Avainsana: Maastrichtin sopimus

Miksi kansalaisia tarvitaan vain vaaleissa?

Kesäkuun 7. päivänä maassamme järjestetään EU:n parlamenttivaalit. Vaaleissa korostetaan sitä, miten pienikin maa voi vaikuttaa EU:n toimintaan, jos sillä on pätevät edustajat. Vaalit ovatkin sitten olleetkin ainoa asia, johon kansalaiset on ollut pakko ottaa mukaan!

Vuosien mittaan Vaihtoehto EU:lle -kansalaisliike on yrittänyt saada aikaan keskustelua vaikkapa Maastrichtin sopimuksen sisällöstä ja myöskin laajempaa keskustelua siitä, mihin suuntaan Euroopan Unionia ollaan kehittämässä. Aikanaan annettiin johtavien politiikkojen taholta ymmärtää, että esimerkiksi Rahaunionista tullaan päättämään erikseen myöhemmin ja moni suomalainen sai sen käsityksen, että EMU:sta tullaan järjestämään uusi kansanäänestys.

Silloisessa keskustelussa annettiin myös ymmärtää, että vaikka Maastrichtin sopimuksessa avattiin tie yhteiselle puolustukselle se ei tule toteutumaan lähitulevaisuudessa. Viimeisimmästä kansanäänestyksestä on kulunut vuosia. Euro on toteutunut – ilman kansanäänestystä – vaikka enemmistö suomalaisista suhtautui kielteisesti yhteiseen valuuttaan.

Eduskuntamme on ratifioinut uuden EU-sopimuksen – Lissabonin sopimuksen ja sitä ennen jo kaatuneen Perustuslakiesityksen – ilman kansanäänestystä, vaikka sopimusten luonne on selvästi liittovaltiokehitystä edistävä ja siten kaventaa edelleen kansallista päätösvaltaa. EU:n militarisointi etenee yhtä jalkaa NATOn kanssa. Sille laadittu sotilaallinen toimeksianto sisältää kaikki sotilasliiton elementit mukaan lukien toimimisen ilman YK:n oikeutusta.

Merkittävä osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on siirtynyt EU:n päätöksenteon alaisuuteen, ja noin 80 prosenttia kansallisesta lainsäädännöstä tulee nykyään EU:sta, – ilman että suomalaiset ovat käyneet avointa, rehellistä ja tasa-puolista keskustelua näin suuren vallankäytön luovuttamisesta EU:lle.

Vaihtoehto EU:lle vaatii, että kansalaiset ja heidän näkemyksensä otetaan mukaan siihen prosessiin, jota kutsutaan eurooppalaiseksi integraatioksi ja joka julistaa olevansa demokratian, vakauden ja rauhan asialla.

VEU:n vuosikokous 16.5.2009

EU, or how to make a colony of a free nation-state

Thessaloniki, 21 June, 2003

In this paper, I firstly want to describe some characteristics of the Nordic welfare state. Secondly I will try to contrast this ideal of a welfare state against the policy performed in Finland as well as in the union since the end of the 1980-ies. My aim is to show, that there has been more of serving European union interests than Finnish interests, and that the welfare losses we have experienced are in fact due to the severe harmonisation policy we have been going through.

What is a welfare-state

Much of the public services are traditionally produced by the state in the Nordic countries. Publicly produced services are one trait of the Nordic welfare states. They are so called service-states in the sense that the public expenditures are more than sixty percent of the gross national product (62 % in 1995).

In other European Union countries they were around fifty percent 1995. If the state just transfers social services, which are mainly privately produced, it is a transfer-state. There is a third alternative to service-states and transfer-states, and that is the night-watchman-state. In a night-watchman-state the emphasis is mainly on defence, administration, security and law and order.

The traditional Nordic welfare state rests on four pillars: solidarity in wage policy, active labour market policy, active trade cycle policy and public sector expansion. Much of the welfare is the result of trade union work, or there would be no Nordic welfare state. The classical Nordic welfare state can be called an interventionist state, a social-state and a class co-operation state. Interventionism includes economic activity for welfare through tax collection, responsibility for securing full employment and fixing of public services as well as production regulation. The access to the public services and whether those services are obtained free of charge or must be paid for, must be examined as closely as their supply. Moreover, welfare societies must be judged on the basis of whether equal opportunities exist for all, and the manner in which we tend to the socially disadvantaged.

EU into the limelight

The welfare strategy in Finland and Sweden has clearly changed over the last 15 years, however. There is a tendency in the European Union, which is very strong in Sweden and Finland, which both became members of EU in 1995, to switch away from the service-state towards the transfer-state and to increase the role of private companies in welfare production. This, our governments declared, is necessary due to the high public indebtedness, high rate of interest costs, and to the continuous high unemployment eating public resources. We are moving in the direction of night-watchman-states as well. Guard companies came up like mushrooms. You can hardly pretend any more that the Nordic countries are exporting the Nordic economic model to the European Union, as many hoped when we entered the EU. The case is rather the opposite.

Boom-bust

Finland had an economic boom in the 1980-ies, but after that we experienced the worst economic crash ever seen in my country. It is called The Big Recession (Suuri lama). The main question is thus: was the recession due to external pressure on the Finnish governments, Sorsa 4. 1983-1987; Holkeri 1987-1991; Aho 1991-1995 and Lipponen 1995-1999, in order to incorporate Finland into the European Union and not the least into adopting the single currency, the Euro? Because before, until 1989, Finland experienced a boom with full employment, low debt and a good regional balance. Since then the policy and regime shifted in the direction of full European integration. There was no great demand among the public for any run on EU, however. The government made an insidious propaganda for something they could not be downright on. The Central Bank of Finland, during the 1980-ies, the steering national macroeconomic policy instrument, of course, step by step was used in order to deregulate banking and money markets, encourage foreign indebtedness, even by municipalities, and to slacken its own power and reason for being. I will return to the Central Bank of Finland later.

The currency, the Finnish Mark (FIM), was not an option, I mean threatened, at the time, they told us, although the Maastricht top meeting in December 1991 agreed upon the single currency union in three steps, and the Finnish negotiators did not care for any opt-outs in their EU-negotiations between March 1992 and March 1994. A consistent EU-friendly policy started in Finland favouring the export sector, stabilising the exchange rate, shrinking the deficits of the public sector (6.8.1992). The new monetary policy was put forward by the Central Bank of Finland aiming at a permanent inflation of 2 % towards 1995 (4.2.1993) .

The Finnish unemployment rate boomed in the process:

1990 1991 1992 1993 1994
3,4 7,6 13,1 17,9 18,4

When the Finnish people voted about EU-membership 16 October 1994, EU was offered us as the only solution to our big problems, the unemployment the biggest of them all. Unemployment rates provide an indication of the socio-economic health of the nation . Finland had become a sick nation.

The European Union aims at growing flexibility in the member states, so that the convergence criteria and the stability-pact of the economic and monetary union can be observed in face of the suppressed liberty of action in fiscal and financial policy matters in the member states. This means that people must move and flex, when the economic policy does not care to make politics to the benefit of people any longer. Previously Finland as a nation-state used to solve its own problems successfully. But Finland is now handicapped to do so, and suffers from mass-unemployment, uneven distributions, weaker welfare, environmental problems, powerlessness felt by people and brutal working life experiences, problems completely opposite to the ideal Nordic model.

EU-Dissidence

There is a heavy propaganda for international market liberalism solutions, but the international market liberalism is not capable of solving big macroeconomic problems anywhere in the world. Such problems are best solved by the nation-state itself. But then the problem is: Is there a nation-state named Finland with full competence to solve Finnish problems any more, or have we become a satellite? If we have become a satellite, then how big are our political problems, not to speak of the economic ones, if the borders of our nation is not equivalent to the borders of our state?

No one has yet suggested that Europe constitutes a nation.

Could it be that the whole thing and most of all the monetary union with its forerunner mechanism, the ERM, is part of a programme to subvert the political as well as economic independence of Europe´s countries? The person who came to realise this as a fact was cut down, becoming one of the first dissidents of the European Union. People instinctively know that their democracies have been overthrown. The proofs are given on the 427 pages of Bernard Connolly´s book ”The Rotten Heart of Europe, The Dirty War for Europe´s Money”. For it he was sacked from his work in the European Union and tried in court and condemned. Bernard Connolly was head of the EMS National and Community Monetary Policies Unit in the Commission. He wrote his book when on leave from his job. He was told that he had no right to do so, or to analyse the ERM, not even to think about it. Sokrates, Galileo Galilei were they tolerated. No. Heretics are never tolerated. But why on earth, call it freedom, democracy and openness in 2003.

Finnish Depression and ERM

The Finnish events can clearly be connected with the conclusions drawn by Connolly. The official propaganda, however, said something else. As already mentioned the scenario was that we had a boom in the 1980-ies and then a crash, which hit Finland even harder than the crash in the 1930-ies. Before, during and after the crash the government, leading politicians and media presented the one alternative plan to the Finnish people. This plan was about taking Finland smoothly into the union without disturbing debates.

Below are selected a few of the happenings concerning the Finnish road to the EMU.

1. In 1979 EMS (European Monetary System) was introduced in the EEC countries.
2. In 1986 Finland became full member of EFTA (European Free Trade Association).
3. During the Finnish boom in 1988 housing prices rose at a rate of over 30 % annually.
4. In 1989 the first company crashed on the Exchange.
5. In 1989 the Finnish government informed the parliament that they supported a common European Economic Sphere for EFTA and EEC in Western Europe.
6. In 1989 the chief of the savings-banks union (SKOP) committed suicide. In 1990 the unemployment rate in Finland was 3,4 %, the lowest since 1975.
7. In 1990 (autumn) the unemployment started to grow.
8. In 1990 the two German states united.
9. In 1991 the Swedish crown was tied to the Ecu.
10. In 1991 (May) president Mauno Koivisto declared to the government that at the moment Finland officially excludes EU-membership.
11. In 1991 (July) Sweden applied for membership in the EC.
12. In 1991 (December) the EC top meeting in Maastricht, Holland decided about the economic and monetary union with a single currency, a common central bank and a common monetary policy.
13. In 1992 (March) Finland decided to apply for membership in the EC
14. In 1993 (February) Finland starts negotiations about EC membership in Brussels accepting the Maastricht treaty.
15. In 1993 (August) has the unemployment risen fivefold to 500,000. Finland has 5 million inhabitants.
16. In 1994 (March) Finland and EU signed the negotiation result in Brussels.
17. In 1994 (October) Referendum about the EU-membership. 56,9 % voted for and 43,1 % voted against. A referendum o today might give the opposite result!
18. In 1994 (November) The parliament accepted the EU- membership for Finland.
19. In 1995 (January) Finland joined the EU and the EMS (European monetary system) and left EFTA.
20. In 1996 (October) Finland joined the exchange rate mechanism ERM.

The change of regime was not properly discussed. Hardly anybody knew that Maastricht meant the abandonment of the national currency. The policy was forced through by kind of decrees, only afterwards people realised what was going on. Because the decision process was too quick, people will not stop recapitulating afterwards. The book of Bernard Connolly is about why the Exchange-Rate Mechanism, the ERM, was damaging to the economies in its clutches. The attitude in my country is, however, that we caused our difficulties ourselves. There are since 1994, in compliance with the Maastricht treaty, a deepened economic and monetary policy cooperation governing public finances, overall economic policy and the position of the central bank . This means, of course, the traditional Nordic model cannot resist. Alarming unemployment and imbalance of public finances, typical of almost all Member States, which is also recognised by Finnish economists, no doubt upsets people and they naturally blame integration in the way it is pursued. A single market is one thing, which is acceptable to many. A single currency is something that came on top of it and is not demanded. A monetary union cannot resist without a political union. This can be seen here in Thessaloniki 2003 top meetings.

Maastricht = political union

Why should any country subordinate its domestic policy goals to the defence of the exchange rate? There are two possible answers. Firstly domestic policy goals, which are not economic, might be furthered. Secondly domestic goals might be subordinated to the exchange rate, if that advances the goals of some wider political entity.

The success of the Maastricht strategy depended on three conditions.

1)A price was promised – participation in a single currency (1997) so anything that threatened to derail the Maastricht timetable would reduce the incentives for the authorities to whip on the population to go through the pain barrier (starvation cure) in striving for the prize.
2) The authorities must continue to lust after the prize – or be allowed to by their electorates. Any doubts about their commitment to the single currency might lower their convergence pain threshold, or make them loosen their severe policies.
3) Third, the pain of convergence within the ERM must not become unbearable. If it did, then the markets might expect the runner to retire from the race, to rest outside. The markets, might consider factors such as recessions and unemployment be more important fundamentals than the Maastricht convergence criteria.

The Finnish rainbow governments in the 1990-ies can be explained by the fact that they tied all parties to the common goal and it was easier to show the population ”Look this is what everybody wants”, because a government that was not friendly towards EU could not be allowed to reach power. The Finnish governments were unwilling to miss the ”train”. Finland got the highest unemployment (together with Spain), almost 20 %, and a recession deeper than ever, but was completely overrun by the euphoric rush towards an unconditional EU membership performed by its governments even before anyone had heard a word such as ”convergence criteria”.

The Finnish government, indeed, had learned the lesson of Bundesbank: ”Aspirant members of EMU should demonstrate their commitment to a sworn co-fraternity – all for one and one for all – on advance of full monetary union” . I would say that this fairly well reflects what really happened in my country. People in Finland are used to hardships and indeed the situation was unbearable, but the politicians pursued energetically something their electorate had not chosen them for. In the absence of information and discussion the helplessness of the people has been and still is paralysing. Not in their wildest fantasy could people then believe that they were cheated on their most precious possession, the independence of the country. The people felt, however, that the politicians played a double play and started to despise them. There is still a great confusion around.

The Finnish nightmare 1990-1993, debt-deflation, is not extraordinary though. Debt deflation, was described 1932 by Irving Fisher in ”Booms and Depressions”. Indebted people become over-indebted when incomes and interest rates do not correspond to their expectations. The over-indebted households meet with liquidity problems, they have to sell out their properties and when this happens on a mass scale, prices go down, they loose their houses while their nominal debts remain high. What is extraordinary is that we had to go through it all in order to place ourselves into a political union. A monetary union cannot last unless there is a political union. Who wants a political union, or who cares about one?

A dream came through

It is an old dream, is it not! Germany intended a Grosswirtschaftsraum in the Third Reich where the Reichsmark would be the leading currency in a German economic area. Within the German currency bloc, fixed exchange rates would be introduced to ease the way later to a currency and customs union. There would be a Bank of Europe, but ´For political reasons it could be undesirable to damage the self-esteem of member states by eliminating their currencies´. Initially individual countries would maintain their own currencies and would agree to permanently fixed exchange rates against the Reichsmark. The members would be Germany, Austria, Bohemia, Moravia, the Netherlands, Belgium, Denmark, Norway, Sweden, Slovakia, Romania, Bulgaria and Hungary. This scenario from the 1940-ies did not include France.

In the 2000-s progress has been made by unionists. National currencies and national Central Banks have been eliminated. Finland is the only country in Scandinavia so far, which has eliminated both its currency and its Central Bank. Denmark and Sweden have pursued a more clever policy. Norway and Island are not members of EU. The new law about the Central Bank of Finland came into force 1, December 2000. The Central Bank of Finland no longer is the instrument of the Finnish parliament and people. It is by law subordinated only to the European Central Bank (ECB) in Frankfurt.

Kymmenen vuotta Maastrichtin jälkeen – Matkalla EU-liittovaltioon

Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hyväksyimme Maastrichtin sopimuksen. Sopimus teki EY:stä EU:n ja aloitti liittovaltion rakentamisen. EU:sta on tullut jotain paljon enemmän kuin se kaupan ja markkinoitten yhteistyö, joka myytiin meille vuonna 1994. Viimeisten vuosien aikana kehitys on kulkenut kiihtyvää tahtia kohti liittovaltiota.

EU päättää nykyisin 30 – 40 prosenttia lainsäädännöstä kansallisissa parlamenteissa. Tuskin löytyy yhtään yhteiskunnan aluetta, jossa EU:n säännöt eivät vaikuta meihin. EU päättää myös yhä enenevässä määrin ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikastamme.

Ennen Ruotsin kansanäänestystä lupasi silloinen pääministerimme Carl Bildt sekä oppositiojohtaja Ingvar Carlsson, että Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ei muuttuisi. Tänään, kymmenen vuotta myöhemmin, se on romutettu. Puolueettomuus ei ole mukana uudessa turvallisuuspoliittisessa ehdotuksessa, josta on neuvoteltu puolueiden kesken. Ihmiset tuntevat itsensä petetyiksi, koska näistä asioista ei ole keskusteltu. EU-vastustajat varoittivat ennen kansanäänestystä Maastrichtin sopimuksesta, jossa puhuttiin sellaisesta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, joka saattaisi johtaa yhteiseen puolustuspolitiikkaan.

Eräänä päivänä joudumme näkemään, miten itsenäisestä Ruotsista ja Suomesta – aivan samalla tavalla kuin puolueettomuudesta luovuttiin – tulee Euroopan Yhdysvaltojen osavaltioita.

Eläinrääkkäystä ja rosvokalastusta

EU päättää yhteisestä valuutasta, yhteisestä poliisista, terroristilainsäädännöstä, yhteisestä turvapaikka-, pakolais- ja viisumipolitiikasta, verojen harmonisoimisesta, elinkeino- ja työmarkkinapolitiikasta, kalastus- ja maatalouspolitiikasta. Me joudumme alistumaan siihen, että EU-jäsenmaksujamme käytetään suoranaiseen eläinrääkkäykseen pitkien kuljetusmatkojen muodossa koko Euroopan halki Italiaan ja Libanoniin. Joudumme myös alistumaan siihen, että EU:n lyhytnäköinen kalastuspolitiikkaa on tyhjentämässä Euroopan vesistöjä kalasta, myös Itämerellä. Kiintiöt ovat liian isot, teollisuuskalastus on liian intensiivistä ja jälkikasvu on liian pieni. Meidän ei tulisi maksaa kruunuakaan EU:n budjettiin ennen kuin saamme takuita siitä, että eläinrääkkäys ja rosvokalastus loppuu.

Perustuslain ’latistuspykälä’

Ennen kansanäänestystä 1994 työryhmä, joka käsitteli ’demokratiaa’ ehdotti, että Ruotsin perustuslakia tulisi muuttaa ottamalla käyttöön yleisklausuuli, joka antaisi hallitukselle täydet valtuudet luovuttaa poliittisia kysymyksiä EU:n päätettäväksi. Tästä ’latistuspykälästä’ syntyi niin hirvittävä kohu, että silloisen pääministerin, Carl Bildtin, oli pakko sanoa ei tälle ehdotukselle, jotta se ei vaikuttaisi kansanäänestykseen. Tällaista pykälää ei koskaan tarvittaisi, hän lupasi. Nyt, 9 vuotta myöhemmin, ’latistuspykälä’ herää henkiin.

Juuri ennen joulua sosiaalidemokraattinen hallitus teki ehdotuksen eduskunnalle päätöksenteko-oikeuden delegoimisesta ja vallan luovuttamisesta EU:lle. Ehdotukset koskevat hallitusmuodon muutoksia ja ovat erittäin pitkälle meneviä. Niiden esittäminen juuri ennen joulua ei ole mikään sattuma. Se on tunnettu temppu estää huomion kiinnittämistä poliittisesti arkoihin kysymyksiin, sillä kansan ja lehtimiesten ajatukset ovat juhlapyhien vietossa.

Neuvottelijoille valtuuksia päättää?

Kyse on kahdesta ehdotuksesta. Ensimmäinen ehdotus koskee sitä, että eduskunta voi hyväksyä EU:ssa tehtyjä sopimuksia ennen kuin neuvottelut on viety loppuun. Se tarkoittaa sitä, että hallituksen neuvottelijat saavat yleiset valtuudet päättää asioista EU:n tärkeissä neuvotteluissa. Toinen ehdotus koskee sitä, että eduskunnalla olisi oikeus luovuttaa mikä tahansa päätösvalta EU:lle, ei kuten tänä päivänä ainoastaan EY:lle. Ainoa poikkeus koskee valtiomuotoa. EY käsittää periaatteessa taloudellista yhteistyötä yhteisillä markkinoilla (ensimmäinen pilari) kuten tullit, kauppapolitiikka, kilpailukysymyset, maatalous- ja aluepolitiikka sekä Schengen-yhteistyö. Nämä ovat tänä päivänä ylikansallisia kysymyksiä, missä EU:lla on täysi valta ja joiden kohdalla EU-päätökset välittömästi toimivat lakeina EU:n jäsenmaissa.

Toisen pilarin asioita EU:n päätettäväksi?

Ruotsin hallituksen ehdotuksen mukaisesti EU:n valta laajennettaisiin käsittämään myös EU:n asioita (toisen ja kolmannen pilarin asioita). Nämä ovat huomattavasti poliittisempia ja käsittävät ulko- ja turvallisuuspolitikkaa, oikeusasioita sekä hyvinvointikysymyksiä kuten sosiaali- ja työmarkkinapolitiikkaa.

Perustuslakimuutos tarkoittaa, että eduskunta voi siirtää koko valtansa koskien poliisia, asevoimia, veroja ja perheoikeutta EU:lle. Ainoa poikkeus on valtiomuoto, mikä tarkoittaa, että EU ei voi luopua kuninkaasta ja Ruotsin eduskunnasta.

Ruotsi on nyt täysin latistunut EU:n edessä.

Valtiotieteen professori Sverker Gustafson kysyy Svenska Dagbladetissa: ”Miksi hallitus myy Ruotsin?” Kolme kansanedustajaa Margit Gennser (moderaterna), Björn von der Esch (kristdemokraterna) ja Sven Bergström (centern) kuten koko vasemmistopuolue ja vihreät ovat tehneet ehdotuksen esityksen hylkäämisestä – mutta turhaan.

Tulevaisuuskonventti liittovaltion asialla

Nyt me EU-vastustajat kysymme: mitä tämä tarkoittaa? Onko tämä esimakua siitä mitä tulee tapahtumaan, kun kysymys EU:n kehityksestä tullaan ratkaisemaan hallituksenvälisessä (HVK) konferenssissa vuonna 2004?

Laekenin huippukokouksessa joulukuussa viime vuonna päätettiin asettaa tulevaisuuskonventti, jossa on edustajia EU-parlamentista, EU-komissiosta, EU-jäsenmaiden hallituksista ja kansallisista parlamenteista. Konventin tehtävä on ehdottaa, miten EU:ta kehitetään tulevaisuudessa.

Tästä touhusta uhkaa tulla federalistien ja fasistien suuri farssi. Kolme voimakasta EU-liittovaltion kannattajaa asetettiin johtamaan konventtia. Ranskan entinen presidentti, 75-vuotias Valery Giscard d’Estaing, Italian entinen presidentti Guiliamo Amato sekä Belgian entinen pääministeri Jean-Luc Dehane. Kaikki kolme ovat selvästi puhuneet vallan keskittämisesti kohti liittovaltiota. 100 edustajasta noin 10 on EU-kriitikkoja tai eurooppalaisia, joilla on erilainen näkemys Euroopan kehittämisestä, ja jotka vaativat enemmän yhteistyötä ja vähemmän valtionrakentamista ja liittovaltiota. Eräs EU-kriitikko, joka on saanut paikan konventissa, on tanskalainen EU-parlamentaarikko Jens-Peter Bonde. Varasijalle on yltynyt myös suomalainen EU-kriitikko ja EU-parlamentaarikko Esko Seppänen.

Vastakonventti perustetaan

Konventti tulee tekemään kovasti työtä EU-kriittisten liikkeiden mielipiteiden pyyhkimiseksi päiväjärjestyksestä. Mutta emme anna periksi! TEAM ja Euroopan EU-kriittiset liikkeet tulevat nyt muodostamaan rinnakkaistyöryhmän työstämään vaihtoehtoa yhä selvemmin näkyvissä olevalle EU-liittovaltiokehitykselle. Emme kutsu sitä konventiksi, koska se vie ajatukset Amerikan valtion perustamiskonventtiin 1780-luvulla.

Tämä työryhmä tulee kokoontumaan samanaikaisesti ja samassa kaupungissa kuin EU-konventti käyttääkseen hyväksi julkisuutta. Tulemme kommentoimaan konventin työtä ja esittämään vaihtoehtoisia malleja Euroopalle rakentuen demokratiaan sekä yhteistyöhön itsenäisten valtioiden välillä.

Olemme yhtä lailla eurooppalaisia kuin ne, jotka haluavat perustaa EU-liittovaltion, mutta uskon, että edustamme laajempaa mielipidettä Euroopassa kuin EU-konventti.

Hans Lindqvist
Koodinaattori, TEAM (The European Alliance of EU-Critical Movements)
ent. EU-parlamentaarikko
Ruotsin Keskustapuolueen EU-kriittisen verkoston puheenjohtaja

Kaikki EU-sopimukset on ratifioitava yksimielisesti

Anthony Coughlan, pääsihteeri, The National Platform, Irlanti
Eurooppalaisen EU-kriittisten Liikkeiden Alliansin (the European Alliance of EU-Critical Movements) hallituksen jäsen
Vanhempi emeritus yhteiskuntatieteen dosentti, Trinity College Dublin

Helsinki, Suomi 5 joulukuuta 2001

KAIKKI EU-SOPIMUKSET ON RATIFIOITAVA YKSIMIELISESTI … MUIDEN EU-MAIDEN HALLITUSTEN TULEE SEN TAKIA KUNNIOITTAA IRLANNIN KANSAN ANTAMAA EI ÄÄNTÄ NIZZAN SOPIMUKSELLE

Kaikki Euroopan Unionin sopimukset tulee olla yksimielisiä. Sen takia Nizzan sopimusta ei voida ratifioida eikä se voi astua voimaan ennen kuin kaikki 15 EU:n jäsenmaata ovat ratifioineet sen. Irlannin Tasavallan kansa kieltäytyi ratifioimasta tätä sopimusta valtiomuodon mukaisessa kansanäänestyksessä viime kesäkuussa äänin 54 % ei ja 46 % kyllä. Kaikkien EU jäsenmaiden tulisi kunnioittaa tätä äänestystä ja pysäyttää Nizzan sopimuksen ratifiointiprosessi. Se, että EU jäsenmaiden hallitukset nyt jatkavat tämän sopimuksen ratifiointiprosessia vaikka irlantilaiset äänestäjät ovat tästä kieltäytyneet, osoittaa täydellistä halveksuntaa irlantilaisia kohtaan. Se osoittaa myöskin halveksuntaa niitä demokraattisia normeja kohtaan jotka ohjaavat sopimusten ratifiointia. Se tarkoittaa, että EU jäsenmaiden hallitusten taholta osallistutaan Irlannin hallitukseen ja kansaan suunnattuun painostamisprosessiin pakottamalla irlantilaiset järjestämään uuden valtiomuodon mukaisen kansanäänestyksen täysin samasta Nizzan sopimuksesta ja Ei-äänestyksen muuttamiseksi Kyllä-äänestykseksi.

Kaikkien EU-maiden demokraattien tulisi vastustaa tätä vahingollista pakottamissuunnitelmaa, erityisesti Skandinavian maiden demokraattien, jotka tulevat pienistä maista joilla on vahvat edistykselliset perinteet.

THE NATIONAL PLATFORM

The National Platform on tutkimus- ja tiedottamisjärjestö joka vastustaa syvempää EU-integraatiota demokraattisista ja kansainvälisistä syistä. Se tuottaa kriittistä informaatiota EU:sta poliittisen kentän vasemmalla, oikealla sekä keskellä oleville demokraateille. Se kuuluu Eurooppalaiseen EU-Kriittisten Liikkeiden Allianssiin (TEAM). TEAM-verkosto koostuu noin 40 poliittisesta puolueesta sekä kansalaisjärjestöstä 14. Euroopan maasta sekä EU-maista että EU:n ulkopuolelta, jotka vastustavat syvempää EU-integraatiota.

IRLANTILAISET EIVÄT VASTUSTA ITÄLAAJENTUMISTA

Mikään niistä järjestöistä jotka kamppanjoivat Nizzan sopimusta vastaan Irlannin kansanääestyksessä eivät olleet itä-laajentumista vastaan. Jotkut olivat avoimesti sen puolesta. Toiset sanoivat etteivät olleet itä-laajentumista vastaan kunhan vaan hakijamaille turvattaisiin oikeudenmukainen sopimus niiden yksilöllisissä jäsenyyssopimuksissa ja kunhan tämä sopimus olisi heidän kansalaistensa hyväksymä oikeudenmukaisissa ja vapaissa kansanäänestyksissä.

IRLANTILAISET EIVÄT VASTUSTANEET EU MINISTERINEUVOSTON ÄÄNIMÄÄRIÄ EIKÄ EU-PARLAMENTIN PAIKKAMÄÄRIÄ 12 EU HAKIJAMAALLE KUN HE ÄÄNESTIVÄT EI NIZZAN SOPIMUKSELLE

Nämä määritellään laajentumista käsittelevässä julistuksessa 20, joka on liitetty sopimukseen. Tämä julistus kertoo nykyisten 15 EU jäsenmaan ”yhteisestä kannasta” koskien hakijamaiden jäsenyysneuvotteluja. Tämä julistus ei ole laillisesti sitova Hakijamaille ja koska se ei ole laillinen osa sopimusta, voidaan todeta että irlantilaiset eivät vastustaneet sitä Nizzan sopimuksen kansanäänestyksessä.

NIZZA EI OLE LAILLISESTI VÄLTTÄMÄTÖN EU:N LAAJENTUMISELLE, SANOO PRODI

EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi myönsi julkisesti The Irish Times-lehdessä 21.6.01, ettei Nizzan sopimus ollut laillisesti välttämätön EU laajentumiselle. Hän totesi mm: ”Laillisesti, Nizzan sopimuksen ratifioiminen ei ole välttämätön laajentumiselle. EU voi laajentua 20:een ongelmatta, ja ne jäsenmaat, jotka ylittävät 20 rajan voivat ainoastaan lisätä muutamia lauseita jäsenyyssopimukseen. Mutta laillisesti se ei ole välttämätöntä……. Tämä ei tarkoita ettei Irlannin kansanäänestys ole tärkeä. Mutta tältä erityiseltä kannalta katsoen laajentuminen on mahdollinen ilman Nizzan sopimusta.” Vuoden 1998 Amsterdam sopimus sallii laajentumisen 15:sta maasta 20:een maahan ilman lisämuutoksia EU sopimuksiin. Amsterdam sopimuksen pöytäkirja laajentumisesta sanoo, että laajentuminen voi tapahtua yksinkertaisella lisämuutoksella koskien EU Ministerineuvoston äänimääriä jotta uudet jäsenet voidaan ottaa vastaan jäsenyyssopimuksissa ilman tarvetta erityiseen EU sopimukseen vanhojen jäsenmaiden välillä. Näin tapahtui myöskin aikaisempien laajentumisien kohdalla. Sitä vastoin Nizzan sopimuksen laajentumispöytäkirja kumoaa Amsterdamin sopimuksen. Se korvaa tiettyjä määräyksiä siirtäen valtaa ja äänestyspainoa EU:ssa pieniltä jäsenmailta suurille – esim. tuplaamalla edellisten äänimäärät mutta kolminkertaistamalla viimeksi mainittujen laajentuneessa EU:ssa – ja tämä tapahtuu tiettynä ajankohtana huolimatta laajentumisesta. Nizzan sopimus myöskin sallii ydinryhmän koostuen 8 jäsenmaasta käyttämään EU-instituutioita omiin tarkoituksiinsa, vaikka muut jäsenmaat olisivat tätä vastaan. Ja se kumoaa kansallisen veto-oikeuden 30:llä uudella aluella laajentaen täten merkittävästi EU-komission lainsäädäntövaltaa. Huomattavaa on, että tämä tapahtuu vaikka EU ei laajentuisi lainkaan, ja huolimatta siitä miten monta hakijamaata lopullisesti liittyvät EU:hun. Siten on selvää, että Amsterdamin sopimus on huomattavasti avuliaampi realistiselle EU-laajentumiselle kun Nizzan sopimus.

IRLANNIN EI-ÄÄNI NIZZAN SOPIMUKSELLE AUTTAA PITÄMÄÄN EU:TA YHDESSÄ

Päivä Irish Timesin haastattelun jälkeen Romano Prodi yritti korjata omia sanomisia toteamalla, että vaikka Nizzan sopimus ei ollut laillisesti välttämätön, se oli poliittisesti välttämätön. Tämä aiheutti luonnollisen kysymyksen: poliittiseti välttämätön kenelle? Ja vastaus on yhtä luonnollinen: poliittisesti välttämätön suurille jäsenmaille, erityisesti Saksalle ja Ranskalle, jotka eivät salli EU:n kasvavan merkittävällä lukumäärällä uusia ja suhteellisen köyhiä hakijamaita samoin laillisin tasaverto-ehdoin kuin heillä itsellään on. Tästä syystä isot jäsenmaat ovat Nizzan sopimuksessa muuttaneet EU-konseptia laillisesti tasa-vertaisena kumppanuusprojektina. Tähän asti tämän tasavertaisuus-periaatteen tarkoitus on ollut, että jokaisella EU:n jäsenmaalla on ollut veto-oikeus koskien perustavanlaatuisia muutoksia. Nizzan sopimus kumoaa tämän sallimalla ydinryhmän, koostuen 8:sta jäsenmaasta – käytännöllisesti katsoen alkuperäiset EEC 6 sekä pari muuta – tekemään ”omat projektinsa” vaikka kaikki muut olisivat eri mieltä. 8 jäsenmaata 15:sta tänään, tai 8 jäsenmaata 20:stä tai 27:stä laajentuneessa EU:ssa.

Tämä on Nizzan sopimuksen nk. joustavuus (tiiviimpi yhteistyö) joka avaa välttämättömän laillisen tien jakaa EU:n laillisesti tasavertainen ”klubi” kahteen klubiin synnyttäen täten ”kahden-vauhdin EU:n”, eli EU:n sisä- ja ulkopiirin. Nizzan sopimuksen tiiviimpi yhteistyö mahdollistaa sen, että tämä 8:n jäsenmaan sisäpiiriryhmä Saksan ja Ranskan johtamina, voivat käytännöllisesti katsoen siepata EU:n instituutiot omiin tarkoituksiinsa ja sitten asettaa muut jäsenmaat jo valmiiksi päätettyjen poliittisten ja taloudellisten tosiasioiden eteen. Se mahdollistaa poliittisen direktoraatin perustamisen alistamaan muita. Käyttämällä Nizzan sopimuksen mahdollisuuksia, tämä 8:n jäsenmaan sisäpiiriryhmä voisi hyväksyä EU:lle valtiollisen perustuslain, muodostaa liittovaltion, harmonisoida verot keskenään sekä siirtää kansalaisia koskevaa laillista tuomiovaltaa koskien ihmisoikeusasioita EU-oikeudelle alistamalla EU:n perussoikeussopimuksen tälle oikeuslaitokselle. Saksa, Ranska ja muut ovat tehneet aivan selväksi, että tämä on heidän poliittinen tarkoituksensa. Herrat Schröder ja Chirac ilmoittivat yhteisessä lausunnossaan Nantesissa 10 päivää sitten tukevansa EU:lle valtiollista perustuslakia. He haluavat, että ehdotettu EU konventio julistetaan Laekenissa valmistamaan EU:lle perustuslakia.

Demokraattien tulisi vaatia EU-jäsenmaissa, että tämän konvention tehtävänä tulisi olla suunnitelman laatiminen Euroopalle, joka koostuu itsenäisistä kansakunnista ja valtioista yhtä lailla kuin useimpien EU-hallitusten haluama eurofederalistisen perustuslain laatiminen vaikka suuri enemmistö Euroopan kansalaisista eivät sitä halua.

Äänestämällä Ei Nizzan sopimukselle Irlannin tasavallan äänestäjät, ainoa kansa joka sai kansanäänestyksen tästä sopimuksesta, äänestivät tosiasiassa EU:n pitämisestä yhdessä, EU:n säilyttämisestä laillisesti tasavertaisten kumppanuusprojektina sekä estääkseen EU:ta tulemasta kaapatuksi suurten jäsenmaiden toimesta. Irlantilaiset siis osoittivat olevansa ”hyviä eurooppalaisia” vastakohdaksi EU hallituksille jotka ajoivat sopimusta, joka mahdollistaisi suurten valtioiden vallankaappauksen EU:ssa omien päämäärien saavuttamiseksi. Viime kesäkuun Nizzan sopimuksen kansanäänestyksessä Irlannin tasavallan äänestäjät äänestivät itse asiassa kaikkien EU-kansalaisten puolesta sellaisen kehityksen estämiseksi.

IRLANNIN SEKALAISET TALOUDELLISET HYÖDYT EU JÄSENENÄ

Irlannin poliitikot korostavat laajasti, että tasavallan nykyinen hyvinvointi johtuu EU jäsenyydestä. Vilahdus tosiasioihin osoittaa tämä olevan väärä johtopäätös. 1980-luvulla, vuosikymmen sen jälkeen kun Irlanti liittyi EEC:hen, Irlannin tasavalta kärsi 1/6 työvoiman maastamuutosta toisen 1/6 kärsiessä työttömyydestä kotona. Tasavallalla on ollut taloudellinen nousukausi vuodesta 1993/4 keskivuosikasvun ollessa 7 %.

Suurin syy siihen, että Irlannin kasvu kaksinkertaistui vuotuisesta 3-4 % kasvusta, jossa se oli pysynyt 1970 ja 1980-luvuilla 7 % tasolle jossa se on pysynyt vuosista 1993/4 on se tosiasia, että vuodet 1993 -1999 on ollut ainoa aika Irlannin historiassa, jolloin se antoi valuuttansa kellua mikä antoi sille erittäin kilpailukykyisen vaihtokurssin. Tämä auttoi Irlantia suuresti kasvattamaan tuotantonsa ja vientinsä. Näin esim. Irlannin punta putosi 110 pence sterlingistä vuonna 1993, 79 pence:iin tänä päivänä. Se putosi samalla tavalla dollarin suhteen – Britannian ja USA:n ollessa tasavallan tärkeimpiä markkinoita. Odottamaton euron pudotus verrattuna dollariin EU valuutan syntymisen jälkeen 1999 on vielä lisännyt Irlannin kilpailukykyä, mutta tämä on luultavasti ohimenevää. Irlannin taloudellinen nousukausi sitten vuoden 1993 johtuu suuremmaksi osaksi siitä, että se käyttää itsenäisen valuuttansa kasvattamaan omia taloudellisia etujaan.

Anthony Coughlan
Trinity College, Dublin 2, Ireland
Puh: +353-1-830 5792, +358-1-608 1898
Sähköposti: jcoughln@tcd.ie

Hanne Dahl, Tanskan Junibevaegelsenin puhemies

Helsinki 5.12.2001

Hyvät naiset ja herrat. Nimeni on Hanne Dahl, ja olen Tanskan Junibevaegelsenin (Kesäkuun liike EU:ta vastaan) puhemies. Junibevaegelsen kokoaa ihmisiä jotka suhtautuvat skeptisesti Eurooppalaisen Unionin kehittämiseen.

Tanskassa meillä on pitkä kansanäänestysperinne EU asioista. Menetin poliittisen viattomuuteni erään tällaisen kansanäänestyksen yhteydessä. Menetin uskoni Tanskan demokratian erehtymättömyyteen. Vuonna 1992 järjestettiin kansanäänestys Tanskan osallistumisesta Maastrichtin sopimukseen. Tanskalaiset äänestivät ensin ei, mutta vuotta myöhemmin, vuonna 1993 meillä oli uusi kansanäänestys tällä kertaa sopimuksesta, jota Tanskassa kutsutaan Edinburghin sopimukseksi. Edinburghin sopimus oli kompromissi tanskalaisten puolueiden välillä joille myönnettiin poikkeuksia Maastrichtin sopimuksen yhteisestä valuutasta, yhteisestä maahanmuuttopolitiikasta, poliisiyhteistyöstä, EU-kansalaisuudesta sekä EU-armeijan kehittämisestä.

Tämä vuoden 1993 kansanäänestys johti Kyllä-tulokseen ja Tanskan hallitus allekirjoitti Maastrichtin sopimuksen niillä poikkeuksilla, jotka meille myönnettiin.

Kuka kertoisi totuuden Suomesta, WEU:sta ja NATO:sta?

natokarhu

Esipuhe

Sodanjälkeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustui puolueettomuuteen, jonka päämääränä oli maamme aseman turvaaminen pysyttäytymällä kansainvälisten selkkausten ja erityisesti suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. Tätä linjaa ryhdyttiin kutsumaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseksi linjaksi. Se kehittyi vuosien mittaan aktiiviseksi puolueettomuuspolitiikaksi, toiminnaksi maailmanrauhan puolesta ja saavutti kohokohtansa Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa 1975.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa mullistuksia, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin murtumiseen Saksojen yhdistymiseen ja toisen sotilasliiton Varsovan liiton lakkauttamiseen. Pohjois-Atlantin liitto Nato on tapahtuneista muutoksista huolimatta jatkanut toimintaansa ja viime vuosien aikana jopa laajentunut keskisen Itä-Euroopan maihin. Siitä on myös muodostunut entistäkin selvemmin paitsi USA:n johtaman liittoutuman myös Euroopan unionin epävirallinen sotilaallinen toimielin. Väitteistä huolimatta Naton muuttuminen ”rauhanjärjestöksi” ei ole uskottavaa.

Viimeistään sen aggressiivinen ja kansainvälisistä järjestöistä, ennen muuta Yhdistyneistä kansakunnista ja ETYJ -järjestöstä piittaamaton asenne ”messiaaniseen” maailmanpoliisin rooliinsa on avannut monen silmät havaitsemaan siinä menneen maailman imperialismin jäänteen ja sotakoneen.

Euroopan unionin jäsenenä Suomi on hylkäämässä ja jo hylännyt ne peruspilarinsa, joihin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojasi. Nykyisen linjan mukaisesti Suomi on entistä tiukemmin sitoutumassa osaksi EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ja samalla hyväksymässä kaikilta osin sen roolin, joka sille aikaa myöten Naton liittolaisena tarjotaan. Olemme kohta tilanteessa, joka meille on ennenkin ollut tuttu – emme itse ole päättämässä tulevaisuudestamme.

Suomen kaltaiselle maalle kylmän sodan ja Euroopan vastakkainasettelun päättymisen olisi luullut olevan erinomainen tilaisuus jatkaa puolueettomuuden linjalla. Nyt vain on niin, että EU-integraation logiikka on toinen.

Tähän on koottu yhteenvedonomaisesti taustaa niistä askelista ja eurooppalaisista puheenvuoroista, jotka vääjäämättä viitoittavat Suomenkin tietä kohti sotilaallista liittoutumista ja EU:n yhteistä puolustusta. Jälleen kerran ovat meidän poliittisten päättäjiemme puheet ja teot pahassa ristiriidassa keskenään. Vai ovatko? Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Suomesta toki löytyy niitäkin, jotka ovat tyytyväisiä kehityksen suuntaa. Onneksi he ovat toistaiseksi selvä vähemmistö.

Jos muutosta eliitin politiikkaan halutaan – on jotain tehtävä!

Helsingissä 1.6.1999

Ulla Klötzer, VEU:n puheenjohtaja
Juhani Lilja, VEU:n pääsihteeri

Kohti yhteistä puolustusta

Kun Suomessa käytiin kamppailua liittymisestä Euroopan unioniin ja jo aikaisemmin jäsenmaiden kansanäänestyskamppailuissa Maastrichtin sopimuksen hyväksymisestä EI-liikkeet varoittivat tämän sopimuksen artiklan J.4 avaamasta tiestä, joka mahdollisti EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisen. Sopimuksen hyväksynyt poliittinen eliitti eri maissa vähätteli tämän sotilaallisen artiklan merkitystä ja tuttuun tapaan syyttivät vastustajia kansalaisten pelottelusta.

Tämänkin artiklan sisältö on normaaliin EU:n asiakirjatyyliin tarkoituksellisesti sekavan epämääräinen ja antaa tulkinnan mahdollisuuksia. Artikla J.4 kuuluu näin:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja siihen sisältyy lopulta sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen.”

Maastrichtin sopimuksen keskeinen sisältö oli euro-alueen luominen. Tähän vedoten sama poliittinen eliitti on Maastrichtin sopimuksen voimaan astumisen jälkeen kaivanut tuon J.4 artiklan esiin ja vaatinut yhteisen talousalueen varmistamista viime kädessä myös asevoimin.

Amsterdamin sopimukseen johtaneessa hallitusten välisessä konferenssissa ns. HVK -prosessissa puolustusulottuvuus nousikin sopimuksen keskeiseksi asiaksi. Uudessa sopimuksessa, joka astui voimaan 1.5.1999, J.4 artikla muuttui artiklaksi J.7. Sopimuskohdan muotoilu jatkaa samaa epämääräistä linjaa, mutta tukee entistä selvemmin linjaa kohti yhteistä puolustusta. Amsterdamin sopimuksen J.7 artikla kuuluu seuraavasti:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.”

Yhteiseen puolustukseen voidaan siirtyä siis ilman uutta hallitusten välistä konferenssia – tarvitaan vain Eurooppa-neuvoston päätös.

Suomen hallitus on pitänyt suurena voittona sitä, että Amsterdamin sopimukseen ei kirjattu Länsi-Euroopan unionin WEU:n ja EU:n yhdistämistä. Hämmentävää onkin se, että välittömästi sopimuksen voimaan astumisen jälkeen valtionpäämiehet kokoontuvat Kölniin 3. – 4. kesäkuuta keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään juuri tästä asiasta!

Kuten seuraavat puheenvuorot osoittavat kysymys ei enää ole siitä, syntyykö yhteinen puolustus, vaan milloin se syntyy.

”Euroopan tulee pystyä voimistamaan poliittista arvovaltaansa kansainvälisellä areenalla, laatimalla aito eurooppalainen puolustus.”

— Presidentti Jacques Chirac lounaspuheessa Pariisissa 12.11.98 Elisabeth II kunniaksi.

Saksan ulkoministeri Joschka Fischer lehdistötilaisuudessa 17.11.98:

”Saksan puheenjohtajakaudella yritetään ottaa askel eteenpäin Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin määrittelyssä.”

”Eurooppa tarvitsee vahvistettuja taisteluvoimia, jotka pystyvät reagoimaan nopeasti uusiin riskitilanteisiin ja jotka voivat nojautua kilpailukykyiseen ja vahvaan teolliseen ja puolustusteknologiseen perustaan.”

— Saint-Malossa 4.12.98 pidetyn ranskalais-saksalaisen huippukokouksen julkilausuma.

Suomen pääministerin kotoiset puheet Helsingin Sanomissa 10.12.98 vaikuttavat olevan väärässä seurassa.

”Paavo Lipponen vakuuttaa, että Ranska ja Britannia haluavat kehittää vain kriisinhallintakykyä eikä yhteistä puolustusta.”

Englannin pääministerin Tony Blairin visio 11.12.98 onkin erilainen:

”Puolueettomien maiden tulee itse päättää asemastaan tulevassa eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustusidentiteetissä. Puolueettomat maat eivät kuitenkaan voi olla osallistumatta kuluihin.”

Itävaltalainen Der Standard raportoi Wienin 12.-13.12.98 pidetystä huippukokouksesta:

”Ranskalais-brittiläinen aloite EU:n omista puolustusvoimista sai enimmäkseen positiivisen vastaanoton.”

Tosin pääministeri Lipposen mukaan juuri nämä maat eivät halua yhteistä puolustusta…

Samaa linjaa veti myös liittokansleri Gerhard Schröder puheessaan Haagissa 19.1.99:

”Olen vakuuttunut, että asemamme maailmassa koskien ulkomaankauppaa ja kansainvälistä finanssipolitiikkaa tulee ennemmin tai myöhemmin johtamaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, joka on nimensä arvoinen.”

Ja hän jatkoi:

”kansallinen suvereniteetti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kohta pelkkää harhaluuloa.”

EU:n ulkoministereiden Eltvillessä 15.3.99 pidetyssä epävirallisessa kokouksessa Saksa esitti muun muassa seuraavaa:

”Päämääränä on vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä täydentää sitä kehittämällä yhteistä eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tämä vaatii toimintakapasiteettia, joka nojaa uskottavaan sotilaalliseen kapasiteettiin ja asianmukaisiin päätöksentekoelimiin.”

Länsi-Euroopan unionin WEU:n pysyvä komitea hyväksyi Pariisissa 17.3.99 toimintasuunnitelman Puolustuksen Aika, jossa se toteaa: ”Eurooppa tarvitsee omaa puolustuskapasiteettia” ja että se

”hyväksyy täydellisesti Saint Malo kokouksen tulkinnan, että Eurooppa-neuvostolle annetaan valtuudet, hallitusten välisellä tasolla, päättää ja toimia Euroopalle tarpeellisella tavalla. Ei ole mitään järkeä rakentaa euro-unionia, jos Eurooppa ei pysty takaamaan kansalaisilleen rauhaa, turvallisuutta ja vapautta.”

EU:n ulkosuhteiden komissaari Hans van den Broek totesi WEU:n 50 vuotisjuhlassa Brysselissä 17.3.99:

”WEU:n ja EU:n yhdistäminen on monimutkaista, niin kauan kuin kaikki eivät ole WEU:n jäseniä. Ehkä on tullut aika pyytää niitä EU:n jäsenmaita, jotka eivät nyt ole WEU:n jäseniä harkitsemaan asemaansa.”

Esittäytyessään EU-parlamentille ensimmäistä kertaa 13.4.99 tuleva komission puheenjohtaja Romano Prodi totesi:

”Euroopan unionin on Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten periaatteiden pohjalta kyettävä ajan mittaan luomaan omaa puolustuskapasiteettiaan ja jo nyt rationalisoitava puolustusteollisuuden voimavaransa.”

Romano Prodi jatkoi aiheen käsittelyä parlamentissa käyttämässään puheenvuorossa 3.5.99 toteamalla:

”Euroopan unionin yhteinen puolustus on perustavanlaatuinen ehto rauhan ja vakauden ylläpitämiseksi.”

Bonnissa 28.5.99 kokoontuneet EU-maiden ulkoministerit olivat yksimielisiä jatko-ohjelmasta. Selostaessaan lehdistölle epävirallisen kokouksen loppulauselmaa Saksan puolustusministeri Rudolf Scharping puhui siis myös Suomen Jan-Erik Enestamin suulla todetessaan:

”Odotamme, että Kölnin huippukokouksesta 3.- 4. 6. muodostuisi yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen alkusysäys. Tänään hyväksyimme määrätietoisen työohjelman 18 kuukaudelle, jotta saamme syvennettyä turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhdentymistä ennen Ranskan puheenjohtajakauden alkua vuoden 2000 toisella puoliskolla.”

Kysyttäessä onnistuuko Euroopan unioni Ranskan puheenjohtajakauden lopulla tekemään päätöksen yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Scharping vastasi: ”Se olisi ihana tulos!”

Kysymykseen eikö puolueettomilla mailla ollut mitään huomauttamista tätä prosessia vastaan, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Ei”.

Edellä olevat edustavat hyvin sitä keskustelua, jota johtavien EU-maiden kesken käydään. Tätä taustaa vasten suomalaisen poliittisen eliitin puheet kriisinhallinnasta tai pyrkimykset peitellä EU:n todellisia tavoitteita joutuvat varsin omituiseen valoon. Paraikaa riehuva Balkanin sota osoittaa selvästi, että eroa kriisinhallinnan, rauhaanpakottamisen tai täysimittaisen sodan välillä ei taida sittenkään olla kuin puheissa. Naton roolia EU:n puolustuksen suunnittelussa onkin syytä tarkastella hieman tarkemmin.

NATO, WEU ja EU

Kaikissa EU:n asiakirjoissa Länsi-Euroopan unionia WEU:ta, jota siis nyt ollaan sulauttamassa Euroopan unioniin, kutsutaan ”Naton eurooppalaiseksi tukijalaksi.” Se on tietysti varsin ymmärrettävää, sillä nykyisistä 15 jäsenmaasta 11 on myös jäsenenä Natossa.

Suomalaiset, joista peräti 70% vastustaa jäsenyyttä Natossa, ovat mielipidemittausten mukaan varmoja siitä, että poliittiset päättäjät ovat vaivihkaa viemässä Suomea Naton jäsenyyteen. Poliittinen eliitti luonnollisesti kiistää tämän. On syytä kysyä onko realistista edes ajatella, että EU:n jäsen voisi pitkällä tähtäimellä pysyä sotilasliiton ulkopuolella?

Puolustuspolitiikka on aina ollut keskeinen alue integraatiopolitiikassa. Yhteisessä julistuksessa Länsi-Euroopan unionista WEU:sta Belgia, Saksa, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia toteavat näin:

”WEU:n jäsenvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että tulee kehittää todellista eurooppalaista turvallisuus- ja puolustusulottuvuutta ja että eurooppalaisten vastuuta puolustusasioissa pitää kehittää siten, että rakennetaan asteittainen prosessi. WEU:n tulee olla elimellinen osa EU:n kehitystä ja omalta osaltaan vahvistaa solidaarisuuttaan Natolle. WEU:n jäsenvaltiot haluavat yksimielisesti vahvistaa WEU:n roolia siten, että ajanmittaan syntyy yhteinen puolustuspolitiikka Euroopan unionille, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen ja on sopusoinnussa Naton kanssa.”

Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:

”Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan.”

EU-parlamentti hyväksyi 14.5.1998 julkilausuman, jossa todetaan muun muassa:

”WEU, joka on olennainen osa EU:n kehitystä, tulee toimia Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin tärkeänä elementtinä Naton puitteissa.”

Itävaltalainen Der Standard päivälehti kommentoi Wienin huippukokouksen puolustuskeskustelua 11.12.98:

”Nato istuu ”hiljaisena vieraana” EU:n neuvottelupöydässä. On puhdas illuusio uskoa, että EU:n puolustus koskaan voisi toimia ilman Natoa ja sen sotilaallisia rakenteita.”

Saksan pysyvä edustaja WEU:ssa Rolf Hofstetter esitteli 29.1.1999 WEU:n pysyvälle komitealle Saksan puheenjohtajakauden ohjelmaa ja sanoi:

”Puheenjohtajamaa tekee kaikkensa, jotta WEU saattaa päätökseen Nato-ministerineuvoston kokouksessa kesäkuussa 1996 Berliinissä tehdyt päätökset EU:n turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä, jotta ne voidaan lopullisesti hyväksyä Washingtonin Nato-huippukokouksessa. Tämä tarkoittaa erityisesti sopimusta Nato-välineiden käytöstä pelkästään EU:n johtamissa operaatioissa.”

USA:n Nato-lähettiläs Alexander Vershbow pohti EU-Nato suhteen kehittämistä WEU:n turvallisuustutkimusinstituutin seminaarissa Pariisissa helmikuun alussa 1999 seuraavasti:

”Ensimmäinen huolemme on, että tutkiessamme mahdollisuuksia muuttaa Nato-WEU suhde Nato-EU malliksi, tulee varmistaa, että uusi järjestely sisältää ja pitää kiinni niistä periaatteista, joista sovittiin kesäkuussa 1996 Berliinissä. Erityisen tärkeä on Berliinin asiakirjan periaate, että toimimme yhdessä Naton kanssa missä tahansa. Joissakin tapauksissa USA saattaa valita olla osallistumatta johonkin operaatioon, mutta päätöksen siitä, johtaako jotain operaatiota Nato vai WEU tulee olla yhteinen.”

WEU:n tuoreessa toimintaohjelmassa 17.3.99 ”Puolustuksen aika” Nato suhteesta todetaan näin:

”Komitea ehdottaa aikataulua, joka sisältää muun muassa a) välittömässä tulevaisuudessa aikataulun laatimisen WEU:n integroimiseksi EU:hun, b) keskipitkällä aikavälillä integraatiota syvennetään, kun saavutetaan yksimielisyys erilaisten WEU tehtävien ja instituutioiden siirtämisestä EU:lle ja c) seuraavaksi tulee saada aikaan yhteinen puolustusrakenne ja EU:n puolustusvoimat EU:n sisään, jolla on vastaavasti linkit Natoon.”

Suomen hallitusohjelma

Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten, sekä edellä kuvatun WEU-Nato keskustelun valossa, on ymmärrettävää, että Suomen hallitus ei hallitusohjelmassaan enää huhtikuussa 1999 puhu itsenäisestä puolustuksesta. Puolueettomuus muutettiin jo edellisessä hallitusohjelmassa liittoutumattomuudeksi. Ohjelmassa siihen on liitetty epämääräinen termi ”vallitsevissa oloissa”. Tämän ”muuttuneen olotilan” määrittely on jätetty täysin avoimeksi. On kuitenkin selvästi nähtävissä, että päätös ei ole Suomen hallituksen eikä varsinkaan Suomen kansan käsissä vaan sitä ohjataan aivan muualta.

Mikäli Suomi olisi todella halunnut jatkaa omaksumallaan puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, sen olisi pitänyt huolehtia asemastaan ja tehdä esityksiä, joilla tällainen asema voitaisiin säilyttää. Näin ei ole tehty. Suomi on innokkaasti mukana tarkkaili-jana WEU:ssa ja Natossa sekä mukana omasta aloitteestaan sotateollisessa järjestössä WEAG:ssä. Ulkoministeri Tarja Halosen mukaan Suomi onkin jo avoliitossa Naton kanssa. Integraatiokehityksen logiikka johtaa siihen, että lopullista aviopäätöstä ei enää tee Suomi.

Balkanin sota osoittaa karulla tavalla mistä Suomi on luopumassa. Suoraan sotilasliittoihin kuuluvat maat ovat menettäneet täysin mahdollisuutensa vaikuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytyneeseen kriisiin, jota USA johtaa.

Kun Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja ulkoministeri Joschka Fischer vierailivat vastanimettyinä Washingtonissa tutustuakseen vaikutusmahdollisuuksiinsa Natossa, he saattoivat todeta, että USA:n Nato-lähettilään Alexander Vershbowin kuvaama Nato-WEU-EU yhteispäätösprosessi ei toimi. Ulkoministeri Fischerin kommentti lehdistölle oli paljon puhuva: ”Ei mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään.”

Nyt jo meidänkin asemamme on Amsterdamin sopimuksen artikla J.1 muuttanut riippuvuus-suhteeksi ja alisteiseksi EU:lle. Omia kenties poikkeavia mielipiteitä ei sallita.

Artiklan J.1 kohta 2 kuuluu seuraavasti:

”Jäsenvaltiot tukevat aktiivisesti ja varauksettomasti unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa uskollisuuden ja keskinäisen yhteisvastuullisuuden hengessä. Jäsenvaltiot toimivat yhdessä lujittaakseen ja kehittääkseen keskinäistä poliittista yhteisvastuullisuuttaan. Ne pidättäytyvät kaikista toimista, jotka ovat unionin etujen vastaisia kansainvälisissä suhteissa. Neuvosto huolehtii siitä, että näitä periaatteita noudatetaan.”

Euroopan unionin yhteisen ja Natoon kytketyn puolustuksen hinta

Yhteinen puolustus vie perinteisesti rauhaan ja aseidenriisuntaan pyrkivien sotilaallisesti liittoutumattomien tai puolueettomien maiden oikeuden puhua omalla äänellään kansainvälisillä foorumeilla. Tämän lisäksi yhteisen puolustuksen vaatimat asejärjestelmäuudistukset rasittavat suunnattomasti maiden talouksia. Tästähän meillä on jo aavistus ilmavoimien ja ns. valmiusjoukkojen asearsenaalia maksaessamme. Naton Washingtonin ”juhlakokouksen” hyväksymässä uudessa strategiassa vaaditaan, että edistääkseen rauhaa ja vakautta Euroopassa ja muualla, on eurooppalaisten partnereiden vahvistettava sotilaallista kapasiteettiaan. ”Jos haluat rauhaa – varustaudu sotaan” -ideologia piti huippukokoustaan.

Kokouksen yhteydessä USA:n puolustusministeri William Cohen, jolla on vahvat kytkennät USA:n sotateollisuuteen, varoitti Saksan puolustusministeriä Rudolf Scharpingia kasvavasta ”teknologiakuilusta” eurooppalaisten armeijoiden ja USA:n High-Tech -armeijan välillä:

”Tarvitaan uusia asejärjestelmiä ohjusten torjuntaan, uutta teknologiaa elektroniseen sodankäyntiin, kauas kantavia kuljetuskoneita ja niin edespäin.”

Hahmotetulla EU-Nato yhteistyöllä on myös moraalinen hintansa. Balkanin sota osoittaa, että Nato-EU akseli on valmis toimimaan kansainvälisten sopimusten ja jopa omien asiakirjojensa vastaisesti. Naton hyökkäys Jugoslaviaan on ristiriidassa sekä Yhdistyneiden kansakuntien asetuksen II artiklan että Wienin 1980 ja Helsingin 1975 sopimusten kanssa. Se oli myös vastoin Naton omia asiakirjoja.

Uudessa strategiassaan Nato nostaa itsensä ”euroatlanttisen alueen turvallisuuden ja vakauden” vartijaksi. Hoitaakseen ”yhteisiä turvallisuusintressejä” se antaa itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti tilanteisiin missä vain, jos tilanne niin vaatii, ilman YK:n tai ETYJ:n suostumusta. Naton pääsihteerin Javier Solanan mukaan: ”YK:n turvallisuusneuvostoa ei tarvita.”

Uuden strategian mukaan Eurooppaan sijoitetut ydinaseet ovat elintärkeitä. Tämä merkitsee sitä, että ydinaseriisunta pysähtyy ja edessä saattaa olla uusi asevarustelukierre.

WEU:n asiakirjassa Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5. 1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin:

”Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia.”

Hetki lähestyy pikavauhtia.

Emu ja suomalainen identiteetti

EU:n rahaliitto Emun kolmas vaihe tuo siihen osallistuville maille yhteisen rahan, euron, ja yhteisen keskuspankin. Maastrichtin sopimuksen mukaan Emun on määrä alkaa 1.1.1999 ellei tänä vuonna toisin päätetä. Jos Emu-aikataulu pitää on päätös Suomen jäsenyydestä tehtävä vuoden 1998 aikana.

Emu-ratkaisun merkitystä Suomelle on syytä tarkastella kansantaloudellisesta, talouspoliittisesta ja valtapoliittisesta näkökulmasta. Viime kädessä ratkaisevaa on kuitenkin Emun kulttuurinen merkitys. On kysyttävä mitä Emu tekisi Suomelle ja Suomesta ja mitä se tekisi suomalaisille ja suomalaisista?

Kansantaloudellisesti Emu-kysymys on ytimeltään hyvin yksinkertainen. Emu-jäsenyys toisi yhteisvaluutan johdosta joitakin laskennallisia tehokkuusetuja. Samalla se lisäisi Suomen kansantalouden haavoittuvuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että kansantaloutemme on niin riippuvainen metsäteollisuudesta ja että metsäteollisuutemme kilpailukyvyn vaaliminen ei voi olla kovin tärkeää Emu-maiden yhteiselle keskuspankille. Muut kansantaloudelliset kysymykset ovat toissijaisia tai niistä ei voida tehdä selkeitä johtopäätöksiä jäsenyyden puolesta tai sitä vastaan.

Talouspoliittisesti Emu-kysymys on varsin erikoinen. Emun ulkopuolella Suomella on vapaus valita talouspolitiikkansa linja, joka siis voisi olla sama kuin EMU-maiden mutta myös poiketa siitä. Emun jäsenten talouspolitiikan peruslinjasta sen sijaan määrätään hyvinkin tiukasti ja yksityiskohtaisesti EU:n peruskirjassa sekä EU-maiden Dublinissa 1996 ja Amsterdamissa 1997 hyväksymässä ”vakaus- ja kasvusopimuksessa”. Emu-maiden talouspolitiikka tulee olemaan leimallisesti monetaristista. Tärkeää Emu-alueella on inflaation ja valtioiden budjettialijäämien kurissapito. Emu-mailla ei tule olemaan oikeutta harjoittaa talouspolitiikkaa, joka tähtäisi ensisijaisesti korkeaan työllisyyteen, eriarvoisuuden torjumiseen ja alueellisen tasa-arvon edistämiseen. Rahaliiton alueella työ-, alue ja sosiaalipolitiikka tulevat siis olemaan alisteisia Emu-määräyksille. Emu ei myöskään anna tilaa talouspolitiikalle, jolla pyrittäisiin irti jatkuvasta taloudellisesta kasvusta esim. globaalin solidaarisuuden tai ympäristövastuun nimissä.

Valtapoliittiselta kannalta Emu-hankkeen kaksi olennaista ulottuvuutta ovat vallan keskittyminen ja demokratian heikkeneminen. Emu keskittäisi talouspoliittista päätösvaltaa, sillä Emu-maat siirtävät vastuun korko- ja valuuttapolitiikasta yhteiselle keskuspankille, ”Euroopan” keskuspankille. Emun keskuspankin johtoon on tulossa kuuden virkamiehen muodostama johtokunta. Nämä pankkiirit eivät saa ottaa vastaan ohjeita, määräyksiä tai neuvoja poliittisilta elimiltä. Emusta puuttuu siis poliittinen johto, joka vastaisi teoistaan demokraattisissa vaaleissa. Näin ollen EMU-jäsenyys heikentäisi demokratiaa talouspolitiikassamme.

Emu-hankkeen tärkein ulottuvuus on kuitenkin yleisempi ja vaikutuksiltaan kauaskantoisempi kuin mikään edellä mainituista. Emun varsinainen tehtävä on toimia EU:n yhdentymisen moottorina. Kun päätämme Suomen Emu-jäsenyydestä me päätämme myös kansakuntamme linjasta pitkällä tähtäimellä.

Haluammeko kuulua EMUn myötä EUn kovaan ytimeen vai onko paras paikkamme maailmassa toinen, EU:hun löyhemmin sitoutuneena maana, vai mahdollisesti EU:n ulkopuolella?

Viime kädessä meidän ratkaisumme tulee perustua arvioon siitä, mitä Emun hallitsema EU tulisi tekemään maanosastamme, maastamme ja meistä kustakin. Minkälaisen kulttuurin Emu toisi Suomeen? Minkälaisia arvoja se toisi, minkälaisia ihmisiä se tekisi meistä ja miten se muokkaisi meidän yhteiselämäämme?

Parhaiten voimme vastata näihin kysymyksiin pohtimalla edellä mainitsemieni muutosten syvempää merkitystä meille.

Emu-jäsenyyden houkuttelevuus on kolmenlainen. Emun jäseninä suomalaiset saisivat tuntea olevansa osa maailman ehkä merkittävintä talousmahtia. Pitkän talven, syvien metsien ja surkeiden soiden pieni kansa saisi nauttia samaistumisesta vahvaan jättiläiseen. Joillekin suomalaisille Emu-jäsenyys toisi konkreettisen osallisuuden Emu-eliittiin hyvine palkkoineen ja etuineen. Jäsenyys toisi myös tiettyä turvallisuuden tunnetta kaikille niille, jotka luottavat enemmän keskitettyyn valtaan ja suuriin organisaatioihin kuin demokratiaan ja omiin voimavaroihin.

Emu-jäsenyyden kulttuuriset kustannukset ovat myös ilmeisiä. Emun jäseninä menettäisimme yhteiskuntana mahdollisuuden nostaa tasa-arvon ja solidaarisuuden taloudellisen toimintamme ylimmiksi arvoiksi. Menettäisimme mahdollisuuden pitää köyhyyden ja puutteen poistamista rikkauden saavuttamista tärkeämpänä tavoitteena. Samalla menettäisimme pyrkimyksen kansanvaltaiseen yhteiskuntaan, jossa kaikkien kansalaisten täysimääräinen osallistuminen on arvossa.

Kysessä on siten valinta Pohjoismaisen hyvinvointi- ja demokratiaperinteen ja uuden voimaa arvostavan ja taloudellisia välinearvoja korostavan kulttuurin välillä.

Teemmekö siis valinnan kyynisen ja solidaarisen kulttuurin välillä? Ei välttämättä. On olemassa Emun kannattajia, joiden arvion mukaan tasa-arvoa ja solidaarisuutta voidaan globalisaation oloissa edistää vain uhraamalla entistä enemmän välinearvojen alttarille. Heidän todistustaakkansa on kuitenkin valtava sillä toistaiseksi globalisaatio on vain lisännyt köyhyyttä ja eriarvoisuutta maailmassa, eikä vähentänyt sitä.

Riippumatta siitä mille kannalle me asetumme on ilmeistä, että Suomen Emu-ratkaisu tulee vaikuttamaan syvällisesti maamme yhteiskunnallisiin oloihin ja suomalaiseen identiteettiin ensi vuosisadalla. Identiteettimuutoksia voidaan toteuttaa kansalaisten tahdosta piittaamatta vain syvällisten ja pitkäaikaisten traumojen kustannuksella.

Siksi kansakuntamme henkisen hyvinvoinnin, omanarvontunteen ja itsekunnioituksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että Emu-päätös tehdään mahdollisimman demokraattisesti.

Emusta ei ole vielä äänestetty vaaleissa sillä äänestäjille vakuutettiin ennen viime eduskunta- ja presidentinvaaleja, ettei maatamme olla tulevalla vaalikaudella viemässä Emuun. Syksyn 1994 kansanäänestys EU:hun liittymisestä ei myöskään ainoan relevantin kriteerin mukaan – sen mukaan mistä kansalaiset ajattelivat äänestävänsä – koskenut jäsenyyttämme rahaliitto Emussa. Tiedämme, että puolueet ovat Emu-kysymyksessä sisäisesti erimielisiä, ja että maamme taloudellinen ja poliittinen eliitti suhtautuu Emu-jäsenyyteen myönteisemmin kuin tavallinen kansa. Kaikki nämä seikat huomioon ottaen Emu-ratkaisu voi saada kipeästi tarvitsemansa demokraattisen oikeutuksen ainostaan jos se tehdään reilun kansanäänestyksen perusteella.

On pidettävä mielessä, ettei demokratia ole väline, johon voidaan tarttua omien tavoitteiden turvaamiseksi. Demokratia on vapauden muoto. Vain kansakunta, joka on vapaasti päättänyt kohtalostaan voi iloita onnistumisistaan ja kohdata vastoinkäymisensä rohkeasti ja solidaarisesti.

FT Thomas Wallgren

Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofi, Suomen Akatemian tutkija, joka tutkii modernia kulttuuria, rationaliteettia ja moraalista identiteettiä.
Artikkeli on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien ’Vieraskynässä’ syyskuun alussa.

thomas.wallgren@helsinki.fi

Itse asiassa taloudellinen ja sosiaalinen tilanne suurimmassa osassa Eurooppaa on huonontunut dramaattisesti. Työttömyys oli noin 14 miljoonaa vuonna 1991 ja vuonna 1995 se nousi lähes 19 miljoonaan. Maastrichtin sopimus on mielestäni vaikuttanut tähän Euroopan heikkoon talouskasvuun.

— Wilhelm Nölling, Hampurin yliopiston talousprofessori, 1982-92, Saksan keskuspankin johtokunnan seniorijäsen (The European Journal, maaliskuu 1997)

Maastrich II -sopimuksesta perustuslaki EU:lle

Grundloven og EU Bok av Jens-Peter Bonde och Ole Krarup

Maastricht II-sopimuksesta perustuslaki EU:lle

Tanskalainen EU-parlamentaarikko Jens-Peter Bonde: Maastricht II-sopimuksesta perustuslaki EU:lle EU:n hallitusten välisessä konferenssissa Amsterdamissa 16.- 17. kesäkuuta tulee käsittelyyn ja hyväksytäväksi EU:n uusi perussopimus. Tämän jälkeen 15 jäsenmaan parlamenteissa on hyväksyttävä sopimus. Ennakkoon on tiedossa, että 7-8 maassa siitä järjestetään kansanäänestys. Se astuu voimaan, kun kaikki maat ovat sen ratifioineet. Irlannin puheenjohtajakaudella valmistunut Maastricht II -sopimuksen luonnos muistuttaa sisällöltään ja velvoitteiltaan enemmän uuden valtion perustuslakia kuin itsenäisten valtioiden välistä sopimusta, sanoo Jens-Peter Bonde arvioidessaan sopimusluonnosta.

Kansalaisten perusoikeudet

Maastricht II-luonnoksessa todetaan, että jäsenmaiden ja EU:n instituutioiden tulee pitää arvossa perusoikeuksia, sellaisina kuin ne taataan ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetussa Euroopan yleissopimuksessa ja sellaisina kuin ne ilmenevät jäsenvaltioiden yhteisessä valtiosääntöperinteessä.

– Tämä sopii hyvin perustuslakiin, mutta kysymys kuuluu; tuleeko EU:n vai esimerkiksi Suomen olla valtion asemassa?

– Tuleeko suomalaisten äänestäjien ja viranomaisten, vaiko EU:n viranomaisten kehittää kansalaisten perusoikeuksia?

– Mikä tuomioistuin toimii tuomarina epäselvissä tapauksissa, kansallinen vaiko ylikansallinen EU-tuomioistuin, kysyy Bonde.

Unionin kansalaisuus

Unionin kansalaisuus-käsite otettiin käyttöön Maastricht I- sopimuksessa ja uuden perussopimuksen luonnoksessa se esitetään kuuluvaksi: ”Otetaan käytöön unionin kansalaisuus. Unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta.” EU-kansalaiset saavat liittovaltion kaksoiskansalaisuuden niine oikeuksineen ja velvoitteineen, jotka unionin viranomaiset hyväksyvät tai joista päätetään unionin tuomioistuimessa.

– EU-tuomioistuin määrittelee missä kulkee kahden kansalaisuuden raja. Tämä on askel kohti liittovaltion kansalaisuusperiaatetta sellaisena kuin se toimiin esimerkiksi Saksassa, jossa kansalainen on sekä osavaltion että liittovaltion kansalainen. Jos syntyy ristiriita kahden kansalaisuuden välillä liittovaltio voittaa, toteaa Bonde. Edellä mainitut perustuslailliset perusoikeudet, unionin perusoikeuksien liittäminen itsenäisellä tavalla Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja unionin kansalaisuus muodostavat uuden perustuslain alun. Tämä alku voidaan Bonden mukaan esitellä ylimenovaiheena valtioiden välisestä yhteistyöstä sellaiseen yhteistyöhän, jonka perustana on yhteinen perustuslaki. Käytännössä EU:n tuomioistuin on edennyt tässä pitkälle luomalla itse perustuslakia säätävän järjestelmän.

Unionista oikeushenkilö

Maastricht II perustuslakiluonne korostuu myös siinä, että unionista aiotaan tehdä oikeushenkilö. Nykyisin pääperiaatteena on, että kansainväliset sopimukset tehdään joko jäsenmaiden toimesta tai EU:n toimesta jäsenmaiden erityisestä toimeksiannosta. Tuomioistuin on antanut EU:lle oikeuden tehdä kansainvälisiä sopimuksia niillä aloilla, joissa EU:lla on lainsäädäntövalta. Se kattaa käytännössä suurimman osan EU:n kaupallisesta yhteistyöstä. Nyt on kuitenkin täydellinen suunnanmuutos edessä. EU:sta tulee unionin kaikilla toimialoilla oikeushenkilö, joka voi solmia sopimuksia muiden maiden kanssa kaikkien jäsenmaiden puolesta. Bonden mukaan ehdotus, jolla EU:sta tehdään oikeushenkilö antaa sille kansainvälisessä politiikassa muiden maiden silmissä valtiollisen aseman. Samalla se merkitsee sitä, että jäsenvaltioiden rooli kutistuu vähitellen lääni- ja kuntatason toimijaksi.

Yhteiseen ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikkaan

Maastricht II luonnoksessa ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ajetaan määrätietoisesti sellaiseen suuntaan, joka käytännössä merkitseen määräenemmistöpäätösten toteutumista. Jäsenmaiden muodollisen veto-oikeuden käyttö on epätodennäköistä ja luonnos itseasiassa puoltaa rutiinia, jolla päätökset tehdään määräenemmistöllä. Yhteiselle puolustuspolitiikalle luodaan perustaa määritelmällä, jossa ”päämääränä on yhteinen puolustus”. Sanoma on tässä selvä; yhteinen puolustus syntyy vähitellen. Luonnoksessa todetaan myös, että ”Länsi-Euroopan unioni (WEU) on erottamaton osa Euroopan unionin kehitystä ja unioni pyrkii tiivistämään institutionaalisia suhteitaan siihen”.

– Näin kehitetään kaikkia jäsenmaita velvoittavaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sanoo Bonde.

Oikeuspolitiikka

Luettuaan esitykset oikeudellisesta yhteistyöstä, poliisi-, tulli-, kansainvälisen rikollisuuden torjumisen, sekä oikeus- ja sisäasiain yhteistyöstä on eritäin vaikeaa löytää esimerkkejä sellaisista oikeus- ja rikospoliittisista tapauksista, jotka eivät kuluisi EU:n toimivaltaan, toteaa Bonde.

– Selvänä tavoitteena on yhteinen liittovaltiopoliisi, joka täyttää Saksan liittokansleri Kohlin unelman Euro-FBI:sta.

Ympäristötakuuta heikennetään

EU:n ympäristötakuu otetiin käyttöön yhtenäisasiakirjalla vuonna 1987. Sen piti antaa jäsenmaille mahdollisuudet ylläpitää ja ottaa käyttöön paremmat ympäristönormit kuin muissa jäsenmaissa. EU-tuomioistuin teki kuitenkin toukokuussa 1994 päätöksen erivapausjärjestelmästä, jonka mukaan EU-komissio antaa luvan parempien ympäristönormien ylläpitämiselle tai käyttöönotolle. Tämä erivapausjärjestelmä halutaan nyt vahvistaa siten, että komission on kuuden kuukauden kuluessa tehtävä päätöksensä.

Demokratiavaje kasvaa

EU:n nykyiset 22 päätösprosessin menettelytapaa halutaan Maastricht II vähentää neljään. Tähän astinen yhteismenettely halutaan korvata -paitsi rahaunionia koskien- sovittelumenettelyllä. Bonden mukaan tämä antaa EU-parlamentille veto-oikeuden monella alalla ja siten sen valta kasvaa päätöksentekojärjestelmässä. Jatkossakin lakia säätävä valta tulee kuitenkin olemaan virkamiesten ja suljetun ministerineuvoston ministereiden sekä komission käsisssä.

– Kun EU:n ylikansallista valtaa lisätään, se merkitsee väistämättä oikeuden menettämistä omien lakien säätämiseen. Pohjoismaisille äänestäjille tätä ei voida pitää editysaskeleena demokratian suuntaan, sanoo Bonde.

Jens-Peter Bonde,
tanskalainen EU-parlamentaarikko vuodesta 1979

EMU:n myötä Eurooppa valitsee väärän tien

70 hollantilaisen taloustieteilijän EMU-julkilausuma

Me allekirjoittaneet (kaikki hollantilaisia taloustieteilijöitä) odotamme kasvavalla huolestuneisuudella hetkeä, jolloin Euroopan talous- ja rahaliiton kolmas vaihe alkaa. Maastrichtin sopimus, joka astui voimaan 1 marraskuuta 1993 merkitsi monessa mielessä kehityksen loppua, erityisesti mitä tulee demokratiaan, työllisyyteen, tulonjakoon, ympäristöön sekä köyhyyden poistamiseen sekä unionin sisä- että ulkopuolella. Kaiken lisäksi sopimus perustuu epäilyttäviin taloudellisiin oletuksiin.

Mikään ei ole muuttunut paremmaksi sen jälkeen. Päinvastoin Emuun valmistautumisella on ollut kova hinta mukaanlukien lisääntynyt työttömyys ja sosiaalinen levottomuus. Emu on osoittautunut pelkäksi monetaristiseksi projektiksi.

Dublinissa hyväksytty ”Vakaussopimus” on vahvistanut tätä kehitystä, valtion talouspoliittinen liikkumavara, erityisesti sosiaalisten ja ekologisten kysymysten hoidossa, on tullut pienemmäksi kuin koskaan. Sen sijaan, että Emu synnyttäisi modernin eurooppalaisen hyvinvointivaltion, Emu luo institutionaaliset puitteet vielä pidemmälle menevälle kansallisen sosiaali- ja fiskaalipolitiikan ohjaukselle ja Euroopan julkisen sektorin alasajolle. Sosiaalisesta, ekologisesta ja demokraattisesta näkökulmasta tarkastellen tämä ei ole lainkaan toivottavaa. Myös taloudellinen hyöty on kyseenalainen.

Julkaistu de Volkskrantissa 13.2.1997