitteet kohoaisivat alhaalta ylös.
Neljänneksi, vaikka GSD suhtautuu kriittisesti uusliberalismiin, se hyväksyy monopolikapitalismin raamit. Voittoa tuotettaisiin yhä riistämällä työvoiman tuottama lisäarvo. GSD myös hyväksyy järjestelmän, jota sisäänrakennetut ylituotantotendenssit ajavat kriisistä kriisiin ja joka tuottavuutta etsiessään ajaa ympäristön äärirajoilleen.
Perinteinen keynesiläisyys hieroi uutta luokkakompromissia kansallisesti, ja GSD tekee samaa kansainvälisesti — turvautuen uusiin menetelmiin, joilla pyritään minimoimaan kapitalismin kriisialttiutta. Aivan kuten kansallista kapitalismia vakautettiin vanhan sosialidemokratian tai New Dealin avulla, vakautetaan globaalikapitalismia nyt GSD:lla. Sen tehtävä on siivota globaalikapitalismin jälkeensä jättämää kriisiä ja kaaosta, silittää sen ristiriidat näkymättömiin ja tehdä siitä taas hyväksyttävää. GSD:n pohjana on yhteiskunnallisten suhteiden hallinnointi.
Obamalla on kyky rakentaa retorisesti siltoja poliittisten diskurssien välille. Talousasioissa hän on kirjoittamaton lehti, ja Rooseveltin lailla myös hän on riippumaton edellisten hallitusten kaavoista. Hän on pragmatisti, jolle onnistumisen mitta on menestys yhteiskunnallisessa hallinnoinnissa. Näin ollen hän on ainutlaatuisen sopiva henkilö johtamaan tätä kunnianhimoista reformistista yritystä.
Edistyksellisten herätyssoitto
Edistyksellisten käydessä täyttä sotaa uusliberalismia vastaan reformistinen ajattelu on vahvistanut asemiaan kriittisissä johtajistopiireissä ja on nyt saamassa vallitsevan politiikan aseman. Sen haastaminen on täten kaksin verroin työläämpää.
Kyse ei ole vain siitä, että kritiikistä siirrytään esittämään vaihtoehtoja. Haasteena on ylittää edistyksellisen politiikan kuvittelukyvyn rajat. On irrottauduttava ajatuspinttymistä, jotka syntyivät, kun uusliberalismi esitti aggressiivisen haasteensa 1980-luvulla ja byrokraattiset sosialidemokraattiset hallitukset romahtivat 1990-luvun alussa.
Edistyksellisten tulisi taas kerran rohkeasti pyrkiä asettamaan ne kansallisten talouksien ja maailmantalouden taustalla olevat sosiaaliset kysymykset, jotka vastaansanomattomasti tähtäävät tasa-arvoon ja osallistuvaan demokraattiseen valvontaan. Ovathan tasa-arvo ja demokraattinen valvonta kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden ennakkoehto.
Globaali sosialidemokratia (GSD) on yhteiskunnallista hallinnointia, aivan kuten vanha sodanjälkeinen keynesiläisyys. Edistyksellisyys sen sijaan merkitsee yhteiskunnallista vapautumista.
Kirjoittaja Walden Bello on Foreign Policy In Focus -lehden kolumnisti, Bankokissa ilmestyvän Focus on the Global South -lehden asiantuntija, Freedom from Debt Coalition -velkaliikkeen puheenjohtaja ja Filippiinien yliopiston sosiologian professori.
Kääntäjät: Kerttu Loukola ja Mikko Sauli
Artikkeli on julkaistu Suomen Attacin Hiekanjyvät-lehden numerossa 1/2009.
