Avainsana: liittovaltio

VEU:n vuosikokous: Liittovaltiokehitys on uhka demokratialle

Vaihtoehto EU:lle piti vuosikokouksensa 17.6.2015 Matinkylän pirtillä Espoossa. Kokouksessa käytiin laajaa keskustelua EU-politiikan ja suomalaisen yhteiskunnan suhteesta sekä tiedotus- ja kansalaisjärjestötoiminnan mahdollisuuksista.

EU:n ilmeinen liittovaltiokehitys, jota eräät sen jäsenmaat ajavat, kaventaa Suomen itsenäisyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia sen kansalaisia koskeviin asioihin yhä enemmän.

EU-jäsenyydestä johtuvat Suomen ja sen veronmaksajien menot ovat huomattavan suuret ja selkeässä kasvusuunnassa, viime vuonna pelkkä bruttojäsenmaksu oli jo yli 2 miljardia euroa. Jäsenyyden välilliset menot jäävät piiloon julkiselta arvioinnilta ja kansalaiskeskustelulta, koska enempää Suomen valtio kuin EU eivät halua niitä selkeästi kertoa. Kun samaan aikaan Suomessa asuvien ihmisten yhteiskunnallisia palveluja koko ajan verotulojen kuihtumisen vuoksi leikataan, veroja ja maksuja nostetaan ja ylipäätään yhteiskunnan roolia pienennetään EU:n perusarvon eli vapaan kilpailun ja markkinatalouden noudattamiseksi, tulevat yhä merkittävämmiksi kysymykset, miksi Suomen menoja EU:lle ja EU:n vuoksi muualle ei myös leikata ja mitä suomalaiset saavat vastineeksi korkeista EU-menoistaan. Vapaa kilpailu ja halpatyövoiman vapaa liikkuvuus ovat omiaan lisäämään Suomessa työttömyyttä ja alentamaan yhteiskunnan verotuloja. EU:n suunnitelmat pääomien ja investointien vapaan liikkuvuuden tehostamiseksi eivät nekään uskottavasti ole parantamassa työpaikkojen lisääntymistä Suomessa.

EU-jäsenyys kytkeytyy myös yhä enemmän sodan ja rauhan kysymyksiin, kun EU:n johto ajaa aggressiivista laajentumispolitiikkaa kauppasodan ja sotilaallisen toiminnan tukemisen muodossa. Uhkana on avoimen suursodan puhkeaminen Euroopassa, jossa sodassa EU on sodan osapuoli ja Suomi sitä kautta mukana vielä eturintamassa. EU on kovasti etääntynyt puheistaan rauhanjärjestönä toimimisesta. EU:n päätäntävallan kasvu jäsenmaihinsa nähden on huomattava uhka demokratialle ja kansalaisten osallistumiselle yhteisten asioitten hoitamiseen.

Vaihtoehto EU:lle tiedotuskeskus r.y.:n vaihtoehtoisina tavoitteina, jotka eivät sulje pois toisiaan, on näissä oloissa pyrkiä informaationsa avulla vaikuttamaan mm. EU:n arvoihin ja politiikkaan, Suomen maksuihin EU:lle ja jäsenyydestä aiheutuviin menoihin, EU:n pankkiunionin toimintaan ja pankkiunionin aiheuttamaan Suomen menorasitukseen, mutta myös vaikuttamaan Suomen irrottamiseen EU:sta ja vaihtoehtojen esittämiseen EU:lle ja EMU:lle.

Vuoden 2015 toimintakaudella VEU ylläpitää omaa toimistoa, yhtä puolipäivästä työntekijää, kehittää kotisivujaan ja Facebook-sivuaan, toimintaa YouTubessa ja Twitterissä, julkaisee omaa VEU-lehteä tavoitteenaan 2-4 numeroa toimikaudella, järjestää omia tilaisuuksia ja tukee taloudellisesti ja muutoin paikallisten toimintaryhmien EU-kriittisten tilaisuuksien järjestämistä, pyrkii järjestämään radiohaastatteluja tai selostuksia ja saamaan niistä myös taloudellista tuottoa, jatkaa kansainvälistä yhteistyötä EU-kriittisten ja vastaisten voimien, kuten TEAMin kanssa, jatkaa kriittistä toimintaa ja vaikuttamista EU:n ja USA:n TTIP ja TiSA- ja muitten vastaavien EU:n uusien vapaakauppasopimusten teon estämiseksi, pyrkii edistämään rauhaa ja säilyttämään Suomen liittoutumattomuuden sotilasliittoihin kuten NATO:on ja edistämään Suomen irrottautumista NATO:n kanssa tehdystä isäntämaatukisopimuksesta.

Toimintavuonna VEU:n hallitus myös aloittaa myöhemmin toteutettavan kansalaisaloitekeräyksen valmistelun.

EU – kirkko keskellä (syrjä)kylää

Kauppat. kand. Esko Seppänen yrittäjien TJ-klubitapaamisessa 2.9.2010:

En halua edustaa paluuta eiliseen, mutta eilinen, siis syyskuun ensimmäinen päivä, symbolisoi mitä täydellisimmin eurohuomista. Huomenna on Suomessa enemmän EU:ta kuin tänään, ja ylihuomenna vielä enemmän.

Eilen, 010910, EU aloitti sodan suomalaista kalakukkoa vastaan ja hyökkäyksen kohteena oli erityisesti ahvenkukko. Unioni oli pohjustanut hyökkäyksen direktiivitykeillä ampumillaan Mainilan laukauksilla, eikä näiden laukausten ampujista synny kiistaa niin kuin eräistä toisista Mainilan laukauksista. Kyseessä olivat eukkujen direktiivitykit ja niillä ammuttiin Bryssälästä. EU ei voinut sietää sitä, että Suomi salli kenen tahansa mökkiläisen onkia ahvenia leivottaviksi kalakukkojen sisään. EU haluaa, että kalakukkoja leivotaan vain ammattikalastajien pyytämistä ahvenista, ja jos Suomi ei taivu EU:n tahtoon, rauha voitaneen palauttaa vain palkkaamalla Kallavedelle ahvenenpyyntivalvojat siihen malliin kuin Itämerellä ovat päivystäneet valastarkkailijat.

Ahvenkukkosota ei ole vielä vaatinut yhtä paljon uhreja kuin sääskentapon tai löylynheiton suomalaiset maailmanmestaruuskilpailut, eikä se ole saanut yhtä paljon kansainvälistä huomiota. Mutta ilman kalakukkojakin Suomi on taas kerran juostu maailmankartalle amerikkalaislehti Newsweekin tekemässä valtioiden paremmuusvertailussa. Me olemme aina tienneet, että Suomi on maailman paras maa, ja nyt sen tietävät muutkin. Olot maassamme tästä vielä paranevat, jos EU ei estä direktiiveillään ilmastomuutosta. Jokunen ukkosmyrsky tai syöksyvirtaus on suomalaisille halpa hinta siitä, että maamme lämpenee lämmittämättä.

EU haluaa lopettaa Suomen lämpenemisen pakottamalla jäsenmaat tuottamaan enemmän uusiutuvaa energiaa. Suomen on nostettava uusiutuvien osuus nykyisestä 29 prosentista 38 prosenttiin. Se vaatii suurimittaista puun lisäpolttoa, mikä yhtäällä nostaa puun kantohintaa ja toisaalla huonontaa Suomen metsäteollisuuden kilpailukykyä ja vähentää työpaikkoja.

EU ei pidä turvetta uusiutuvana polttoaineena (mitä se ei ole mutta on muulla tavoin Suomelle tärkeää kotimaista energiaa), ja niin ollen myös turpeen polttamisen osalta Suomi joutuu tuottamaan 38 % uusiutuvaa energiaa.

Jos on suo siellä, on vetelä täällä. Kun myöskään ydinvoima ei ole uusiutuvaa energiaa, jokainen atomisähköwatti vaatii lisukkeekseen 38 prosentin suuruisen uusiutuvan energian tuotannon. Jos sitä kustannusta ei aseteta uusien ydinvoimaloiden lupaehtoihin tuottajien investoitavaksi ja maksettavaksi, atomimyllyjen jauhamat voitot tulevat maksuun suomalaisille sähkönkuluttajille vastaavina uusiutuvan energian tuotannon investointikustannuksina. Siitä, että ydinenergian lisäksi tuotetaan mainittu 38 prosenttia uusiutuvia, on valtiovalta vastuussa EU:lle

Markkinoiden liberalisoimiseen liittyen EU:n tavoitteena on sähkön hinnan täydellinen irrottaminen tuotantokustannuksista ja sähkön arvopaperistaminen niin että vähittäissähkölle määräytyy viitehinta tukkusähkö- ja päästöoikeuspörsseissä. Sähkön hinta nousee, satoi tai paistoi, kun se hinnoitellaan sähköpörssien ehdoilla niin että vesi- ja atomisähkön tuottajat saavat halpasähköstään päivän korkeimman pörssihinnan.

Suomalaisen sähkön viitehinta määräytyy Oslon Nord Poolissa. Se on aloittamassa pörssihintayhteistyön Keski-Euroopan tukkusähköpörssien kanssa., Sen seurauksena Suomessa ja muissa halvan sähkön maissa hinta nousee ja kalliin sähkön maissa laskee, sillä kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa vain hinnoissa, joiden kanssa vastaavat sähkötoimitukset eivät ole synkronissa. Kun pohjoismaiden ja Keski-Euroopan välillä riittävästi siirtokapasiteettia, siitä syystä pörssihinnat ovat pohjoismaisille sähköntuottajille virtuaalisia hintoja, joiden perusteella ne voivat edelleen korottaa kuluttajilta perittävää sähkön hintaa halpasähkömaissa, kuten Suomessa.

Kalliiksi ostajilleen tulee myös se sähkö, jonka tuottamiseen tarvitaan viherpiperryskapitalistien keksimiä päästöoikeuksia. Sähkö joutuu niiden kautta eräänlaiselle ekoverolle, jonka suuruudesta ei päätä julkinen valta vaan keinottelijat. Päästöoikeuksien hinta lisätään sähkön hintaan, ja niillä kuorrutetun kalliin hinnan saavat myös ne myyjät, jotka eivät niitä tarvitse tuotantoon.

Vuodesta 2013 alkaen sähköntuotannossa tarvittavat päästöoikeudet myydään huutokaupoissa, joihin oivat osallistua myös finanssitavaratalot, kasinotalouspelurit ja muut keinottelijat, siis myös ne, jotka eivät tarvitse päästöoikeuksia energian tai tavaroiden tuotantoon.

Päästöoikeuksien korkeakaan hinta ei tässä systeemissä huoleta sähkön tuottajia. jotka lisäävät päästöoikeuksien hinnan sähkön hintaan. Niille vesi- ja atomisähkön tuottajille, jotka saavat sähkön myynnissä korvauksen myös päästöoikeuksista ilman että niiden tarvitsee niitä ostaa, päästökauppa on kultamuna ja lisäydinvoiman rakentajille se on märkä uni. Huutokaupoissa päästöoikeuksista tulee finanssituotteita kaupankäyntiin niiden jälkimarkkinoilla eli samoissa pörsseiss, joissa keinotellaan myös sähkön hinnalla.

Markkinoiden liberalisoimisen ja harmonisoimisen, sähkön arvopaperistamisen ja pörssittämisen ja päästöoikeuksien finanssituotteistamisen, huutokauppaamisen ja pörssittämisen seurauksena sähkön hinta nousee – sijoittajien ja keinottelijoiden hyväksi – paljon yli sen, ja aivan vääristä syistä ja ihan erilaisiin käyttötarkoituksiin kuin mitä voidaan perustella ilmastonmuutoksen torjunnalla.

Kun kaikki sähkö kallistuu päästökaupan seurauksena vuonna 2013 ja edelleen sitä seuraavina vuosina, sähköstä tulee ylellisyystuote. Siitä ei tule luksusta siinä merkityksessä, että bulkkituotteesta saisi tehdyksi brändin (paitsi jos joku todella uskoo pistorasiasta tulevan vihreää sähköä), vaan siinä merkityksessä, että siitä tulee niin kallista. Niissä oloissa sähköntoimitusten kilpailuttaminen hinnanmuodostusketjun loppupäässä on hyttysten kuurnitsemista verrattuna hintojen syntymekanismiin ketjun alkupäässä.

EU:ssa hyväksytty laki Suomen lämpenemistä vastaan ja pörssimarkkinavoimien lihottamiseksi on ylikansallista lainsäädäntöä, EU:n kalliit terveiset halpasähkömaa Suomeen.

Ylikansallinen eroaa monikansallisesta siinä merkityksessä, että ylikansalliset lait ovat sitovia, vaikka asianomainen lainsäädäntöunionin jäsenmaa ei halua niitä voimaan omassa maassaan. Monikansalliset sopimukset taas eivät tule voimaan ilman kansallisten parlamenttien päätöksiä, jonka toimivaltaa ei ole luovutettu maasta ulos. Ylikansallinen on poliittista pakkoa, monikansallinen vapaaehtoisuutta.

Konjakissa syntynyt, liittovaltio- eli ”Eurooppa”-aatteessa marinoitu ja kuolemansa jälkeen EU:ssa pyhitetty Jean Monnet kirjoitti julki sen, mitä Monnet-professori Esko Antola ei sanota ääneen:

”Euroopan kansoja pitäisi ohjata kohden supervaltiota niin, että niiden kansat eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Tämä voidaan saavuttaa toinen toistaan seuraavilla askelilla, joista jokainen on puettu taloudellisen päämäärän muotoon mutta jotka väistämättä ja peruuttamattomasti johtavat liittovaltioon..

Taloudellisiin päämääriin puettua EU:ta liittovaltioidaan, ja sitä varten ovat käytössä – kuten kirkolla risti tai entisellä Neuvostoliitolla sirppi ja vasara – liittovaltion vallanpitäjien vallan tunnuksina EU:n symbolit: tähtilippu, kansallislaulun korvike Eurooppa-hymni (jonka soidessa kansalaisia vaaditaan nousemaan ylös), kansallispäivän korvikkeena ylikansalliseksi vapaapäiväksi suunniteltu Eurooppa-päivä sekä – ennen muuta – euro, joka ei jousta. EU:n liittovaltioitumista on se, että euromaissa euron sijasta joustavat palkat, eläkkeet, sosiaaliturva ja työllisyys. Se tuottaa monille kansanryhmille huonoa sosiaalista vointia ja johtaa vastarintaliikkeiden syntyyn. Liittovaltioimista ovat myös euroverot, joita halutaan periä EU:n budjetin katteeksi. Sitä kautta se saisi entistä isomman budjetin, josta päätetään ylikansallisesti.

Euroopan Parlamentti perustelee symbolien tarvetta näin:

”Tunnukset ovat tärkeitä tekijöitä kaikissa viestintäprosesseissa ja erityisesti prosessissa, jonka avulla yleisö tunnistaa yhteiskunnallisen ryhmittymän tai järjestön ja samaistuu siihen, poliittiset elimet mukaan luettuina. Itse asiassa tunnukset ovat usein ratkaiseva tekijä, jonka perusteella yleisö sitoutuu tunnetasolla kyseisiin organisaatioihin.”

Tunnetasolla EU-kansalaisia siis pyritään näiden symboleiden avulla sitouttamaan euronationalismiin, ja siihen EU:n supervaltiollistamiseen, siihen liittyy myös EU:n militarisoiminen. Supervalta ei ole uskottava ilman aseellista pullistelua.

Kun nostetaan salkoon Suomen lippuja ja kun lauletaan lippuvalaa ”sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin”, suomalaisia ei enää vaadita kuolemaan oman maan puolustamisessa vaan myös EU:n rauhaan pakottamisen – kansainvälisoikeudellisesti laittomissa – operaatioissa. Murtuu lapualainen vala isänmaalle: ”Orjuus pois, taikka menköön henki, niinkuin mennyt on isienkin, kunnia kuolla on vapauden tiellä. Tää vala on murtumaton.” Pohjanmaan miehet ovat tähän saakka aina olleet Suomessa varalla vieraan vallan maahantuontia vastaan, varalla kuin munkilla munat. Paljon onkin tarvinnut virrata vettä Kyröjoessa ennen kuin on tultu tähän tilanteeseen, että kuollaan taas pitkästä aikaa vieraan vallan sotajoukoissa vieraalla kielellä vieraiden tavoitteiden puolesta kaukana vierailla mailla.

Suosikkitaloustieteilijäni Nicholas Georgescu-Roegenin mukaan

”jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden näin omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä.”

Valta on taistelua siitä, kuka on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kenellä on henkinen hegemonia. Valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa ”yleisenä”. Yrjö Ahmavaara sanoo asian niin, että ”vallankäyttö suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia” ja että ”vain sellaisen tärkeyttä voidaan liioitella, jolla ei ole kouriintuntuvaa mittaa”. EU:ssa sellaisia oppeja käyttävät liittovaltiovoimat ja maailmantaloudessa markkinavoimat.

Markkinavoimat ovat persoonaton valta. Ne hallitsevat maailmaa demokraattisesti pätemättömien ja kansalaisille auki kirjoittamattomin ”lainalaisuuksin”. Ne ovat kapitalismin everstijuntta. Ne ovat ei-kukaan, mutta samalla kaikki, joilla on sama ajattelu, sama logiikka, sama ahneus, sama usko, sama toivo, sama rakkaus; ja suurin niistä on rakkaus rahaan.

Markkinavoimille, joiden jumalallinen luonne on inhimillistä alkuperää, voidaan kirjoittaa korkea veisu: Iso Paha Raha on kärsimätön ja yrmeä, se kadehtii, kerskuu, pöyhkeilee, käyttäytyy sopimattomasti, etsii omaa etuaan, katkeroituu, ei muistele saamaansa hyvää, iloitsee vääryydestä eikä juhli totuuden kanssa. Kaiken se kattaa, kaiken se ottaa, aina se pettää, vallan se vie.

Ennen yrittäjä oli innovaattori, jolla oli idea tuottaa tai organisoida vanha uudeksi. Ajan kanssa yrittäjyys on marginalisoitunut ja sen tilalle on tullut tuotantoon nähden loismaista omistusta ja tuotantoon perustumaton rahatalous. Loismaisuutta on se, ettei luoda uutta vaan jaetaan uudelleen vanhaa tuloa ja varallisuutta, eikä se ole tasajakoa. Vanhojen omistajien omaisuuksia deflatoidaan luomalla virtuaalisilla finanssituotteilla fiktiivistä rahaa, inflatoimalla pääomamarkkinat virtuaalisella hötörahalla. Teollinen ravi on vaihtunut rahatalouden laukaksi. Yhteiskunnat ovat suuria kasinoita, joissa pikkupojat ja nokkelat tytöt pelaavat pörssipelejä ilman, että siitä on yleistä hyötyä; ilman että työllistetään työläisiä ja tuotatetaan heillä uutta arvoa.

Tarvitaan muutos. Kapitalismin kovalevy tarvitsee uuden päivityksen. Me vasemmalla kysymme tänään, tarvitaanko parempaa kapitalismia vai kapitalismia parempaa. Markkinavoimien finanssiherruus on keinottelua eikä vasemmistonkin – enemmän salaa kuin julkisesti – arvostamaa yrittäjyyttä. Finanssikapitalismissa rahan tuottaminen rahasta ”suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia”.

Lordi Keynes, itsekin pörssikeinottelija, uskoi 1930-luvun Suuren Laman jälkeen tuotannon näkökulmasta hyödyttömien pelureiden roolin merkityksen väliaikaisuuteen ja oli valmis ”koroillaeläjien eutanasiaan”. Siinä asiassa voisivat liittoutua yrittäjät ja vasemmisto? Kummankaan intresseissä ei liene maksaa sitä suurta moraalikatoa, sitä, että keinottelijat saavat privatisoitua voitot mutta heidän tappionsa kansallistetaan, sitä, minkä tekivät rahakapitalismin systeemikriisissä keinotteluvoimille pelastusrenkaita heittäneet hallitukset. Seuraava pelastusrengas on muuten maailmanlaajuinen inflaatio, sillä ei kai kukaan luule, että kaiken maailman velallisten ylivelat saadaan maksetuksi uudella velalla ja keskuspankkien setelirahoituksella.

EU tuottaa finanssikapitalismille sen tarvitsemaa laillisuutta. Eduskuntakyselyyn vastannut Vanhasen hallitus arvioi, että 2000-luvun alussa EU:ssa oli hyväksytty Suomea velvoittavaa lainsäädäntöä 97 000 virallisen lehden sivua. Säädöksiä on sittemmin karsittu, mutta on niitä vieläkin yli 90 000 sivua. On siinä haastetta Suomen tuomareille ja varatuomareille, joiden EU-tuntemus on yleisesti kehnonlainen, voisi kai sanoa että olematon.

Lait edustavat aina hallitsevan luokan tahtoa ja ovat eliitin pakotusinstrumentteja kansalaisten, esimerkiksi kalakukkoleipureiden, alistamiseksi siihen tahtoon. Arkipäivän pakotusinstrumentteja ovat hallinnon rutiinit. Niiden käyttäjinä avainasemassa ovat virkamiehet, eivät poliitikot. Järjestelmän pakot toteutetaan Max Weberin mukaan valtiossa yleisesti hyväksyttynä oikeutena, jolle on ominaista muodollinen muoto. Silloin ei totella ketään henkilöä vaan laillisesti säädettyä ja yhteisesti hyväksyttyä epäpersoonallista järjestystä. Valtio hallintona edustaa pysyvyyttä, suunnitelmallisuutta, persoonattomuutta ja satunnaisuuksien minimoimista.

Kun EU:lla ei ole merkittävää omaa toimeenpano-osastoa, sen lait toimeenpannaan kansallisesti. Vanhasen hallitus sanoi avoimesti EU:n perustuslain hyväksymisen perusteluissa, että jos ovat ristiriidassa yhtäältä EU:n tahto ja toisaalta Suomen tahto, suomalaisen hallintokoneiston on viran puolesta pantava toimeen EU:n tahto: ”Unionioikeuden normin ja kansallisen oikeuden normin välisessä ristiriitatilanteessa lainsoveltajalla on velvollisuus turvata unionioikeuden tehokkuus ja tarvittaessa jättää viran puolesta soveltamatta kansallisen oikeuden normia, sen säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta.

EU:n liittovaltioimisen tahtoa ilmaisevat edustavimmin sen yhteisölliset toimielimet: komissio, parlamentti ja tuomioistuin. Niistä vähiten tunnettu on tuomioistuin, jolla on tulkintamonopoli kaikkiin EU:ssa päätettyihin lakeihin. Se on itse ottanut sen kannan ja itse luonut sen oikeuskäytännön, että EU-lait ovat ensisijaisia jäsenmaiden lakeihin nähden.

Siihen EU:n perustuslakiesitykseen, jonka Ranskan ja Hollannin kansat hylkäsivät, oli EU-lakien ensisijaisuus kirjattu avoimesti omaksi artiklakseen. Sitä perusteltiin niin, ettei se muuta mitään; että niin se asia oli aina ollut. Lissabonin sopimuksesta tämä artikla kuitenkin jätettiin pois, jotta vastarintaliike ei saisi sitä kautta käyttönsä uutta superasetta. Kun asia on niin ilmankin, että se on kirjoitettu perustuslakiin, artikla voitiin jättää siitä pois sen vaikutelman synnyttämiseksi, että asia ei ole niin.

Sanotaan, että EU ei ole liittovaltio, kun sillä on vain se toimivalta, jonka jäsenmaat ovat sille luovuttaneet eikä se pysty itse omissa sen toimielimissä tehdyillä päätöksillä kasvattamaan omaa toimivaltaansa. Tuomioistuimella on kuitenkin siihen tahto ja kyky. Se voi siirtää lisää valtaa unionille vastoin jäsenmaiden enemmistönkin kantaa. Se kävi ilmi, kun EU:lle kaapattiin lakivaltaa valtioiden itsenäisyyden näkökulmasta olennaisessa asiassa: oikeudesta päättää itse rikosten rangaistuksista kansallisen oikeustajun mukaan.

Jäsenmaat olivat tehneet neuvostossa puitepäätöksen yhteisestä toimintatavasta päättämiensä ympäristölakien rikkomiseen ja jättäneet rangaistusseuraamukset kansalliseen toimivaltaan päätettäväksi jäsenmaiden parlamenteissa. Koska komissiolla oli perussopimuksissa, ympäristötoimivaltaa, se teki – painikielellä – vyörytyksen ja päätti yrittää saada valtansa ulottumaan myös rikkomusten rankaisuun. Se älähti, että väärä oikeusperusta ja että väärin säädetty ja haastoi neuvoston EY-tuomioistuimeen. Komissio halusi muuttaa neuvoston päätöksen sellaiseksi, että se saa määrätä myös rangaistuksista.

Tämä oli EU:n sisäistä, toimielinten välistä valtataistelua, ja siinä liittovaltiovoimat kokeilivat valtansa rajoja – ja voittivat. EU-tuomioistuin oli komission ja parlamentin (joka aina ja kaikessa himoitsee neuvoston päänahkoja) sekä Belgian, Italian, Itävallan ja Luxemburgin kannalla. Se päätti, että rangaistusseuraamukset voivat kuulua lakien toimeenpanon tehokkuuden varmistamiseksi komission toimivaltaan. Yksitoista jäsenmaata, mukaan luettuna suuret maat Saksa, Ranska ja Englanti ja myös pieni Suomi, halusivat säilyttää rikosten rangaistukset kansallisessa toimivallassa. Tämä jäsenmaiden enemmistö silloisessa 15 valtion unionissa olisi torjunut vallansiirron komissiolle kansallisen päätäntävallan asiana, jos siitä olisi päätetty tietoisella toimivallan luovutuksella. Siinä tapauksessa yhdenkin jäsenmaan kielteinen kanta olisi riittänyt estämään toimivallan siirron, mutta tuomioistuimessa siihen ei riittänyt edes niiden enemmistö.

EU:lla ei ole toimivaltaa parantaa kansalaisten sosiaalista vointia. Sen sijaan sillä on toimivalta huonontaa sitä, ja sitä tehdään tuomioistuimen tulkintavallalla. Hyökkäyksen kohteena on ollut eurooppalainen sosiaalimalli, jossa sosiaaliturva-asiat ovat jäsenmaiden kansallisessa toimivallassa ja joka perustuu ammattiyhdistysliikkeen kanssa sovittaviin työelämän normeihin. (Yhteis)markkinoiden vapauden varjolla komissio ottaa kantaa jäsenmaiden toimivallassa olevaan työ- ja sosiaalilainsäädäntöön, ja EU-tuomioistuin laillistaa sen suorittamat toimivallan kaappaukset.

Eurooppalainen (sosialidemokraattinen) ay-liike puolusti pitkään kritiikittömästi Lissabonin sopimuksen hyväksymistä, mutta prosessin kuluessa se rupesi vaatimaan perustuslakiin liitettäväksi sosiaalisia oikeuksia koskevia täydennyksiä. EU-tuomioistuin nimittäin opetti ay-liikkeelle kantapään kautta, että EU:ssa esimerkiksi lakko-oikeutta ei ole pyhitetty vaan työtaistelujen laillisuus riippuu tuomioistuimen tulkinnasta.

Ay-liike on joutunut 2000-luvulla kirjaamaan toimintaoikeuksiensa tapp(i)olistalle Viking Line-, Vaxholm-, Rüffert- ja Luxemburg-tuomiot.

Suomea koskenut Viking Line-tuomio rajoitti ay-liikkeen työtaisteluoikeutta ja toi oikeudelliselle pelikentälle uuden pelitavan: oikeudenkäynnin suomalaisessa lakkoasiassa englantilaisessa tuomioistuimessa. Ruotsin saama Vaxholm-tuomio ruhjoi sikäläisen vähimmäispalkkamenettelyn ja pakotti maan uusimaan koko työehtosopimusjärjestelmänsä (suomalaisten sopimusten yleissitovuuden suuntaan). Saksaan kohdistunut Rüffert-tuomio estää julkista valtaa asettamasta julkisissa tarjouskilpailussa ehtoa, jonka mukaan on noudatettava maassa voimassa olevia työehtosopimuksia. Luxemburgin valtiota taas kiellettiin soveltamasta muista EU-maista tuleviin työntekijöihin samoja työehtoja kuin oman maan kansalaisiin.

Ammattiliittoja hiertää pykälä palvelujen vapaakaupasta. Artiklan mukaan näitä palveluja, joiden maahantuontia ei saa rajoittaa, ovat erityisesti teollinen toiminta, kaupallinen toiminta, käsityöläistoiminta ja vapaiden ammattien harjoittaminen. Lähes kaikki työt mahtuvat laveasti määriteltyjen palvelujen piiriin ja ovat niin ollen EU:ssa vapaakaupassa.

Keskeinen asia on lähetettyjen työntekijöiden direktiivi. EU-tuomioistuin ajaa päätöksillään voimaan periaatetta, että noudatetaan lähettävän maan lakeja ja työehtoja. Sen kanta on ristiriidassa suuren julkisuuden saattelemana hyväksytyn palvelujen vapaakauppadirektiivin (ns. Bolkestein-direktiivin) kanssa. Kun europarlamentti äänesti siihen monia työn polkumyynnin rajoituksia, luultiin, että pahimmat pelot halpatyövoiman käytöstä kansallisten työehtojen polkemiseen oli torjuttu. Siitä jätettiin nimenomaan pois vaatimus siitä, että lähetettyihin työntekijöihin sovellettaisiin lähettävän maan työehtoja. Sen, minkä parlamentin enemmistö luuli kovassa taistossa uusliberalismia vastaan voittaneensa, tuomioistuin muutti kylmän rauhallisesti murskahäviöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että ratkaisevat päätökset tehtiin halpatyövoimaa lähettävistä eli uusista jäsenmaista kotoisin olevien tuomareiden äänillä.

Kun EU-tuomioistuin tekee tulkintoja tapaus kerrallaan, vähitellen sen tulkinnoista muodostuu yhtenäinen viiteperusta tuleville tuomioille. Suomessa tuomiot määrätään lain mukaan eikä yksittäisten tapausten mukaan niin kuin eräissä muissa EU-maissa ja myös EU-tuomioistuimessa. Ay-liikkeen toimintaoikeuksien näkökulmasta tuomioistuin murentaa ns. kolmikantaa, joka on valtiovallan, työnantajien ja ay-pomojen pyhä kolminaisuus ja epädemokraattisen vallankäytön korporatiivinen ydin. Sitä saa ja pitää ravistella, mutta lakien mukaan eikä vain puskista ampumalla, tulkinnoilla.

Ongelma on, että maahamme tulee työntekijöitä muista EU-maista tarjoamaan palveluja ja polkemaan palkkoja huonommilla työehdoilla. Työvoiman vapaa liikkuminen EU:n sisällä on sitä, että uusien jäsenmaiden keikkatyöväki myy itseään halvemmalla kuin on työn hinta työntekomaan työmarkkinoilla ja vie sillä tavalla urakat näiden maiden omilta yrityksiltä ja työpaikat niiden työntekijöiltä. On perusteltua vaatia muiden EU-maiden reppufirmoja käyttäytymään Suomessa laillisesti, siis lakien mukaan, maassa maan tavalla, mutta EU estää sen. Suomessa on yli 20 000 ulkomaista rakennustyöläistä, joista vain kuutisen sataa maksaa veroa Suomeen ja muut eivät ehkä minnekään. Samaan aikaan on 30 000 suomalaista rakennustyöläistä ollut työttömänä ja joutunut elääkseen syömään suomalaista työttömyysturvaa.

Vieras keikka- ja repputyöväki, joka ei noudata Suomen lakeja ja työehtosopimuksia ja joka saa sille EU:lta laillisuuden burkhan, on, kansallinen ongelma. Voidaan kysyä, kenen yleinen etu mahtaa olla se, että sen monikymmentuhantisen ja monikotimaisen työvoiman laillisuusvalvontaa suorittaa maassamme vain parikymmentä virkamiestä tai että jo vuosia sitten valtiovarainministeriö lakkautti poliisin erikoisyksikön keikka- ja reppupalvelurikosten torjumiseksi poistamalla valtion budjetista sen rahoituksen?

Karl Marxin, monille kai tuttu tyyppi, työarvoteoriassa uutta arvoa syntyy vain ihmistyöllä ja vain tavaratuotannossa. Aika on siltä osin ajanut Marxin ohi. Tavarantuotanto on tärkeää, mutta se ei voi olla ainoa arvon mitta. Myös pään – ja sydämen – työssä syntyy uutta arvoa. Taloudessa hegemonia on siirtymässä aineettoman tuotannon organisoinnin suuntaan, ja sen johdosta kaikki kapitalismin johto-, sääntely- ja valvontakoneistot menevät uusiksi.

Vielä tänään teollinen tuotantotapa määrää kaupunkien tilankäytön, arkielämän elämisen ja ajankäytön rytmin sekä sosiaaliset rakenteet ja kansalaisyhteiskunnan toimintatilan. Pääoma on luonut tätä tarvetta tyydyttämään uudenlaisen proletariaatin: tilapäistyöntekijät eli prekariaatin. Markkinajoustavuuden nimissä prekariaatin on totutteleminen siihen, että tuhotaan raja työajan ja vapaa-ajan väliltä, vaaditaan työntekovalmiutta ottamaan vastaan mikä tahansa työ sekä pakotetaan muutto- ja siirtymisvalmiuteen tekemään työ missä tahansa paikassa. Se proletariaatti kuitenkin on älyllisen, ruumiillisen, tunnepohjaisen ja tiedonvälityksellisen yhteistyön uusi voima.

Olen ollut kerran aikaisemmin, parisenkymmentä vuotta sitten, alustamassa suomalaisen yrittäjäjärjestön tilaisuudessa. Silloin puheeni mottona oli se siteeraus Karl Marxilta, jonka mukaan palkkatyö on lievemmän laatuista ihmissyöntiä. Silloin ymmärrytin sen kuulijoillani niin, että yrittäjät ovat kannibaaleja.

Tänään tulkitsen sitaattia toisella tavalla: palkkatyö on lievemmän laatuista ihmissyöntiä, mutta yrittäjien valtaosa ei ole kannibaaleja vaan itsensä vapauttajia palkkatyöläisenä olemisesta ja kapitalistisesta palkkatyökurista. Sillä tavalla yrittäjät määrittävät yhteiskunnallisen kehityksen suunnan pois palkkatyöstä sen periaatteen mukaan, että ole itsesi herra. Yrittäjyys on vapausliike. Se voisi olla myös vapautusliike tavoitteena vapauttaa yrittäjät ja isänmaa loismaisen finanssipääoman kahleista. Kun EU on myös sen kapitalismin lajin olomuoto ja olotila Euroopassa, pitää puolustaa omaa etua myös EU:n pakkoja vastaan. Helppoa se ei ole, kun yhden suomalaisen pitää vastata sataa bryssää, mutta on itsenäisyyttämme ja elämänmuotoamme tässä ”maailman parhaassa maassa” puolustettu vaikeammissakin olosuhteissa ja ennenkin ylivoimasta vihollista vastaan.

Tarvitaan kansanäänestys

Vaihtoehto EU:lle Tiedotuskeskuksen mielestä Suomen hallituksen tulisi ottaa uudelleen harkintaan onko ollut viisasta mennä mukaan talous- ja rahaliittoon EMUun. Alusta alkaen ovat olleet tiedossa ne riskit, jotka yhteiseen valuuttaan liittyvät. Asiasta päätettäessä ne vain eivät painaneet, vaan eurointoilijat ajoivat varoituksista huolimatta maan mukaan tähän kokeiluun.

Maat, jotka ovat rakenteeltaan ja kulttuuriltaan niin erilaisia kuin EU:n jäsenet ovat, eivät kerta kaikkiaan voi onnistua rahaliiton kaltaisessa pakkopaidassa.

Tämänkertaisen ”syyllisen” Kreikan pitäisi omista lähtökohdistaan ymmärtää jo pelkkää viisauttaan erota EMU järjestelmästä. Silloin sillä olisi edes joitain välineitä laittaa omat asiansa kuntoon!

Innokkaimmat EU kannattajat näkevät tilanteessa loistavan mahdollisuuden yllättäen syventää integraatiota ja viedä EU:n kehitystä yhä pidemmälle liittovaltion suuntaan. Tämä tapahtuu jälleen ilman minkäänlaista kansalaisten osallistumista. Voi vain todeta, että virheellinen EMU päätös aiotaan paikata uudella virheellä.

”Suomen jäsenyyden kannalta olisi luonnollista ja Suomen EU-politiikan aktivoimisen kannalta erinomaisen myönteistä järjestää nyt kansanäänestys jäsenyydestä. Kansanäänestyksen kohteena voisi olla kolme vaihtoehtoa: (1) ero unionista; (2) jäsenyyden pitäminen ennallaan; (3) jäsenehtojen muuttaminen: kyllä – ei vaihtoehdot ainakin euro-jäsenyyden ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön osalta.”

Nyt on aika kysyä tavallisen ihmisen mielipidettä. Sitä paitsi monivalintaiset kansan-äänestykset ovat uudemman tutkimuksen ja käytännön kokemuksen mukaan varsin kiinnostava päätöksentekoväline.

Helsinki 22.5.2010

Vaihtoehto EU:lle Tiedotuskeskus ry
Vuosikokous

Miksi kansalaisia tarvitaan vain vaaleissa?

Kesäkuun 7. päivänä maassamme järjestetään EU:n parlamenttivaalit. Vaaleissa korostetaan sitä, miten pienikin maa voi vaikuttaa EU:n toimintaan, jos sillä on pätevät edustajat. Vaalit ovatkin sitten olleetkin ainoa asia, johon kansalaiset on ollut pakko ottaa mukaan!

Vuosien mittaan Vaihtoehto EU:lle -kansalaisliike on yrittänyt saada aikaan keskustelua vaikkapa Maastrichtin sopimuksen sisällöstä ja myöskin laajempaa keskustelua siitä, mihin suuntaan Euroopan Unionia ollaan kehittämässä. Aikanaan annettiin johtavien politiikkojen taholta ymmärtää, että esimerkiksi Rahaunionista tullaan päättämään erikseen myöhemmin ja moni suomalainen sai sen käsityksen, että EMU:sta tullaan järjestämään uusi kansanäänestys.

Silloisessa keskustelussa annettiin myös ymmärtää, että vaikka Maastrichtin sopimuksessa avattiin tie yhteiselle puolustukselle se ei tule toteutumaan lähitulevaisuudessa. Viimeisimmästä kansanäänestyksestä on kulunut vuosia. Euro on toteutunut – ilman kansanäänestystä – vaikka enemmistö suomalaisista suhtautui kielteisesti yhteiseen valuuttaan.

Eduskuntamme on ratifioinut uuden EU-sopimuksen – Lissabonin sopimuksen ja sitä ennen jo kaatuneen Perustuslakiesityksen – ilman kansanäänestystä, vaikka sopimusten luonne on selvästi liittovaltiokehitystä edistävä ja siten kaventaa edelleen kansallista päätösvaltaa. EU:n militarisointi etenee yhtä jalkaa NATOn kanssa. Sille laadittu sotilaallinen toimeksianto sisältää kaikki sotilasliiton elementit mukaan lukien toimimisen ilman YK:n oikeutusta.

Merkittävä osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on siirtynyt EU:n päätöksenteon alaisuuteen, ja noin 80 prosenttia kansallisesta lainsäädännöstä tulee nykyään EU:sta, – ilman että suomalaiset ovat käyneet avointa, rehellistä ja tasa-puolista keskustelua näin suuren vallankäytön luovuttamisesta EU:lle.

Vaihtoehto EU:lle vaatii, että kansalaiset ja heidän näkemyksensä otetaan mukaan siihen prosessiin, jota kutsutaan eurooppalaiseksi integraatioksi ja joka julistaa olevansa demokratian, vakauden ja rauhan asialla.

VEU:n vuosikokous 16.5.2009

Vaihtoehto Euroopan unionille on demokratia

”Kuten hyvin tiedämme, valtiomme lakkaa olemasta itsenäisenä suvereenina kokonaisuutena muutaman päivän päästä.”

— Tšekin Tasavallan presidentti Vaclav Klaus. Mlada Fronta Dnes, 22.4.2004

”Suoraan sanoen, en ymmärrä niitä jotka vastustavat eurooppalaista perustuslakia. Jokaisella maalla on perustuslaki ja jokainen pitää sitä normaalina. Euroopan unionin pitää myöskin saada oma perustuslaki.”

— Belgian pääministeri puheessaan vuonna 2001, kun Belgia aloitti kuusikuukautisen kautensa EU:n puheenjohtajamaana.

EU-JÄRJESTELMÄN RISTIRIITAISUUDET JA MAHDOTTOMUUDET

Kansallisvaltio kontra EU-liittovaltio

Kansallisvaltiot koostuvat vakaista, pitkään kestävistä ihmisten kehittämistä yhteiskunnista, joissa historia, kieli, kulttuuri ja yhteiskunnallinen näkemys muodostavat pitkälti yhteisen perustan. Tästä muodostuu se solidaarisuus, se yhteenkuuluvuus ja ne yhteiset arvot, perinteet ja intressit, jotka erottavat kansat toisistaan.

Tällaisesta yhteiskunnasta löytyy yhteistä tahtoa ylittää henkilökohtaisia näkemyksiä ja sosiaalisia eroja, jotta poliittinen päätöksenteko voisi toimia enemmistöpäätösten pohjalta ja jotta kansalta löytyisi tahtoa totella yhteisen hallituksen määräyksiä. Tällainen ihmisten yhteenkuuluvuus, ”demos” (kansa), edustaa kollektiivista ”me-henkeä” ja muodostaa perustan itsemääräämiselle ja tasavallan suvereniteetille.

Euroopan unionissa tällainen yhteiskunnallinen yhteenkuuluvuus, ”me-henki”, puuttuu täysin. EU:ta ei ole luotu alhaalta ylöspäin kansan enemmistön yhteiskunnallisen näkemyksen pohjalta, vaan pelkästään ylhäältä käsin poliittisen, taloudellisen ja byrokraattisen valtaeliitin ehdoilla.

Siksi EU-projekti onkin kestämätön. Tämän ovat yhteisen valuutan tuomat ongelmat ja yhteiseen valuuttaan kriittisesti suhtautuvien kansalaispiirien laajuus osoittaneet. Yhteinen valuutta, joka ei perustu yhteiseen talouspolitiikkaan, tekee EU:sta puoliksi valtion. Historiasta ei löydy yhtään esimerkkiä tällaisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Yhteinen valuutta vaatii pitemmän päälle myöskin yhteisen talouspolitiikan. Tällainen yhteinen talouspolitiikka ei vielä sisälly EU:n perustuslaki-luonnokseen, mutta se on jo pitkään ollut EU:n asialistalla.

”Olen vakuuttunut siitä, että euro tulee pakottamaan meidät ottamaan käyttöön joukon uusia taloudellisia ohjauskeinoja. Niiden esittäminen on tällä hetkellä poliittisesti mahdotonta. Mutta eräänä päivän joudumme kriisin eteen ja silloin voidaan kehittää uusia talouspoliittisia välineitä.”

— EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi, Financial Times, 4.12.2001

Myös EU-konventin varapuheenjohtaja, entinen Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene korostaa, että EU tarvitsee ”omia varoja”. Tällainen olisi esim. yhteinen tulovero, jolla kustannettaisiin tulevaa toimintaa. Dehaene uskoo näin ollen, että ”EU:n perustuslaki on tässä asiassa muutettava jo kolmen vuoden sisällä siitä kun se on astunut voimaan.” (European Voice 3-9/7/2003)

EU:n yhteinen valuuttapolitiikka estää jäsenvaltioita harjoittamasta perinteistä itsenäistä talouspolitiikkaa, joka antaa valtioille mahdollisuuden tukea taloudellisesti ja muilla keinoin heikossa tilanteessa olevia alueita ja teollisuuslaitoksia. Tämä on johtanut uudenlaiseen alueelliseen kurjistumiseen eräissä, erityisesti pienissä jäsenvaltioissa. Ilman yhteistä EU-talouspolitiikkaa tämä epäkohta ei ole unionin puitteissa korjattavissa.

Yhteinen talouspolitiikka ja uudenlainen alueellinen tukipolitiikka vaatisi kuitenkin jäsenmailta huomattavia rahansiirtoja EU:lle ja rahavirtojen suuntaamista vaikeuksissa oleville alueille aivan eri tavoin kuin nykyään. Tämä vuorostaan vaatisi sitä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta, joka on kansallisvaltion kansalaisten vahva piirre, mutta jota ei ole EU:ssa, ja jota ei saada aikaiseksi direktiiveillä, määräyksillä tai perustuslailla. Sitä talouspoliittista solidaarisuutta, joka tekisi EU:sta kestävän poliittisen valtion tai liittovaltion, ei yksinkertaisesti löydy. Tällainen valtioprojekti on tuhoon tuomittu.

Suomalaisen edustuksellisen demokratian perusajatuksena on, että kansalaiset luovuttavat päätösvaltansa perusteellisen vaalikeskustelun pohjalta enemmistön valitsemalle kaupungin- tai kunnanvaltuustolle ja eduskunnalle. Uusien vaalien kautta kansalaiset voivat osoittaa mieltään harjoitettua politiikkaa kohtaan joko valitsemalla samat edustajat uudestaan tai vaihtamalla edustajia. EU-tasolla tämä muuttuu mahdottomaksi. EU-parlamentissa suomalaiset voivat vaalien kautta vaihtaa ainoastaan 14 edustajaa 732:stä. Komission jäseniä, joilla on yksinomainen aloitevalta lainsäädännön suhteen, emme pysty lainkaan vaihtamaan.

EU-tasolla on mahdotonta käydä aktiivista yhteistä vaalikeskustelua asioista, jotka ovat tärkeitä kaikille 25 jäsenmaan kansalaisille. Teemat, pyrkimykset ja painotukset muuttuvat maittain ja suomalaisille tärkeät asiat saattavat kadota olemattomiin EU:n yhteisellä asialistalla. Suomen äänimäärä Eurooppa-neuvostossa tulee olemaan uuden perustuslain mukaan 7 yhteensä 321 äänestä ja Suomen EU-parlamenttipaikat vain 14 yhteensä 732:stä. On vaikea kuvitella miten meille tärkeät asiat voitaisiin ajaa tehokkaasti ykkösasioiksi, vaikka saisimmekin tukea muilta Pohjoismailta. Yleisesti myönnetään, että jo ilman perustuslakia noin 70 prosenttia lainsäädännöstämme on peräisin EU:sta. Perustuslain jälkeen luku lähenee 90 prosenttia.

Tämän johdosta entinen ministeri Torben Lund, tanskalaisen EU-parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja (kesäkuuhun 2004 asti), kehotti Politiken-lehdessä elokuussa 2003 tanskalaisia äänestämään ei EU:n perustuslaille. Hänen mukaansa perustuslaki siirtää liian paljon valtaa kansallisilta parlamenteilta Brysseliin. Lund arvioi, että ollaan vain 5 % päässä todellisesta liittovaltiosta ja etteivät kansalaiset tiedä mitä on tapahtumassa.

Kun valta siirretään kansalliselta tasolta EU-tasolle, demokratia kapenee vastaavasti yksittäisissä jäsenmaissa. EU-parlamentin kasvava valta ei tarkoita demokratian vahvistumista, vaan kansallisten parlamenttien valtarakenteiden heikentämistä, poliittisen vallan siirtämistä pääasiallisesti muiden kun suomalaisten käsiin ja samalla kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien vähenemistä. On huomioitava, että merkittävä osa EU-parlamentin jäsenistä ei ole koskaan käynyt Suomessa, puhumattakaan, että heillä olisi mitään laajempaa tuntemusta perinteistämme, sosiaalisista arvoistamme jne.

Historiallisesti monikansalliset liittovaltiot ovat kaikki 1900-luvun kehitelmiä – Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia, Jugoslavia, Intia, Pakistan, Nigeria, Malesia, Venäjän Liittovaltio. Kaikilta on puuttunut ja puuttuu se vakaus ja käyttämänsä vallan oikeutus, joka syntyy kansan yhteenkuuluvuudesta arvojen ja kulttuuriperinteen pohjalta. Toiset ovat jo hajonneet, toiset tulevat todennäköisesti hajoamaan kansojen moninaisuuden ja identiteettikriisien takia.

Yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Toinen koetinkivi on yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.

Suurin osa eri jäsenmaiden Euroopan unioniin kriittisesti suhtautuvista järjestöistä ja kansalaisista ei vastusta kansainvälistä yhteistyötä ja kaupantekoa. Mutta EU:n sisäinen kauppapolitiikka sekä sen voimakkaasti edistämä globalisaatio ei edusta todellista kansainvälistä yhteistyötä, vaan suuryhtiöiden ehdoilla toimivaa maailmantaloutta.

EU-keskustelussa esitetään usein sekä globalisaatiota että turvallisuuspolitiikkaa koskien, että Euroopan unioni tarvitaan Yhdysvaltojen vastavoimaksi. Tämä on pelkkää hurskastelua.

Näin totesi EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi CNN:n haastattelussa 1.1.2002:

”Euron historiallinen merkitys maailmassa on rakentaa kaksinapainen talous (bi-polar economy). Nuo kaksi napaa ovat dollari ja euro. Se on ensimmäinen askel, jonka jälkeen tulee muita. Euro on vain eturuoka (antipasto).”

Centre for European Policy Studiesin 28.5.2004 Brysselissä julkaisema raportti toteaa, että huolimatta poliittisista erimielisyyksistä ja väliaikaisista kauppaan liittyvistä ristiriidoista EU:n ja USA:n väliset taloussiteet ovat vahvempia kuin koskaan. Amerikkalaiset yhtiöt investoivat 7 miljardia dollaria Saksaan vuonna 2003 verrattuna vuoteen 2002, jolloin amerikkalaiset yhtiöt veivät ulos Saksasta noin 5 miljardia dollaria. Amerikkalaisten yhtiöiden tuomat investoinnit Ranskaan kasvoivat kymmenen prosenttia viime vuonna ja Ranska investoi enemmän Texasin osavaltioon kuin kaikki USA:n investoinnit Kiinaan ja Aasiaan yhteensä. Washingtonissa sijaitsevaa Centre for Transatlantic Relationsia edustava tohtori Daniel Hamilton totesi raportin julkaisemisen yhteydessä, että ”poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti emme ole erkanemassa toisistamme, vaan olemme yhtymäpisteessä” (”we are smashing into each other”).

Globalisaation päämäärä on edistää vapaakauppaa ja pääoman vapaata liikkumista ottamatta huomioon ympäristöä ja tavallisia ihmisiä. Globalisaatio on demokratian vastakohta.

Kansainvälisessä yhteistyössä sen sijaan on perinteisesti ainakin pyritty sopimuksiin jotka edistävät rauhaa, ympäristön kestokykyä sekä kansojen ja ihmisten välistä tasa-arvoa. Tällainen kansainvälinen yhteistyö, joka nauttii maailman kansojen enemmistön tukea, on muodostunut mahdottomaksi EU:ssa rakennettavan globalisaation vuoksi. Suomen ja monen muun ennen kansainvälisesti arvostetun rauhaa, tasa-arvoa ja ympäristöä puolustavan maan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt kaikki EU-maat puhuvat unionin äänellä ja tilanne muuttuu vielä pahemmaksi EU:n perustuslain artikkeli I.6:n myötä. Se tekee Unionista oikeushenkilön, kansainvälisen toimijan, jolla on oikeus allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia jäsenmaiden puolesta esim. Maailman kauppajärjestössä (WTO:ssa) koskien julkisia palveluita, vesihuollon yksityistämistä jne.

Samoin EU:n perustuslakiluonnoksen tuomat sotilaalliset velvoitteet ovat ristiriidassa monen jäsenvaltion kansalaisten tahdon kanssa. Turvallisuustakuut, EU:n rajojen ulkopuolelle ulottuva unionin intressejä puolustava turvallisuuspolitiikka sekä velvoite nostaa puolustusmäärärahoja, ei suinkaan edusta jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tahtoa. Demokratiasta ollaan kaukana, kun päätökset EU:n mahdollisista kansainvälisistä operaatioista tekee Eurooppa-neuvosto kuulematta kansallisia parlamentteja. EU-parlamenttia vain kuunnellaan.

Tutustuminen Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa 2004 esitettyyn EU:n puolustuspoliittiseen strategiapaperiin osoittaa selvästi, että on kyse Romano Prodin esittämästä kaksinapaisesta politiikasta myös sotilaallisella alueella. Paperin mukaan EU:n ja USA:n yhteistyö tekee niistä merkittävän voiman, joka tekee maailmassa työtä hyvää tavoitellen..

Irakin sota kuitenkin osoittaa, että USA:n ”sota terrorismia vastaan” ei suinkaan saa kaikkien Euroopan kansojen tukea. Muutamat hallitukset antavat USA:lle tukensa joko virallisesti tai epävirallisesti. Sota terrorismia vastaan on vahva näyttö EU:n ja USA:n yhteisestä päämäärästä kontrolloida maailman geopoliittista kehitystä. Siten ne pyrkivät valvomaan omia intressejään eri puolilla maailmaa koskien kaupantekoa ja luonnonvaroja. Irakin sotaa ei käyty demokratian puolesta vaan öljyn vuoksi.

Puuttuvat valvontamekanismit

Euroopan unionin nk. demokratiavaje on jo vuosikymmeniä muodostanut erittäin vakavia ongelmia. Näitä ei ole onnistuttu poistamaan huolimatta jo kymmenen vuotta kestävän uudistusprojektin työpanoksista. Englantilainen ihmis- ja kansalaisoikeuksia valvova kansalaisjärjestö Statewatch on asiakirjoissaan kesäkuussa 2003 ja maaliskuussa 2004 todennut, ettei mikään avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä tehdyistä päätöksistä ole johtanut mainitsemisen arvoisiin tuloksiin.

Asiakirjoja salaillaan, rahoja käytetään väärin, virkamiehet eivät joudu vastuuseen teoistaan, demokraattinen valvonta on mahdotonta. Varoittava esimerkki on pitkään jatkunut Eurostat-skandaali, joka paljastui vasta syksyllä 2003. Korkeassa asemassa olevat EU:n tilastoviraston virkamiehet olivat vuosia huijanneet EU:lta miljoonia. Vastuussa oleville johtajille ei tapahtunut mitään. Sen sijaan asian julki tuoneet alemman tason virkamiehet joutuivat ahdistelun kohteeksi.

Eurostat on vain jäävuoren huippu. Tällainen systemaattinen huijaus osoittaa, että EU operoi läpinäkymättömänä virkamiesvaltana, joka tekee demokraattisen valvonnan mahdottomaksi.
Se osoittaa myös, että tämä tapahtuu suurten puolueiden johtajien siunauksella. He näet yrittivät tehdä kaikkensa jotta Eurostat-skandaali ei vuotaisi julkisuuteen ja ettei se paljastuttuaan paisuisi liian isoksi.

Uusi perustuslaki ei tuo tähän mitään merkittäviä muutoksia. Vielä laajemman päätösvallan siirtäminen unionin instituutioille tekee järjestelmästä vielä vaikeamman valvoa. Jokainen uusi skandaali nakertaa sitä olematonta EU:n ”me-henkeä”, jota tarvittaisiin hyvien yhteisten päätösten tekemiseksi. Lisäksi on muistettava, että vain murto-osa väärinkäytöksistä vuotaa julkisuuteen

EU-lainsäädännöstä puuttuu tehokkuus

EU:n giganttinen lainsäädäntö, ns. ”acquis communautaire”, on todella onnistunut korvaamaan jäsenmaiden lainsäädäntöä EU-määräyksillä ja -direktiiveillä.

Mutta EU-lainsäädännön tehokkuutta voidaan arvioida ainoastaan huomioimalla jokaisen jäsenmaan sisäiset yhteiskunnalliset ja hallinnolliset rakenteet, jotka ovat välttämättömiä lainsäädännön toteuttamiseksi. Tämä pätee erityisesti ympäristö- ja kuluttajasuojalainsäädännön osalta. Suurin osa lainsäädännöstä ei johda mihinkään, ellei ole olemassa kantaaottavia ja ohjaavia järjestelmiä lainsäädännön läpiviemiseksi ja valvomiseksi.

Pohjoismaissa tällainen aktiivinen osallistuminen lainsäädäntöprosessiin on perinteisesti perustunut reagoivaan kansalaisyhteiskuntaan: erilaisiin järjestöihin ja painostusryhmiin, joista on muotoutunut yhteiskunnan tärkeä selkäranka ja omatunto.

Eurooppalaisella tasolla kansalaisyhteiskunnalla on erittäin minimaaliset mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön sen valmisteluvaiheessa. Vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan ja lainsäätäjien välillä ei ole. Tämä on etäännyttänyt kansalaisia politiikasta. Kun lainsäädäntö tulee tosiasiallisesti Brysselistä, oli laki tai määräys sitten hyvä tai huono, vähenee mielenkiinto seurata sen muokkaamista kansalliseksi laiksi. Näin ollen kaikissa jäsenmaissa ei suinkaan ole viety kaikkia EU:n lakeja ja määräyksiä kansalliseen lainsäädäntöön. Tämä koskee useimmiten kuluttajansuojan, ympäristön ja eläinsuojelun parantamista edistäviä lakeja ja määräyksiä.

Tämä ilmiö voimistuu uusien jäsenmaiden myötä. Niissä ei ole ollut Pohjoismaiden kaltaisia mahdollisuuksia kehittää toimivaa, kantaaottavaa kansalaisyhteiskuntaa kansalaisjärjestöineen ja tietoverkostoineen.

Muita EU:n mahdottomuuksia

EU:n perustuslakiluonnoksessa (IV luku) vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luominen on saanut tärkeän aseman. Tämä koskee jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmien osia, kuten esim. rangaistusoikeutta ja poliisivoimia. Yhteisen oikeusjärjestelmän luominen ei tule olemaan helppoa, ottaen huomioon suuret eroavaisuudet eri jäsenmaiden oikeusjärjestelmien välillä.

Lähivuosina on lisäksi ennustettavissa ongelmia mm. EU-budjetin, maatalouspolitiikan, uusien jäsenmaiden integroimisen ja Turkin mahdollisen jäsenyyden kanssa.

Sen lisäksi muutamissa jäsenmaissa poliittista järjestelmää uhkaavat rajut muutokset. Muutamissa jäsenmaissa kansalaiset alkavat huomata että EU:n riesana pidetty demokratiavaje on kasvamassa myös kansallisella tasolla.

Sanomme EI Euroopan unionin perustuslakiluonnokselle koska:

  • se tarkoittaa enemmän unionia ja vähemmän demokratiaa
  • se tarkoittaa, että EU-lainsäädäntö ylittää kaikki kansalliset lait, myös Suomen perustuslain
  • se tarkoittaa siirtymistä enemmistöpäätöksiin lähes kaikilla yhteistyöalueilla
  • se tarkoittaa yhteistä oikeus- ja poliisilaitosta
  • se tarkoittaa militarisoinnin edistämistä ja vahvistamista
  • se tarkoittaa perustuslaissa määrätyin osin luopumista omasta äänestä ja päätösvallasta kaikilla kansainvälisillä foorumeilla
  • se tarkoittaa ihmisoikeuspolitiikan siirtämistä EU-tuomioistuimen päätösvallan alaiseksi asiaksi
  • se tarkoittaa ihmisten ja ympäristön alistamista kaupan vapaalle kasvulle ja pääoman vapaalle liikkumiselle

Kaatuuko EU?

Erittäin harva yhteiskuntatieteilijä uskalsi vielä vuonna 1985 ennustaa Berliinin muurin kaatumista. Tämä kuitenkin tapahtui vain neljä vuotta myöhemmin ja vain kaksi vuotta siitä Neuvostoliitto siirtyi historiaan. Eräs niistä harvoista jotka esittivät tämäntyyppisiä skenaarioita, oli ranskalainen sosiologi Emanuel Todd. Hän ennusti 1970-luvun loppupuolella Neuvostoliiton romahtamista. Ennuste perustui mm järjestelmän sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Sama mies on myös lei mannut EU:n ohimeneväksi ilmiöksi, joka ei ole enää olemassa 15- 20 vuoden kuluttua. Samanlaisia ajatuksia on esittänyt belgialainen politologi Paul Magnette kirjassaan ”Controler l’Europe” (2003). Siinä hän mm. perusteellisesti analysoi EU-järjestelmän sulkeutuneisuutta ja demokraattisen valvontajärjestelmän puutetta.

Amerikkalainen Nobel palkinnon saaja Milton Friedman totesi osaltaan toukokuussa 2004 EUobserverille antamassaan haastattelussa, että on olemassa suuri mahdollisuus että 12 jäsenmaan euro-vyöhyke romahtaa ”muutaman vuoden sisällä”. Hän ehdottaa euron korvaamista vanhoilla valuutoilla. Friedmanin mielestä on vaikeaa ylläpitää talousunionia sellaisten maiden välillä, joilla on hyvin erilaisia talouksia, kulttuureja ja kieliä. Friedmania pidetään yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä.

Tämän lisäksi on nähtävissä yhä kasvavaa kansalaisten epäluottamusta EU:n instituutioita ja päätöksentekojärjestelmiä kohtaan. Vahva kannanotto EU:ta vastaan olivat 2004 kesäkuun EU-parlamenttivaalit, joissa koko unionin äänestysprosentti oli vain 45,5 prosenttia. Äänestysaktiivisuus on laskenut jokaisissa vaaleissa, erityisesti vuoden 1994 jälkeen. Tämä asettaa EU-parlamentin legitimiteetin kyseenalaiseksi. Ainoa EU:n demokraattisesti valittu elin ei nauti EU:n jäsenmaiden kansojen enemmistön tukea.

Yli 70 % Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisista vaatii kansanäänestyksen järjestämistä EU:n perustuslaista. Useassa jäsenmaassa tämä toive toteutuu. Nähtäväksi jää, tuleeko välttämätön kansalaiskeskustelu olemaan reilua ja avointa. Saavatko kyllä- ja ei-puoli tasa-arvoisen käsittelyn rahan ja palstatilan suhteen? Kunnioitetaanko mahdollista ei-päätöstä jossain jäsenmaassa vai keksitäänkö vippaskonsteja äänestystuloksen tulkitsemiseksi, uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi tai koko tuloksen unohtamiseksi?

Sekä Englannissa, Tanskassa että Ruotsissa EU:hun kriittisesti suhtautuvien määrä on suuri ja erilaiset mielipidemittaukset osoittavat, että perustuslakikansanäänestys näissä maissa saattaisi tuottaa ei-tuloksen. Tällainen tilanne avaisi paljon uusia mahdollisuuksia ja saattaisi ajan myötä johtaa myös muiden jäsenmaiden irrottautumiseen EU:sta sisäisten ristiriitojen ja yhteiskunnallisten erilaisuuksien korostuessa.

Artikla I.59 EU:n perustuslakiluonnoksessa mahdollistaa jäsenmaan eroamisen EU:sta jäsenmaan valtiosäännön mukaisesti. Samalla todetaan, että unioni neuvottelee kyseisen jäsenvaltion kanssa. Se tekee sopimuksen eroamiseen sovellettavista menettelytavoista ottaen huomioon ne puitteet, jotka säätelevät myöhempiä suhteita unioniin.
Kukaan ei voi tietää, mikä olisi tällaisen sopimuksen sisältö. Käytännössä tänä päivänä on jo olemassa kolme eri vaihtoehtoa toisenlaiselle yhteistyölle EU:n kanssa. Ne edustavat enemmän tai vähemmän vapaaehtoista hallitustenvälistä yhteistyötä.

1) Euroopan vapaakauppa-alue EFTA, johon tänä päivänä kuuluvat Norja, Islanti, Sveitsi ja Lichtenstein. EFTA muistuttaa EU:ta yhdessä kohdassa: maiden välillä vallitsee vapaakauppasopimus kaikkien teollisuustavaroiden kohdalla, aivan kuten EU:ssa. Mutta kun tullit EU:ssa ovat samat kaikille jäsenmaille, EFTA-maat voivat itse päättää tulleistaan koskien EFTA:n ja EU:n ulkopuolisia maita. EFTA-maat ovat käyttäneet tämän mahdollisuuden ja luoneet merkittäviä kauppasopimuksia esim. Meksikon, Marokon, Turkin, Singaporen, Romanian, Bulgarian ja Kroatian kanssa. Neuvottelut ovat sen lisäksi käynnissä mm. Egyptin ja Libanonin kanssa.

Tällainen yhteistyö mahdollistaa myös kehitysmaille suuremman, ja ennen kaikkea muuhun kuin pelkästään taloudellisen hyödyn maksimointiin perustuvan markkinaosuuden EFTA:ssa kuin EU:ssa. Tämä siksi, että EU-komissio harjoittaa kovaa suojelupolitiikkaa niiden kehitysmaiden tuotantolaitosten kohdalla, jotka jäävät eloon vapaan kilpailun markkinoilla.

EFTA tarjoaa globalisoituvassa maailmassa paljon suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa EU:n protektionismiin, joka estää köyhimpien maiden kehitystä suosimalla kehityspolitiikassaan ja kaupanteossaan vanhoja EU-maiden siirtomaita ja vääristämällä hintoja omaksi edukseen.

2) Euroopan talousalue ETA. ETA-sopimus astui voimaan vuonna 1994 EU:n ja EFTA:n välisenä talousyhteistyönä. ETA-sopimus perustuu siihen, että alueen sisällä vallitsee vapaa liikkuvuus teollisuus-tuotteille, työvoimalle, palveluille ja pääomalle. Sopimusta leimaa vahva EU:n yliote. Sen vuoksi myös EU:n ulkopuolisten maiden tulisi pääsääntöisesti omaksua/totella EU:n direktiivejä. Alkuvaiheessa sekä Norja, Islanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi olivat EFTA:n jäseninä mukana ETA:ssa. Nykyään vain Norja, Islanti ja Lichtenstein ovat mukana ETA:ssa. Sveitsi taas on päättänyt pysytellä ETA:n ulkopuolella, mutta on edelleen mukana EFTA:ssa.

Norjan hallitus on tähän asti kiltisti totellut EU-direktiivejä, vaikkei mitään suoranaista pakkoa ole. Norjan hallitukset ovat kuitenkin koko ajan odottaneet hyvää hetkeä, jolloin voitaisiin taas voitaisiin ruveta puhumaan EU-jäsenyydestä. Tilanne on nyt huomattavasti hankaloitunut EU:n perustuslakiluonnoksen takia.

3) Itsenäinen kauppa- ja yhteistyösopimus Pohjoismaiden ja EU:n välillä. Pohjoismaita yhdistävät monet yhteiset perinteet, arvot, samankaltaiset kulttuuritaustat, maailmankatsomus ja, lukuun ottamatta Suomea, kielten sukulaisuus. Tämä on mahdollistanut yhteisiä kannanottoja erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla ja myöskin yhteisiä linjanvetoja vain pohjoismaita koskevassa politiikassa. Pohjoismaat ovat onnistuneet kehittämään hajautettua yhteistyötä lähes kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Pohjoismaiden yhteisillä elimillä, kuten Pohjoismaiden Neuvostolla (perustettu 1952) ja Pohjoismaiden Ministerineuvostolla (perustettu 1971) ei ole ylikansallista valtaa pakottaa yksittäisiä maita hyväksymään tiettyjä päätöksiä. Integraation voima on sen sijaan perustunut 1) erilaisiin selvityksiin ja tutkimuksiin, 2) yhteisten päätösten valmisteluun yhteisymmärryksen ja yhteisten arvojen pohjalta, 3) kansalaisyhteiskunnan eri aktiviteettien tukemiseen.

Tätä metodia käyttäen on kehitetty pohjoismainen työmarkkinaunioni, sopimus sosiaaliasioista, pohjoismainen passiunioni, kielisopimus, Nordplus-vaihto-opiskeluohjelma sekä koko sarja kulttuuripoliittisia yhteistyömuotoja, kuten Nordisk Filmfond. Tähän ei ole tarvittu yhteistä perustuslakia.

Lukuisat selvitykset ja mielipidemittaukset osoittavat, että pohjoismainen vapaaehtoinen hallitustenvälinen yhteistyö nauttii laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa.
Pohjoismainen yhteistyö erottuu ratkaisevasti EU-yhteistyöstä:
– ei ole kyse ylikansallisesta sanelu-kompetenssista, vaan itsenäisestä yhteistyöstä
– yhteistyö ei perustu valtavaan virkamiesmäärään ja byrokratiaan
– korruptiota ja valvontaongelmia ei ole esiintynyt
– yhteistyötä on leimannut avoimuus, läpinäkyvyys ja suhteellisen hyvin toimiva yhteys kansalaisyhteiskuntaan
– kansan hyväksyntä ja tuki

MITÄ EU:N TILALLE? KANSALAISTEN EHDOILLA TOIMIVA KANSALLISVALTIO JA AITO KANSAINVÄLINEN YHTEISTYÖ

Hallitustenvälinen yhteistyö (liitto-)valtion sijaan

Ennen kansanäänestystä vuonna 1994 käydyssä keskustelussa Suomen poliittiset johtajat viittasivat useasti EU:n hallitustenväliseen yhteistyörakenteeseen. He korostivat mahdollisuutta käyttää veto-oikeutta tärkeän kansallisen edun ollessa uhattuna EU:ssa. Kansalaiset ottivat tämän mahdollisuuden hyvin vakavasti ja se oli eräs syy äänestystuloksen positiivisuuteen. Hyvin nopeasti poliittinen eliitti kuitenkin unohti sanomansa ja jokaisen uuden EU-sopimuksen myötä (Amsterdam 1997, Nizza 2001) veto-oikeus sai väistyä enemmistöpäätösten tieltä. Uusi perustuslaki on viimeinen naula arkussa.

Sen jälkeen kun järjestettiin kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta, joka siis perustuu hallitustenväliseen yhteistyöhön, ei suomalaisten mielipidettä EU:n kehityksestä kohti (liitto?)valtiota ole kysytty. Suomalaisille ei ole myöskään pahemmin selitetty, mitä luopuminen hallitustenvälisestä yhteistyömuodosta merkitsee.

Hyvin toimiva, kaikkien osapuolten kunnioittama ja kansalaisten aktiivista tukea nauttiva hallitustenvälinen yhteistyö voisi kuitenkin olla sellainen vallankäytön muoto, jossa kansallinen moninaisuus ja omaleimaisuus otetaan huomioon ja jossa kansalaisyhteiskunnalle annetaan toimiva rooli. EU:ssa tai EY:ssä näitä edellytyksiä ei koskaan ole edes yritetty luoda vaan päämääränä on Maastrichtin sopimuksesta lähtien ollut keskitetty, virkamiesten johtama (liitto-)valtio.

Euroopan tasolla tällainen hallitustenvälinen yhteistyö olisi toteuttavissa monen sopimuksen kirjona. Näitä allekirjoittamalla eri jäsenmaat voisivat kansalaisten tuella itsenäisesti valita niitä yhteistyöalueita, joissa katsovat yhteistyön olevan tarpeen ja kansalaisten etujen mukaista. Pohjoismaiden kohdalla tällaisia kansalaisten hyväksymiä yhteistyöalueita ovat perinteisesti olleet ympäristö-, pakolais- ja kehitysmaapolitiikka, aseistariisunta, huumekaupan ja prostituution torjuminen. Eräs yhteistyöalue saattaisi olla maatalous, joka Suomen kohdalla on kärsinyt rajuja tappioita EU:n tehomaataloutta suosivan politiikan johdosta. Sitä täytyisikin arvioida uudestaan aivan eri näkökulmasta. Tämä koskee myös kalastusta, joka on samoin EU:ssa kaltoin kohdeltu yhteistyöalue.

Hallitustenvälinen yhteistyö tarkoittaa, että jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus asioissa, joita voidaan perustellusti pitää kansallisesti merkittävinä. Näin ollen esim. ympäristöyhteistyö tarkoittaa, että jokainen yhteistyösopimusta allekirjoittava maa voi ylläpitää tiukempia normeja kuin sopimuksessa edellytetään. Mitään jäsenmaata ei voida pakottaa päästämään näitä normeja rikkovia tuotteita oman maan rajojen yli. Tämä merkitsisi Pohjoismaiden kohdalla sitä, että voisimme edelleen kieltää luonnolle ja ihmiselle erittäin myrkyllisen Parakvat-torjunta-aineen ja allergiaa ja syöpää aiheuttavien Atso-elintarvikeväriä sisältävien tuotteiden myynnin. Voisimme myös ylläpitää tiukempia normeja koskien eläinkuljetuksia ja päättää itsenäisesti esim. ekologisesti kestävän maanviljelyn tukemisesta.

Hallitustenväliset sopimukset mahdollistavat myös yhdenmukaisuusvaatimuksen rikkomisen turvallisuuspolitiikassa. EU:n ja USA:n yhteisesti ajama uusi maailmanjärjestys (”new world order”) perustuu terrorismin vastaiseen taisteluun ja oikeuteen interventioihin missä tahansa maailmassa. Se ei suinkaan nauti kaikkien EU-jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tukea.

Mm. entisten puolueettomien maiden, Itävallan, Irlannin, Ruotsin, Maltan sekä Suomen kansalaisten selvä enemmistö pitää edelleen puolueettomuutta ensisijaisen tärkeänä asiana.

Itsenäisinä kansallisvaltioina nämä maat voisivat EU:n ulkopuolella saavuttaa paljon enemmän vaikutusvaltaa erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla. Ne voisivat toimia vapaasti kansojensa tahdon mukaisesti välittäjinä kriiseissä, joissa suurvallat ainoastaan toimivat omien etujensa ajamiseksi.

Kaikki tutkimukset kriisienhallinnasta korostavat muiden kuin suurvaltojen ajamien ratkaisumallien tärkeyttä ja kriisejä vaimentavaa vaikutusta. Tästä löytyy paljon esimerkkejä Ruotsin ja Suomen politiikoista ennen EU-jäsenyyttä ja molempien maiden hyvästä maineesta rauhan ja kehitysmaapolitiikan edistämisen edelläkävijämaana.

Vaihtoehtoinen turvallisuuspolitiikka on tänä päivänä välttämättömämpi kuin koskaan. Nyt maailman ajankohtaiset turvallisuusongelmat pyritään ratkaisemaan pääasiallisesti poliittisin tai sotilaallisin pakkokeinoin. Se synnyttää vihaa ja johtaa uusiin väkivaltaisuuksiin. Mutta maailman, myös Suomen ja Euroopan, perustavanlaatuiset turvallisuusongelmat eivät ole enää sotilaallisia. Ne ovat luonteeltaan sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia ja poliittisia, eikä niitä ei ratkaista vapauttamalla pääomia, korottamalla puolustusmäärärahoja ja kiihdyttämällä globalisaatiota. Ne ratkaistaan uudenlaisella ajattelulla, uudenlaisella alueellisella ja maailmanlaajuisella vastuun kantamisella, uudenlaisella kansalaisten valistamisella ja uudenlaisilla poliittisilla johtajilla. Tällainen prosessi voidaan käynnistää ainoastaan avoimessa kansalaisyhteiskunnassa. Tässä prosessissa pohjoismaiden pitkä kokemus kriisien ratkaisemisesta siviilivoimavaroin on erityisen arvokas.

Kätemme ovat tiukasti sidotut EU:ssa. Sen osoittaa Norjan edistyksellinen kansainvälinen toiminta viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin sekä Suomen, Ruotsin että Tanskan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla.

Vuonna 1993 Norja toimi välittäjänä Israelin ja Palestiinan välillä. Kun vuonna 1995 neuvoteltiin uudelleen nk. Baselin sopimus myrkyllisten jätteiden kuljetuksista, Tanskan hallitus yhdessä Norjan, Ruotsin ja Suomen hallitusten kanssa halusi esittää tiukempia sääntöjä. EU-komissio kuitenkin vastusti tätä ehdotusta. Koska komissio toimii jäsenmaiden puolesta ainoana neuvottelijana, esitys vedettiin takaisin. Norja teki kuitenkin esityksen yksin, jolloin EU:n ministerineuvosto hyväksyi saman vuoden syyskuussa Norjan tiukemman esityksen vastoin komission tahtoa. Vuonna 2002 Norja sai aikaan aselevon Sri Lankassa ja Sudanissa. Kansainvälisissä neuvotteluissa Norja on lisäksi tukenut useasti muiden itsenäisten valtioiden, kuten Kanadan ja Sveitsin, kanssa kehitysmaiden intressejä EU:ta, USA:ta ja Japania vastaan. Mm. YK:n huippukokouksessa Johannesburgissa vuonna 2002 Norja onnistui useiden EU:n ulkopuolisten maiden hallitusten kanssa estämään päätöksen, jonka mukaan Maailman kauppajärjestön (WTO) säännöt olisivat ensisijaisia kansainvälisiin ympäristösäädöksiin nähden. Jälleen Norjan ja sen liittolaisten tahto oli ristiriidassa mm. Euroopan unionin komission kanssa.

Hallitustenvälisen yhteistyön puitteissa Suomi voisi toimia yhtä edistyksellisesti kuin Norja tasa-arvoisemman ja turvallisemman Euroopan ja maailman puolesta. EU:n osavaltiona tai provinssina se ei ole mahdollista.

Hallitustenvälinen yhteistyö merkitsee myös sitä, että yksittäiset maat voivat vapaasti ja yhteistyössä minkä tahansa muun maan kanssa perustaa järjestöjä, instituutioita ja foorumeita jo olemassa olevien oheen. Näin esim. Pohjoismaat voisivat perustaa yhteisen ”Pohjoisten alueiden ympäristöneuvoston” ja Välimeren maat voisivat perustaa ”Välimeren alueen ympäristöneuvoston”, johon kuuluisi myös Pohjois-Afrikan maita. Samalla tavoin voitaisiin perustaa uusia, vaihtoehtoja tarjoavia instituutioita rauhan edistämistä ja kehitysmaiden ongelmien ratkaisua varten. Alueellisilla foorumeilla olisi läheisempi suhde sen alueen kansalaisyhteiskuntaan ja ne tuntisivat alueen ongelmat, kulttuurin ja arvoperinteet. Näitä instituutioita ei tulisi EU:n tapaan johtaa virkamieshallinnolla ja yritysten ehdoilla. Niiden ensisijaisena tehtävänä olisi kyseisen alueen kansalaisten etujen ja arvojen valvominen, ympäristön ja kulttuuriperinteen ehdoilla.

Aktiivinen ja toimiva kansalaisyhteiskunta

Pohjoismaisten ja mannereurooppalaisten poliittisten perinteiden ja toimintatapojen välillä on perustavanlaatuisia eroja. Tämä näkyy räikeästi EU:n päätöksentekorakenteissa, joissa ranskalainen hallintoperinne on vahvasti edustettuna. Seuraus on vahvasti keskitetty ja sulkeutunut virkamiesvalta. Ratkaiseva poliittinen valta on instituutioilla ja henkilöillä, jotka eivät ole suoraan vastuussa äänestäjille poliittisista päätöksistään. Tämä koskee erityisesti EU:n komissiota.
Euroopan unionissa kansalaisyhteiskunta on erittäin heikosti edustettuna kaikissa päätöksentekovaiheissa. Pohjoismaissa sen sijaan kansalaisyhteiskunnalla on perinteisesti ollut vahva rooli poliittisen järjestelmän painostus- ja valvontakeinona. Siitä on ollut osoituksena kansalaisten aktiivisuus eri järjestöissä ja tietoverkostoissa, osallistuminen poliittiseen elämään eri tasoilla, tietoisuus aloite- ja valituskanavista ja mahdollisuuksista.

EU:ssa ratkaisevia kansalaisia koskevia päätöksiä tehdään ylhäältä alas. Ne tekee komissio, jolla on pohjimmiltaan yksinomainen lakialoiteoikeus. Järjestelmä ei ole täysin vastakkainen kuin Pohjoismaissa. Huolimatta EU:n vahvasta vaikutuksesta, Pohjoismaista löytyy kuitenkin niitä yhteiskuntarakenteita jotka ovat demokraattisen, avoimen ja osallistuvan kansalaisyhteiskunnan selkäranka.

Hyvän esimerkin antavat työmarkkinoiden rakenteet. EU:ssa ne perustuvat pitkälti keskitettyyn lainsäädäntöön. Pohjoismaissa ne, toki eri vahvuisina, ovat perustuneet eri osapuolten yhteisymmärrykseen ja sopimuksiin, joissa vahvoina osapuolina ovat toimineet ammattijärjestöt. Nämä ovat eräs tärkeimmistä kansalaisyhteiskunnan jäsenten etuja valvovista ryhmistä. Samoja esimerkkejä löytyy koskien sosiaalista tasa-arvoa, ympäristöä, kehitysyhteistyötä ja rauhan edistämistä. Näissä kansalaisjärjestöillä on perinteisesti ollut vahva rooli pohjoismaisessa päätöksentekojärjestelmässä. EU:ssa vaikutusmahdollisuudet ovat ratkaisevasti kaventuneet.

Seurauksena kansalaisten mielenkiinto on laimentunut näitä demokraattista päätöksentekojärjestelmää ylläpitäviä järjestöjä kohtaan. Yhteiskunnallisen osallistuminen on alkanut kuihtua.

Kansalais- ja ruohonjuuritason järjestöt, ammattijärjestöt sekä kansalaisten etuja ajavat liikkeet ja verkostot muodostavat ne voimat, jotka pystyvät ja joiden pitää edistää yhteiskunnallisia muutoksia kansalaisten ehdoilla. Niiden asema on vahvistettava ja turvattava.

EU:n vaihtoehto on toimiva kansalaisyhteiskunta, joka perustuu osallistumiseen, avoimuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja aitoon kansainväliseen yhteistyöhön ihmisten ja ympäristön ehdoilla. Se tarvitsee lehdistön, joka ei ole poliittisen eliitin oikea käsi vaan kansalaisten intressien valvoja ja monipuolisen keskustelun virittäjä.

Median rooli kansalaisten edunvalvojana

Toimivassa kansalaisyhteiskunnassa on ratkaisevassa asemassa myös yhteistä kieltä käyttävä media. Sillä on paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun virittäjänä sekä kansalaisten etujen edistäjänä ja valvojana.

Pohjoismaissa tällaiseen demokraattisesti toimivaan mediapolitiikkaan pyrittiin aktiivisesti, ja 70- ja 80-luvulla päästiin myös melko hyviin tuloksiin. Kansalaisjärjestöille annettiin jonkin verran palstatilaa ja ns. pehmeät arvot olivat salonkikelpoisia.

Mutta 90-luvulla tilanne alkoi hiipien muuttua ja mediasta tuli yhä enemmän suuryritysten ja poliittisen eliitin oikea käsi. Keskusteluilmapiiri muuttui tunkkaisemmaksi. Tutkivaan journalismiin perustuvia kriittisiä yhteiskunnallisia näkemyksiä ei juuri löytänyt, eikä löydä, mistään valtakunnallisesti merkittävästä mediasta.

Vahva esimerkki Euroopan unionin vaikutuksesta mediaan oli jo vuoden 1994 kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta. Kyllä-puolen argumentointi ja edustajat olivat vahvasti esillä kaikissa medioissa, kun ei-puolen sanoma sai huomattavasti vähemmän näkyvyyttä.

Monelle yhteiskunnallisesti aktiiviselle erilaiset internet-sivustot ovat julkisen median ajaman ”yhden totuuden politiikan” takia muodostuneet uusiksi tietolähteeksi. Toimivan yhteiskuntakeskustelun aikaansaaminen on kuitenkin tältä pohjalta paljon vaivalloisempi tapa puolustaa demokratiaa. Se vaatii paitsi internet-yhteyttä, usein myös paljon aikaa sekä kielitaitoa. Pohjoismaissa tälläkin alueella ollaan edelläkävijöitä. Uusi teknologia löytyy useimmista kodista ja ennen kaikkea nuori sukupolvi on taitava sivustojen löytäjä ja käyttäjä. Merkittävä osa kansalaisista jää kuitenkin internetin keskustelufoorumien ulkopuolelle ja se näkyy yhteiskunnallisena passivoitumisena.

Euroopan unionin kaukainen ja sulkeutunut päätöksentekojärjestelmä sekä kaupan vapauttamista ja suuryritysten ehdoilla toimivaa globalisaatiota vahvistava EU:n perustuslaki eivät ole omiaan murtamaan julkisessa mediassa vallitsevaa epädemokraattista julkaisupolitiikkaa. Kun päätökset tehdään Brysselissä, Frankfurtissa, Washingtonissa jne., asioiden läheinen seuraaminen muuttuu mahdottomaksi ja kansallinen media jää valmiiden lehdistötiedotteiden ja suppean virkamieskoneiston lausuntojen varaan.

Päätökset jotka valmistellaan ja toteutetaan lähellä kansalaisia edistävät median mahdollisuuksia toimia todellisena keskusteluvälineenä ja kansalaisten edunvalvojana. Edellytyksenä on, että suurin osa päätöksenteosta on tapahduttava joko valtakunnallisella, kunnallisella tai vielä alemmalla tasolla. Ei siis EU-tasolla, kuten nykyään.

Pohjoismaat malliksi jälleen kerran

Kymmenen vuoden ajan olemme voineet seurata, miten ennen maailmalla kadehdittu pohjoismainen hyvinvointimalli on ajettu julmasti alas, suurilta osin EU-politiikan takia. On nähtävissä myös, miten kansalaisia on saatu monissa asioissa polvilleen kovan talouspolitiikan avulla.

Näyttää siltä, että Suomessa tämä kehitys on ehtinyt kaikkein pisimmälle. Täällä poliittinen konsensus ja puolueiden eroavuuksien kaventuminen on edennyt kovaa vauhtia verrattuna muihin Pohjoismaihin. Se on myös ollut omiaan tekemään kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta
alistuvia ja mukautuvaisia.

Uuden kuilu-yhteiskunnan hyväksyminen, tai ehkä lähinnä näkymättömäksi tekeminen, on tapahtunut yllättävän tuskattomasti. Näin ollaan luovuttu myös useista ympäristöarvoista ja muista ns. pehmeistä arvoista.

Kehitystä ei ole yhtä vaivattomasti hyväksytty muissa Pohjoismaissa. Tanska ja Ruotsi ovat molemmat äänestäneet ei EU:n yhteiselle valuutalle. Molemmissa maissa torjunta perustui pitkälti pelkoon siitä, että rahaliitto merkitsisi kuolemaniskua pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Sosiaalinen alasajo onkin kaikkien tutkimusten mukaan ollut rankinta juuri Suomessa, ainoassa euron käyttöön ottaneessa Pohjoismaassa.

Nyt käydään etenkin Tanskassa, mutta myös Ruotsissa, vilkasta keskustelua Euroopan unionin perustuslakiluonnoksesta. Perustuslaissa todetaan, että EU:n yhteinen valuutta on euro. Se saattaisi pakottaa Tanskan ja Ruotsin luopumaan kruunuistaan ja hyvinvointipolitiikastaan. Molempien maiden kansalaisia askarruttaa myös selkeä tavoite kehittää EU:lle yhteistä armeijaa sekä unionin oikeushenkilöys. Se tekee EU:sta ulkopoliittisen toimijan jäsenmaiden vallan kustannuksella. Tanskassa on perustuslaillinen velvoite järjestää EU:n perustuslaista kansanäänestys. Ruotsissa paineet kansanäänestyksen puolesta ovat erittäin suuret.

On olemassa realistinen mahdollisuus, että näissä maissa torjutaan EU:n perustuslaki. Siinä tapauksessa Pohjoismaat saattaisivat hyvinkin Norjan, Tanskan sekä Ruotsin voimin palata maailmankartalle maina ja kansoina, jotka puolustavat demokratiaa, kansalaisyhteiskuntaa, rauhaa, ympäristöä ja maailmanlaajuista tasa-arvoa. Tämä antaisi monen pienen maan kansalaisille ja järjestöille uutta uskoa vaihtoehtoiseen politiikkaan ja kansalaisyhteiskunnan voimaan.

Politikernas motto – kuva och härska!

Då man ser tillbaka på vad som skett i Finland under de senaste tio åren kan man inte låta bli att förvåna sig över hur det har varit möjligt att, på så kort tid och utan att det har förekommit några störra protester, genomföra en så total nedkörning av vår en gång så uppskattade, och för många länder avundsvärda samhällsmodell.

Kanske har finländarna helt enkelt varit alltför godtrogna och tacksamma objekt för den politiska härskarklassen som i rekordfart har omfattat en häpnadsväckande förljugenhet, ett nonchalant bagatelliserande av medborgarnas oro och bekymmer, och ett direkt förakt för demokratin och folkets rättigheter.

Då finländarna röstade om EU-medlemskapet år 1994 röstade många ja eftersom vi blev utlovade säkrare arbetsplatser, bättre utvecklingsmöjligheter för näringslivet och större säkerhetspolitisk trygghet. Dessutom skulle vår stora uppgift bli att införa nordiska värderingar i EU.

Idag säljs de finländska företagen till utlandet i slutförsäljningstakt. Få familjer har undgått arbetslöshetens gissel. Otrygga och mentalt stressande korttidsanställningar drabbar i ökande takt främst de unga och kvinnorna. Ungdomarna har så gott som inga möjligheter att bilda familj under trygga förhållanden. Barn omhändertas av samhället i ökande takt. Vår social- och hälsovård är på portugisisk nivå. I skolorna växer klasserna och lärarnas ansvar, medan lönen minskar. Utbrändheten bland lärare, sjuksköterskor och socialvårdspersonal är ett dagligt problem. En stor del av finländarna mår dåligt.

Men det händer ingenting. Vi jobbar på i ännu snabbare takt i rädsla för att förlora det lilla som finns kvar. Vi för ingen debatt om ämnen som på 70- och 80-talet utgjorde grunderna till den nordiska värdegemenskapen; miljö, fred, nedrustning, ansvar för utvecklingsländerna, social jämställdhet. Den nordiska rösten har tystnat i internationella forum. Vi tiger om globaliseringens förödande inverkan. Vi talar inte om nedrustning. Istället understöder vi Europas och därmed hela världens militarisering. Miljö-debatten har förstummats. Vi bygger kärnkraft och protesterar inte mot att redan förbjudna hälso- och miljöfarliga bekämpningsmedel åter får tas i bruk. Vi ser stillatigande på medan vårt lantbruk avvecklas.

Och utan nämnvärd kritisk debatt skall vi nu underkastas en EU-grundlag. Men tack vare fiaskot under toppmötet i Bryssel får vi nu lite mera betänketid. Förslaget kommer inte att förändras i nämnvärd grad för de små medlemsländerna. Spelet som nu pågår är de stora ländernas maktkamp.

För finländarnas del vore det nu viktigt att utnyttja andrummet till att föra en öppen debatt om vad en dylik grundlag skulle betyda för oss och att hålla i minnet vad som hände under folkomröstningskampanjen 1994. EU-kritikernas farhågor avfärdades då som skrämselpropaganda.
Även denna gång bagatelliserar våra politiska ”ledare” alla farhågor och all kritik.

Statsminister Matti Vanhanen och utrikesminister Erkki Tuomioja upprepar utan skrupler att alliansfriheten består trots att högt uppsatta militärer i Finland och utomlands är av annan åsikt. Lilleputtdelstaten Finlands storfurste Paavo Lipponen stöder öppet ett NATO-medlemskap och ett deltagande i EU:s militära kärna. Han förkastar på sitt envåldshärskarmanér finländarnas krav på folkomröstning.

Man framhäver vikten av att alla medlemsländer får sin egen komissionär. En uppenbar teater för folket eftersom komissionärerna enligt grundlagen (artikel 25) förpliktar sig att inte mottaga några som helst råd eller direktiv från sina forna nationalstater utan skall handla helt i EU:s intressen. Hur många gånger har vi sett Erkki Liikanen hälsa på i Finland på sistone? Var gömde han sig när det finländska lantbruket nyligen fick ytterligare en dödsstöt?

Vad vår politiska elit inte vill diskutera är att EU får ensamrätt att tala för medlemsländerna i internationella forum såsom t.ex. Världshandelsorganisationen, att EU:s grundlag står över all nationell rätt, även Finlands grundlag, att vi förpliktar oss att förverkliga unionens mål och främja (på finska puolustaa) unionens värderingar, att vi i grundlagen förpliktar oss att öka militärbudgeten och att EU i avsevärd grad får inflytande över vår sysselsättnings- och socialpolitik etc. etc.

Erfarenheten visar dessutom att vi upprepade gånger kommer att bli överkörda av de stora medlemsländernas skrupellösa politik som är helt inriktad på egna intressen och fördelar.

Och vi bör hålla i minnet att EU integrationen inte slutar här. Den försvarspolitik som nu eventuellt blir ogenomförd kommer åter upp på EU:s agenda inom en snar framtid.
Det gemensamma skattesystem som Tysklands finansminister omnämnde i The Sunday Times 23.12.01 hör även till de ärenden som man kommer att återkomma till. Även EU-komissionens ordförande Romano Prodi uttryckte sig helt klart i ärendet i Financial Times 4.12.01 då han konstaterade att euron kommer att tvinga EU att ta i bruk olika ekonomiska styrmekanismer. Mekanismer som det är politiskt omöjligt att tala om för tillfället men som kommer att tvingas fram då EU en dag står inför en krissituation.

Även EU-konventets viceordförande Jean-Luc Dehaene, f.d. belgisk statsminister uttalade sig i European Voice 3-9/72003 för en gemensam EU-inkomstskatt för finansierandet av framtida verksamhet. Dehaene förutspår att EU:s grundlag i det här hänseendet måste ändras redan inom 3 år efter ikraftträdandet.

Vad skall vi finansiera med en sådan EU-inkomstskatt? Militär upprustning? Korrupta EU-projekt?

Fransk vinodling? Utplåningen av polska familjejordbruk till förmån för holländska och tyska gigant-lantbruk? Privatiseringen av den offentliga sektorn?

I flera medlemsländer har framträdande politiker och uppskattade intellektuella kritiserat både EU-konventets arbetsmetoder och grundlagens innehåll.

Hos oss hörs det mycket lite kritik från den politiska eliten. Helst skulle man se att hela grundlagen tigs ihjäl. För dem som ännu är beredda att tänka själva, och som inte ser EU:s framtid så problemfri som våra politiska ”ledare”, finns det inga andra alternativ än att yrka på en folkomröstning. Detta kan man göra genom att skriva namnet på appellen för en folkomröstning www.kansanaanestys.fi

Det är nu det gäller! Efter att EU:s grundlag har trätt i kraft gäller det bara att tiga och lyda. Men vi har ju förstås legat i hård träning redan en längre tid så vi har mycket goda förutsättningar att lyckas med det även inom ramarna för super-förbundsstaten EU.

Ulla Klötzer, lärare

Ordförande för folkrörelsen Alternativ till EU

Poliitikkojen mottona alista ja hallitse!

Kun katsotaan taaksepäin mitä on tapahtunut Suomessa viimeisten kymmenen vuoden aikana ei voi olla ihmettelemättä miten on ollut mahdollista niin lyhyessä ajassa ja ilman että on esiintynyt minkäänlaisia isompia mielenilmaisuja, suorittaa lähes täydellistä alasajoa koskien meidän aikoinaan niin korkeasti arvostettua ja monen muun maan kadehtimaa yhteiskuntamallia.
Ehkä suomalaiset ovat olleet liian hyväuskoisia ja näin ollen kiitollisia kohteita poliittiselle eliitille, joka ennätysvauhdissa on omaksunut hämmästyttävän valheellisuuden, ylimielisen vähättelyn kansalaisten huolestuneisuutta ja ongelmia kohtaan sekä suoranaisen halveksunnan demokratiaa ja kansalaisten oikeuksia kohtaan.

Kun suomalaiset äänestivät EU-jäsenyydestä vuonna 1994 moni äänesti kyllä koska meille luvattiin turvallisempia työpaikkoja, parempia kehitysmahdollisuuksia elinkeinoelämälle sekä suurempaa turvallisuuspoliittista turvallisuutta. Sen lisäksi suuri tehtävämme oli viedä pohjoismaisia arvoja EU:hun.

Tänään suomalaisia yhtiöitä myydään loppuunmyyntivauhdilla ulkomaille. Harva perhe on välttynyt työttömyyden kiroukselta. Turvattomat ja psyykkisesti rasittavat pätkätyöt ovat yhä kiihtyvässä tahdissa etenkin nuorten ja naisten kohtalo. Nuorilla ei ole lähes minkäänlaisia mahdollisuuksia perustaa perhettä turvallisissa olosuhteissa. Lapsia otetaan huostaan enenevässä määrin. Sosiaali- ja terveyshuoltomme ovat Portugalin tasolla. Kouluissa luokat ja opettajien vastuu kasvavat samalla kun palkka pienenee. Opettajien, sairaanhoitajien ja sosiaalihuollon henkilökunnan loppuunpalaminen on päivittäinen ongelma. Suuri osa suomalaisista voi pahoin.

Mutta mitään ei tapahdu. Jatkamme työntekoa yhä kiihtyvässä tahdissa siinä pelossa, että muuten menetämme senkin vähän mitä on jäljellä. Emme enää keskustele aiheista jotka 70- ja 80-luvulla muodostivat perustan pohjoismaiselle arvoyhteisyydelle; ympäristö, rauha, aseidenriisunta, vastuu, kehitysmaista, sosiaalinen tasa-arvo. Pohjoismainen ääni on vaiennut kansainvälisissä foorumeissa.

Emme puhu globalisaation tuhoisista seurauksista emmekä aseidenriisunnasta. Sen sijaan tuemme Euroopan ja samalla koko maailman militarisointia. Ympäristö-keskustelua ei käydä. Rakennamme uutta ydinvoimaa emmekä protestoi kun jo kiellettyjä terveydelle ja ympäristölle haitallisia torjunta-aineita otetaan taas käyttöön. Katsomme hiljaisina vierestä kun maanviljely ajetaan alas.

Ja ilman suurempaa kriittistä keskustelua meidät aiotaan nyt alistaa EU-perustuslakiin. Mutta kiitos Brysselin huippukokouksen fiaskon saamme nyt lisää miettimisaikaa. Luonnos ei tule muuttumaan merkittävästi pienten jäsenmaiden kohdalla. Peli joka nyt pelataan on suurten jäsenmaiden valtataistelu. Suomalaisten kohdalla olisi nyt viisasta käyttää hengähdystaukoa hyväkseen avoimen keskustelun käymiseksi siitä mitä tämä perustuslaki tulisi merkitsemään meille ja pitämään muistissa miten kävi kansanäänestyksen kohdalla vuonna 1994. EU-kriittisten huolestumisen aiheet pidettiin silloin kauhupropagandana.

Tälläkin kertaa poliittiset ”johtajamme” vähättelevät kaikkia pelkoja ja kaikkea kritiikkiä.

Pääministeri Matti Vanhanen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja toistavat häikäilemättömästi että puolueettomuus säilyy vaikka korkeat sotilashenkilöt Suomessa ja ulkomailla ovat toista mieltä.

Lilliputtiosavaltion Suomen suuriruhtinas Paavo Lipponen tukee avoimesti NATO-jäsenyyttä ja osallistumista EU:n sotilaalliseen ytimeen. Hän torjuu yksinvaltijatapansa mukaan suomalaisten vaatimukset kansanäänestyksen pitämisestä.

Korostetaan kaikkien jäsenmaiden omien komissaaripaikkojen tärkeyttä. Ilmiselvää teatteria kansalle sillä komissaarit ovat perustuslain artikla 25 mukaan velvoitettuja olla ottamatta vastaan minkäänlaisia ohjeita tai neuvoja entisiltä kansallisvaltioilta, vaan heidän tulee toimia pelkästään EU:n etujen mukaisesti. Ja kuinka monta kertaa olemme nähneet Erkki Liikasen vanhassa kotimaassaan viime aikoina? Missä hän piileskeli kun Suomen maatalous vähän aikaa sitten sai taas uuden kuoliniskun?

Mistä poliittinen eliittimme ei halua keskustella? Siitä, että EU:lle tulee yksinomainen oikeus puhua jäsenvaltioiden puolesta kansainvälisissä foorumeissa kuten esim. Maailmankauppajärjestössä, että EU:n perustuslaki käy kaikkien lakien – myös Suomen perustuslain edelle, että sitoudumme toteuttamaan ja puolustamaan unionin arvoja, että perustuslain mukaan sitoudumme nostamaan puolustusbudjetimme ja, että EU:n vaikutusvalta työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaamme kasvaa ratkaisevasti jne., jne…

Tämän lisäksi kokemukset osoittavat, että suuret jäsenmaat tulevat toistuvasti ajamaan meidän yli ajaessaan omaa häikäilemätöntä politiikkaansa jossa omat intressit ja edut ovat etusijalla.

Ja meidän tulee muistaa, että EU:n integraatio ei lopu tähän. Se puolustuspolitiikka joka nyt mahdollisesti jää toteutumatta tulee ilmestymään EU:n agendalle uudestaan lähitulevaisuudessa.
Saksan valtiovarainministerin The Sunday Times-lehdessä 23.12.01 mainitsema yhteinen verojärjestelmä kuuluu myös niihin asioihin joihin tullaan palaamaan. Myös EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi otti selvästi kantaa asiaan Financial Times -lehdessä 4.12.01 kun hän sanoi, että euro tulee pakottamaan EU:ta ottamaan käyttöön erilaisia taloudellisia ohjausmekanismeja. Mekanismeja joista on poliittisesti mahdotonta puhua tällä hetkellä mutta jotka

pakotetusti tulevat ajankohtaisiksi kun EU eräänä päivänä on kriisin edessä.
Myös EU-konventin varapuheenjohtaja Jean-Luc Dehaene, ent. Belgian pääministeri, puhui European Voice-numerossa 3-9/7/2003 EU:n yhteisen tuloveron puolesta tulevien toimintojen rahoittamiseksi. Dehaene ennusti, että EU:n perustuslaki tässä mielessä on korjattava jo 3 vuoden kuluttua perustuslain voimaanastumisesta.

Mitä meidän on rahoitettava tällaisella EU-tuloverolla? Sotilaallista varustelua? EU:n korruptio-projekteja? Puolalaisten perheviljelmien tuhoamista hollantilaisten ja saksalaisten tehoviljelmien tieltä? Julkisen sektorin yksityistämistä?

Monessa jäsenmaassa tunnetut poliitikot ja arvostetut älymystön edustajat ovat kritisoineet sekä EU-konventin työskentelytapoja että perustuslain sisältöä.

Suomessa poliittinen eliitti ei ole vielä ainakaan esittänyt suurempaa kritiikkiä projektia kohtaan.

Mieluiten nähtäisiin, että se vaiennettaisiin kuoliaaksi. Niiden kohdalla, joilla on vielä valmiudet tallella ajatella itsenäisesti ja jotka eivät näe EU:n tulevaisuutta yhtä ruusuisena kun poliittiset ”johtajamme” ei ole muuta vaihtoehtoa kun vaatia asiasta kansanäänestystä. Sen voi tehdä kirjoittamalla nimensä kansanäänestysvaatimukseen kotisivulla www.kansanaanestys.fi.

Nyt on toiminnan aikaa! Sen jälkeen kun EU:n perustuslaki on astunut voimaan ei ole mitään muuta tehtävissä kun vaieta ja totella. Mutta mehän olemme olleet kovassa harjoituksessa jo pitemmän aikaa jotenka meillä on erittäin hyvät edellytykset onnistua siinä myös superliittovaltio EU:n puitteissa.

Ulla Klötzer, opettaja

Vaihtoehto EU:lle kansanliikkeen puheenjohtaj

Herra Pääministeri, älkää pettäkö Suomen kansaa!

AVOIN KIRJE SUOMEN PÄÄMINISTERILLE 4.7.2003

Herra Pääministeri, älkää pettäkö Suomen kansaa!

Maaliskuun eduskuntavaaleissa Keskustan vaalivoitto, vaikkakin niukanlainen, osoitti Suomen kansan turhautumisen sosialidemokraattien johtamaan sateenkaarihallitukseen, sen vahvaan konsensus- ja valtapolitiikkaan sekä ylimieliseen suhtautumiseen kansalaisiin.

Silloinen pääministeri Paavo Lipponen tuki enemmän tai vähemmän avoimesti Suomen NATO- jäsenyyttä esiintyessään ulkomailla, mutta Suomen kansan edessä hän vaikenee joutuessaan tämän kysymyksen eteen eikä hän ole antanut tukeansa kansanäänestyksen järjestämiselle, vaikka mielipidemittaukset osoittavat, että kansalaisten vahva enemmistö on kansanäänestyksen kannalla. Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki sen sijaan piti kansanäänestyksen mahdollisuutta esillä vaalikeskustelussa ja puhui myös laajemmin avoimuudesta ja demokratian vahvistamisesta. Miten kävi?

Samanlainen kansalaisten mielipidettä sivuttava asenne Paavo Lipposella oli USA:n sotapolitiikkaan. Vaikka mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan keräsivät Suomen historian suurimpia väkijoukkoja, Suomen hallitus vaikeni ja pääministeri Lipponen kävi osoittamassa USA:n presidentille tukensa, josta laadittiin salaisia pöytäkirjoja.

EMU-jäsenyydestä, EU:n Amsterdamin ja Nizzan sopimuksista ei myöskään sallittu kansalaiskeskustelua, vaikka nämä tukevat kehitystä kohti EU-liittovaltiota ja vaikka mielipidemittaukset osoittivat, että kansalaiset olivat kansanäänestyksen kannalla koskien tärkeitä EU-asioita.

Myös viime kevään eduskunnan ydinvoimaäänestys osoitti miten valta- ja painostuspolitiikalla taivutellaan kansanedustajia halutun päätöksen taakse. Ydinvoimastakin kansalaiset ovat toistuvasti vaatineet kansanäänestystä. Helsingissä osallistui näihinkin mielenosoituksiin ennätysmäärä ihmisiä, tuloksetta!

Joka puolella Eurooppaa kansalaisjärjestöt ja kansalaiset paheksuvat Suomen eduskunnan päätöstä tukea vanhentunutta, epätaloudellista ja vaarallista ydinteknologiaa.

Uutena pääministerinä Teidän on nyt näytettävä kenen asiamies olette. Kansan kelpo asianajaja vaiko edellisen hallituksen juoksupoika?

Olette monesti osoittanut edustavanne avoimen kansalaisyhteiskunnan arvoja. Äänestitte eduskunnassa ydinvoimaa vastaan ja annoitte myös tukenne kansanäänestyksen järjestämiselle EU:n tulevasta perustuslaista, joka käy lähes kaikkien Suomen lakien, myös perustuslain edellä. Nyt olette kuitenkin vetäytynyt kansanäänestyksen järjestämisestä. Kenen vaatimuksesta?

Monessa EU-jäsenmaassa keskustellaan avoimesti siitä, että perustuslaki ei vie kehitystä ainoastaan kohti liittovaltiota vaan kohti valtiosopimusta, joka antaa jäsenvaltioille vähemmän liikkumavaraa kun liittovaltion osavaltioille.

On myös muistettava, että EU:n tuleva perustuslaki on osa sopimusketjua (EMU, Amsterdamin ja Nizzan sopimukset), josta Suomen kansa ei ole saanut sanoa sanottavaansa.

Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker kritisoi äskettäin kärkevästi perustuslakia valmistelevan konventin työtä der Spiegel lehden haastattelussa (25/2003). ”Konventti esiteltiin suurena demokratia-jippona. En ole koskaan nähnyt pimeämpää (salaisempaa) toimintaa kun mitä konventti edusti. Tämänhetkinen teksti on mahdotonta luettavaa, Euroopan kansalaisille on suotava oikeus tietää kuka, mistä lähtien ja missä muodossa on vastuussa Euroopan asioista.”

Myöskin entinen EU:n asiamies Jakob Söderman on kritisoinut perustuslakiesitystä. Hänen mukaansa esityksen alkuperä on hieman mystinen, esitys ei paranna EU-instituutioiden kaoottista tapaa kohdella kansalaisia, eikä se tuo kansalaisille uusia mahdollisuuksia tutustua julkisiin asiakirjoihin.

Merkittävimmät saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat paheksuneet 50-luvulta peräisin olevan ydinteknologiaa tukevan Euratom-sopimuksen kytkemistä EU:n perustuslakiin. Ne muistuttavat siitä että ainoastaan pieni vähemmistö nykyisistä jäsenmaista satsaavat enää ydinvoimaan ja monessa maassa on jo hyväksytty suunnitelmia ydinvoimasta luopumisesta.

Joka puolella Eurooppaa rauhanjärjestöt varoittavat EU:n militarisoinnista ja NATO:on kytkemisestä tavalla, joka hämärtää vastuu-alueiden rajoja ja antaa läntiselle maailmalle sotilaallisen iskukyvyn joka puolelle maailmaa.

Tällainen raju kritiikki osoittaa, että jäsenmaissa tarvitaan kunnollista kansalaiskeskustelua perustuslaista sekä kansojen kytkemistä päätöksentekoon kansanäänestysten kautta.

On myös huomioitava, että mielipidemittausten mukaan enemmistö suomalaisista haluaa siirtää valtaa takaisin jäsenmaille eikä luopua vallasta kuten uusi perustuslaki sekä Amsterdamin ja Nizzan sopimukset, jotka eivät ole saaneet kansan virallista hyväksyntää, edellyttävät.
Monessa EU-jäsenmaassa suunnitellaan kansanäänestyksiä EU:n perustuslaista. Olisi häpeällistä jos Suomi, aikoinaan arvostettu avoimuuden ja demokratian puolestapuhuja ei uskaltaisi luottaa omien kansalaistensa arviointikykyyn niinkin merkittävässä asiassa kuin itsenäisyyden luopumisesta.

Herra Pääministeri, eduskuntavaalit osoittivat, että suomalaiset haluavat uudenlaista politiikkaa ja aidosti kansalaisten ehdoilla toimivia päättäjiä. Pallo on nyt Teillä!

Ulla Klötzer
Vaihtoehto EU:lle kansalaisliikkeen puheenjohtaja
Naiset Rauhan Puolesta liikkeen aktiivijäsen.

Kööpenhaminan julistus 2002

KÖÖPENHAMINAN JULISTUS
11.12.2002 DEMOKRATIOIDEN JA MONIARVOISUUDEN EUROOPPA

Me haluamme kansojen ja valtioiden Euroopan. Nykyinen EU on taloudellisen ja poliittisen eliitin projekti. Tulevaisuuden Eurooppa olisi demokratioiden ja moniarvoisuuden Eurooppa, joka suvaitsisi monenlaatuisia yhteistyömalleja. Sen kansoilla pitäisi olla vapaus liittyä tai olla liittymättä yhteisöön. Vaadimme, että uudet EU-sopimukset aina alistetaan kasanäänestykselle.

Me uskomme, että demokratia, puutteistaan huolimatta, on paras hallitusmuoto. Demokratia rakentuu ”ihmisten keskuuteen perustetuille hallituksille, jotka saavat valtansa hallittujen suostumuksesta”. Kansoilla ja valtiolla on itsemääräämisoikeus kuten YK:n peruskirja esittää.

Ilman edustuksellista hallitusmuotoa, kriittistä avointa keskustelua ja moniarvoista mediaa ei voi olla olemassa vakaata demokratiaa. Demokratia edellyttää vaaleilla valittujen poliittisten johtajien olevan äänestäjilleen vastuussa vapaan keskustelun ja yleisten vaalien välityksellä.

Uskomme, että maailmanlaajuinen solidaarisuus on köyhyydestä, nälästä ja sorrosta vapaan maailman syntymisen edellytys. Kunnioitus kansainvälisiä lakeja, ihmisoikeuksia ja ympäristöä kohtaan tulee olla pääasiallisena takeena rauhan ja kestävän kehityksen maailmalle. Vakaan YK:n tulisi näytellä tärkeätä osaa oikeudenmukaisen ja kestävälle kehitykselle perustuvan maailman rakentamisessa.

Hallinnollisen ja taloudellisen tehokkuuden nimissä tapahtuva demokraattisen avoimuuden säätely ja osallistumisen rajoittaminen pitää torjua. Epädemokraattinen päätöksentekomenettely ei milloinkaan ole tehokas. Jos näin olisi vallitsisi maailmassa absoluuttinen monarkia tai diktatuuri.

VAIHTOEHTOISIA NÄKEMYKSIÄ KAIVATAAN

Kuluneitten 50 vuoden aikana ovat sekä maailma että Eurooppa merkittävästi muuttuneet. Ajatukset, joiden pohjalle Euroopan Yhteisö syntyi heijastelivat toisen maailmansodan jälkeisiä ongelmia. Ne eivät vastaa enää tämän hetkisiä käsityksiä demokratiasta, kansalaisoikeuksista tai taloudellisesta vapaudesta. Tarvitaan parempia demokratian malleja ja menettelytapoja. Tarvitaan lujempia kansalaisoikeuksia ja parempia toimintamalleja ympäristön suojelemiseksi.

Uskomme EU:n ja sen Tulevaisuuskonventin olevan väärällä tiellä, kun se pyrkii luomaan Euroopasta supervaltaa, jossa on monia liittovaltioin piirteitä. Edelleen uskomme, että EU kohtelee alentavasti hakijamaita. Ylivoimaansa turvaten se sanelee niille liittymisehdot. Minkäänlaista todellista keskustelua liittoutumissopimuksiensa ehdoista. Hakijamaille ei saa asettaa tuotteiden eikä työvoiman liikkumista rajoittavia kaksoisehtoja.

Ei ole sattuma, että käynnissä olevan prosessin nimi on ”laajentuminen”, sen sijaan että puhuttaisiin yhdistymisestä ja yhteistyöstä.

Berliinin muurin sortumisen 1989 yhteydessä tarjoutui Euroopalle ainutkertainen tilaisuus uuden poliittisen ja sosiaalisen järjestyksen luomiselle. Siinä Euroopan kansat olisivat tasavertaisina osallistuneet valtioidensa kehittämiseen vaaleilla valittujen parlamenttiensa, edustuksellisen demokratian ja poliittisten edustajiensa keskinäisen kanssakäymisen nimissä. Etusijalla tässä uudessa järjestyksessä olisivat olleet solidaarisuus, ympäristökysymykset ja konfliktien rauhanomainen ratkaiseminen.

Kaikki ihmisoikeuksia kunnioittavat demokratiat olisivat osallistuneet tämän panoeurooppalaisen vision muodostamiseen. Kakki Euroopan valtiot olisivat yhtäläisin ehdoin EU:n jäsenmaiden kanssa olleet yhdessä kehittämässä uutta eurooppalaista yhteistyötä. Samalla olisi huomattavasti paljon varakkaampi EU voinut Marshall Apua jäljitellen olla tukemassa toisen maailmansodan jälkeistä Itä- ja Keski-Euroopan taloudellista kehitystä. Nyt EU:n Itä- ja Keski-Euroopalle antama taloudellinen tuki on huomattavasti vaatimattomampaa kuin Marshall Avun puitteissa per capita toisen maailmansodan jälkeiselle Euroopalle jaettiin. Sen lisäksi EU on laatinut ankaria esteitä ja muita rajoituksia Itä- ja Keski- Euroopan kaupalle ja kilpailukykyisten tuotteiden pääsylle lännen markkinoille. Tästäkin johtuen on osassa Itä- ja Keski-Eurooppaa taloudellinen kehitys taantunut tai jopa pysähtynyt viimeisen vuosikymmen kuluessa. Osasyynä tähän on myös EU:n vaatimus, että hakijamaat sopeuttavat välittömästi oman talouselämänsä EU:n säätämiin malleihin.

EU:n toimintamallin, jonka tarkoitus alun alkaen oli taata Euroopan kansojen turvallisuus ja vakaus, on muuttunut markkinoita horjuttavaksi mekanismiksi, jolla on turmiolliset seuraukset kehitysmaille. Itä- ja Keski-Eurooppaa ei missään tapauksessa saisi alistaa vääränlaiselle maatalouspolitiikalle.

EU:n politiikka Itä- ja Keski-Euroopan suhteen on ollut lyhytnäköistä ja epäoikeudenmukaista. Hakijamailla ei ole samoja vaihtoehtoja kuin nykyisillä jäsenmailla esim. rahaunionin ja talouspolitiikan suhteen.

Laajentumisneuvottelut ovat todellisuudessa yksipuolista sanelupolitiikkaa. Hakijamaiden tulee hyväksyä EU:n asettamat ehdot. EU:n olisi pitänyt ymmärtää, että kestävän pohjan Euroopan kukoistukselle tarjoaa vain kulttuurien kirjo ja arvojen monimuotoisuus eikä yhdenmukaisuuden kaavaan pakotettu federaatio, jota suuret jäsenmaat pitävät talutusnuorassaan.

EU on rakentamassa uutta rautaesirippua kerhon jäsenten ja siihen kuulumattomien välille. Toivomuksena on uusi joustava demokratianmalli, joka suosii Euroopan ja muun maailman välistä yhteistyötä. Ero aidon kansainvälisen yhteistyön ja Euroopan yhdeksi supervaltioksi sulautumisen välillä on siinä, että edelliseen kuuluu sekä valinnanvapaus että bi- ja multilateraalinen yhteistyö. Jälkimmäisessä ei näin ole.

Onko huoli demokratiasta aitoa?

Pääministeri Paavo Lipposen koolle kutsumassa keskustelutilaisuudessa 25.9. Säätytalolla, Euroopan tulevaisuutta pohtivan konventin puheenjohtaja Giscard d’Estaing kertoi konventin työskentelystä, sekä vastasi eri järjestöjen edustajien kysymyksiin. D’Estaing korosti omassa puheessaan demokratian merkitystä, avoimuuden lisäämisen tärkeyttä sekä kansalaisten luottamuksen saamista tämän EU-projektin taakse.

Tilaisuudessa esitin kysymyksen kansanäänestysten järjestämisestä niin vanhoissa jäsenmaissa kuin hakijamaissa uudesta vuoden 2004 HVK:n sopimuksesta. Kysymykseen d’Estaing vastasi, että hän tukee demokratiaa ja kansanäänestysten järjestämistä EU-jäsenyydestä hakijamaissa. Sen sijaan d’Estaing jätti vastaamatta erittäin tärkeään kysymykseen nykyisten jäsenmaiden kansanäänestyksistä. Tekikö hän näin tahallaan vai johtuiko tämä kielivaikeuksista – mene ja tiedä.

Nyt näyttää siltä, että meneillään olevan prosessi tuottaa esityksen, joka on erittäin federalistinen ja toimii perustuslakina kaikissa jäsenmaissa ylittäen siten kansallisten oikeus- ja edustuslaitosten päätäntävallan. Italian valtiovarainministerin Giulio Tremontin mukaan on olemassa Euroopan Tulevaisuus-konventin sihteeristön sopimusluonnos (Project Non-Paper), joka sisältää 11 erittäin federalistista asiakohtaa. Tremontin mukaan ”suunta ei ole kohti Kansallisvaltioiden Liittoa vaan kohti Liittovaltiota (one single State)”.

Useimmissa EU:n jäsenmaissa ei ole koskaan järjestetty minkäänlaisia kansanäänestyksiä aina edes EU-jäsenyydestä tai EU:n tiestä kohti liittovaltiota. Tällainen kehitys ei tietenkään ollut myöskään suomalaisten mielessä kun he äänestivät EU-jäsenyydestä vuonna 1994.

Vaihtoehto EU:lle kansalaisliikkeen sekä kaikkialla Euroopassa toimivien EU-kriittisten järjestöjen mielestä tulee järjestää kansanäänestys kaikissa EU:n jäsen- sekä hakijamaissa uudesta suunnitteilla olevasta EU-sopimuksesta. Kansanäänestysprosessissa tulisi taata samanlaiset taloudelliset edellytykset sekä kyllä- että ei-puolelle ja tulisi olla tarpeeksi pitkä ja näin mahdollistaa perusteellinen ja täysin avoin vuoropuhelu. Ainostaan tällä tavalla olisi mahdollista pysäyttää se nopeasti kasvava luottamuspula, jonka Giscard d´Estaingkin on havainnut.

Mutta mitä tapahtuu? Pannaanko kansalaiset äänestämään niin monta kertaa, että saadaan ”oikea” tulos? On todennäköistä, että Irlannin tapaus on saattanut EU-eliitin pelon valtaan. 19 lokakuuta irlantilaiset äänestävät toistamiseen vain vuoden sisällä Nizzan sopimuksesta, eli samasta sopimuksesta, jonka he torjuivat laillisesti järjestetyssä kansanäänestyksessä.

Irlannin tapaus osoittaa räikeästi, että EU ja sen poliittinen eliitti ei kunnioita kansan tahtoa. Äänestyttäminen kunnes tulos on heidän tahtonsa mukainen on erittäin syvä loukkaus demokratiaa kohtaan! Tulevaisuudessa on siis helpompaa välttää kansanäänestyksiä!

Ulla Klötzer, VEU:n puheenjohtaja