Kuka kertoisi totuuden Suomesta, WEU:sta ja NATO:sta?

natokarhu

Esipuhe

Sodanjälkeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustui puolueettomuuteen, jonka päämääränä oli maamme aseman turvaaminen pysyttäytymällä kansainvälisten selkkausten ja erityisesti suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. Tätä linjaa ryhdyttiin kutsumaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseksi linjaksi. Se kehittyi vuosien mittaan aktiiviseksi puolueettomuuspolitiikaksi, toiminnaksi maailmanrauhan puolesta ja saavutti kohokohtansa Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa 1975.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa mullistuksia, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin murtumiseen Saksojen yhdistymiseen ja toisen sotilasliiton Varsovan liiton lakkauttamiseen. Pohjois-Atlantin liitto Nato on tapahtuneista muutoksista huolimatta jatkanut toimintaansa ja viime vuosien aikana jopa laajentunut keskisen Itä-Euroopan maihin. Siitä on myös muodostunut entistäkin selvemmin paitsi USA:n johtaman liittoutuman myös Euroopan unionin epävirallinen sotilaallinen toimielin. Väitteistä huolimatta Naton muuttuminen ”rauhanjärjestöksi” ei ole uskottavaa.

Viimeistään sen aggressiivinen ja kansainvälisistä järjestöistä, ennen muuta Yhdistyneistä kansakunnista ja ETYJ -järjestöstä piittaamaton asenne ”messiaaniseen” maailmanpoliisin rooliinsa on avannut monen silmät havaitsemaan siinä menneen maailman imperialismin jäänteen ja sotakoneen.

Euroopan unionin jäsenenä Suomi on hylkäämässä ja jo hylännyt ne peruspilarinsa, joihin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojasi. Nykyisen linjan mukaisesti Suomi on entistä tiukemmin sitoutumassa osaksi EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ja samalla hyväksymässä kaikilta osin sen roolin, joka sille aikaa myöten Naton liittolaisena tarjotaan. Olemme kohta tilanteessa, joka meille on ennenkin ollut tuttu – emme itse ole päättämässä tulevaisuudestamme.

Suomen kaltaiselle maalle kylmän sodan ja Euroopan vastakkainasettelun päättymisen olisi luullut olevan erinomainen tilaisuus jatkaa puolueettomuuden linjalla. Nyt vain on niin, että EU-integraation logiikka on toinen.

Tähän on koottu yhteenvedonomaisesti taustaa niistä askelista ja eurooppalaisista puheenvuoroista, jotka vääjäämättä viitoittavat Suomenkin tietä kohti sotilaallista liittoutumista ja EU:n yhteistä puolustusta. Jälleen kerran ovat meidän poliittisten päättäjiemme puheet ja teot pahassa ristiriidassa keskenään. Vai ovatko? Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Suomesta toki löytyy niitäkin, jotka ovat tyytyväisiä kehityksen suuntaa. Onneksi he ovat toistaiseksi selvä vähemmistö.

Jos muutosta eliitin politiikkaan halutaan – on jotain tehtävä!

Helsingissä 1.6.1999

Ulla Klötzer, VEU:n puheenjohtaja
Juhani Lilja, VEU:n pääsihteeri

Kohti yhteistä puolustusta

Kun Suomessa käytiin kamppailua liittymisestä Euroopan unioniin ja jo aikaisemmin jäsenmaiden kansanäänestyskamppailuissa Maastrichtin sopimuksen hyväksymisestä EI-liikkeet varoittivat tämän sopimuksen artiklan J.4 avaamasta tiestä, joka mahdollisti EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisen. Sopimuksen hyväksynyt poliittinen eliitti eri maissa vähätteli tämän sotilaallisen artiklan merkitystä ja tuttuun tapaan syyttivät vastustajia kansalaisten pelottelusta.

Tämänkin artiklan sisältö on normaaliin EU:n asiakirjatyyliin tarkoituksellisesti sekavan epämääräinen ja antaa tulkinnan mahdollisuuksia. Artikla J.4 kuuluu näin:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja siihen sisältyy lopulta sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen.”

Maastrichtin sopimuksen keskeinen sisältö oli euro-alueen luominen. Tähän vedoten sama poliittinen eliitti on Maastrichtin sopimuksen voimaan astumisen jälkeen kaivanut tuon J.4 artiklan esiin ja vaatinut yhteisen talousalueen varmistamista viime kädessä myös asevoimin.

Amsterdamin sopimukseen johtaneessa hallitusten välisessä konferenssissa ns. HVK -prosessissa puolustusulottuvuus nousikin sopimuksen keskeiseksi asiaksi. Uudessa sopimuksessa, joka astui voimaan 1.5.1999, J.4 artikla muuttui artiklaksi J.7. Sopimuskohdan muotoilu jatkaa samaa epämääräistä linjaa, mutta tukee entistä selvemmin linjaa kohti yhteistä puolustusta. Amsterdamin sopimuksen J.7 artikla kuuluu seuraavasti:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.”

Yhteiseen puolustukseen voidaan siirtyä siis ilman uutta hallitusten välistä konferenssia – tarvitaan vain Eurooppa-neuvoston päätös.

Suomen hallitus on pitänyt suurena voittona sitä, että Amsterdamin sopimukseen ei kirjattu Länsi-Euroopan unionin WEU:n ja EU:n yhdistämistä. Hämmentävää onkin se, että välittömästi sopimuksen voimaan astumisen jälkeen valtionpäämiehet kokoontuvat Kölniin 3. – 4. kesäkuuta keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään juuri tästä asiasta!

Kuten seuraavat puheenvuorot osoittavat kysymys ei enää ole siitä, syntyykö yhteinen puolustus, vaan milloin se syntyy.

”Euroopan tulee pystyä voimistamaan poliittista arvovaltaansa kansainvälisellä areenalla, laatimalla aito eurooppalainen puolustus.”

— Presidentti Jacques Chirac lounaspuheessa Pariisissa 12.11.98 Elisabeth II kunniaksi.

Saksan ulkoministeri Joschka Fischer lehdistötilaisuudessa 17.11.98:

”Saksan puheenjohtajakaudella yritetään ottaa askel eteenpäin Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin määrittelyssä.”

”Eurooppa tarvitsee vahvistettuja taisteluvoimia, jotka pystyvät reagoimaan nopeasti uusiin riskitilanteisiin ja jotka voivat nojautua kilpailukykyiseen ja vahvaan teolliseen ja puolustusteknologiseen perustaan.”

— Saint-Malossa 4.12.98 pidetyn ranskalais-saksalaisen huippukokouksen julkilausuma.

Suomen pääministerin kotoiset puheet Helsingin Sanomissa 10.12.98 vaikuttavat olevan väärässä seurassa.

Paavo Lipponen vakuuttaa, että Ranska ja Britannia haluavat kehittää vain kriisinhallintakykyä eikä yhteistä puolustusta.”

Englannin pääministerin Tony Blairin visio 11.12.98 onkin erilainen:

”Puolueettomien maiden tulee itse päättää asemastaan tulevassa eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustusidentiteetissä. Puolueettomat maat eivät kuitenkaan voi olla osallistumatta kuluihin.”

Itävaltalainen Der Standard raportoi Wienin 12.-13.12.98 pidetystä huippukokouksesta:

”Ranskalais-brittiläinen aloite EU:n omista puolustusvoimista sai enimmäkseen positiivisen vastaanoton.”

Tosin pääministeri Lipposen mukaan juuri nämä maat eivät halua yhteistä puolustusta…

Samaa linjaa veti myös liittokansleri Gerhard Schröder puheessaan Haagissa 19.1.99:

”Olen vakuuttunut, että asemamme maailmassa koskien ulkomaankauppaa ja kansainvälistä finanssipolitiikkaa tulee ennemmin tai myöhemmin johtamaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, joka on nimensä arvoinen.”

Ja hän jatkoi:

”kansallinen suvereniteetti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kohta pelkkää harhaluuloa.”

EU:n ulkoministereiden Eltvillessä 15.3.99 pidetyssä epävirallisessa kokouksessa Saksa esitti muun muassa seuraavaa:

”Päämääränä on vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä täydentää sitä kehittämällä yhteistä eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tämä vaatii toimintakapasiteettia, joka nojaa uskottavaan sotilaalliseen kapasiteettiin ja asianmukaisiin päätöksentekoelimiin.”

Länsi-Euroopan unionin WEU:n pysyvä komitea hyväksyi Pariisissa 17.3.99 toimintasuunnitelman Puolustuksen Aika, jossa se toteaa: ”Eurooppa tarvitsee omaa puolustuskapasiteettia” ja että se

”hyväksyy täydellisesti Saint Malo kokouksen tulkinnan, että Eurooppa-neuvostolle annetaan valtuudet, hallitusten välisellä tasolla, päättää ja toimia Euroopalle tarpeellisella tavalla. Ei ole mitään järkeä rakentaa euro-unionia, jos Eurooppa ei pysty takaamaan kansalaisilleen rauhaa, turvallisuutta ja vapautta.”

EU:n ulkosuhteiden komissaari Hans van den Broek totesi WEU:n 50 vuotisjuhlassa Brysselissä 17.3.99:

”WEU:n ja EU:n yhdistäminen on monimutkaista, niin kauan kuin kaikki eivät ole WEU:n jäseniä. Ehkä on tullut aika pyytää niitä EU:n jäsenmaita, jotka eivät nyt ole WEU:n jäseniä harkitsemaan asemaansa.”

Esittäytyessään EU-parlamentille ensimmäistä kertaa 13.4.99 tuleva komission puheenjohtaja Romano Prodi totesi:

”Euroopan unionin on Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten periaatteiden pohjalta kyettävä ajan mittaan luomaan omaa puolustuskapasiteettiaan ja jo nyt rationalisoitava puolustusteollisuuden voimavaransa.”

Romano Prodi jatkoi aiheen käsittelyä parlamentissa käyttämässään puheenvuorossa 3.5.99 toteamalla:

”Euroopan unionin yhteinen puolustus on perustavanlaatuinen ehto rauhan ja vakauden ylläpitämiseksi.”

Bonnissa 28.5.99 kokoontuneet EU-maiden ulkoministerit olivat yksimielisiä jatko-ohjelmasta. Selostaessaan lehdistölle epävirallisen kokouksen loppulauselmaa Saksan puolustusministeri Rudolf Scharping puhui siis myös Suomen Jan-Erik Enestamin suulla todetessaan:

”Odotamme, että Kölnin huippukokouksesta 3.- 4. 6. muodostuisi yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen alkusysäys. Tänään hyväksyimme määrätietoisen työohjelman 18 kuukaudelle, jotta saamme syvennettyä turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhdentymistä ennen Ranskan puheenjohtajakauden alkua vuoden 2000 toisella puoliskolla.”

Kysyttäessä onnistuuko Euroopan unioni Ranskan puheenjohtajakauden lopulla tekemään päätöksen yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Scharping vastasi: ”Se olisi ihana tulos!”

Kysymykseen eikö puolueettomilla mailla ollut mitään huomauttamista tätä prosessia vastaan, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Ei”.

Edellä olevat edustavat hyvin sitä keskustelua, jota johtavien EU-maiden kesken käydään. Tätä taustaa vasten suomalaisen poliittisen eliitin puheet kriisinhallinnasta tai pyrkimykset peitellä EU:n todellisia tavoitteita joutuvat varsin omituiseen valoon. Paraikaa riehuva Balkanin sota osoittaa selvästi, että eroa kriisinhallinnan, rauhaanpakottamisen tai täysimittaisen sodan välillä ei taida sittenkään olla kuin puheissa. Naton roolia EU:n puolustuksen suunnittelussa onkin syytä tarkastella hieman tarkemmin.

NATO, WEU ja EU

Kaikissa EU:n asiakirjoissa Länsi-Euroopan unionia WEU:ta, jota siis nyt ollaan sulauttamassa Euroopan unioniin, kutsutaan ”Naton eurooppalaiseksi tukijalaksi.” Se on tietysti varsin ymmärrettävää, sillä nykyisistä 15 jäsenmaasta 11 on myös jäsenenä Natossa.

Suomalaiset, joista peräti 70% vastustaa jäsenyyttä Natossa, ovat mielipidemittausten mukaan varmoja siitä, että poliittiset päättäjät ovat vaivihkaa viemässä Suomea Naton jäsenyyteen. Poliittinen eliitti luonnollisesti kiistää tämän. On syytä kysyä onko realistista edes ajatella, että EU:n jäsen voisi pitkällä tähtäimellä pysyä sotilasliiton ulkopuolella?

Puolustuspolitiikka on aina ollut keskeinen alue integraatiopolitiikassa. Yhteisessä julistuksessa Länsi-Euroopan unionista WEU:sta Belgia, Saksa, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia toteavat näin:

”WEU:n jäsenvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että tulee kehittää todellista eurooppalaista turvallisuus- ja puolustusulottuvuutta ja että eurooppalaisten vastuuta puolustusasioissa pitää kehittää siten, että rakennetaan asteittainen prosessi. WEU:n tulee olla elimellinen osa EU:n kehitystä ja omalta osaltaan vahvistaa solidaarisuuttaan Natolle. WEU:n jäsenvaltiot haluavat yksimielisesti vahvistaa WEU:n roolia siten, että ajanmittaan syntyy yhteinen puolustuspolitiikka Euroopan unionille, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen ja on sopusoinnussa Naton kanssa.”

Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:

”Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan.”

EU-parlamentti hyväksyi 14.5.1998 julkilausuman, jossa todetaan muun muassa:

”WEU, joka on olennainen osa EU:n kehitystä, tulee toimia Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin tärkeänä elementtinä Naton puitteissa.”

Itävaltalainen Der Standard päivälehti kommentoi Wienin huippukokouksen puolustuskeskustelua 11.12.98:

”Nato istuu ”hiljaisena vieraana” EU:n neuvottelupöydässä. On puhdas illuusio uskoa, että EU:n puolustus koskaan voisi toimia ilman Natoa ja sen sotilaallisia rakenteita.”

Saksan pysyvä edustaja WEU:ssa Rolf Hofstetter esitteli 29.1.1999 WEU:n pysyvälle komitealle Saksan puheenjohtajakauden ohjelmaa ja sanoi:

”Puheenjohtajamaa tekee kaikkensa, jotta WEU saattaa päätökseen Nato-ministerineuvoston kokouksessa kesäkuussa 1996 Berliinissä tehdyt päätökset EU:n turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä, jotta ne voidaan lopullisesti hyväksyä Washingtonin Nato-huippukokouksessa. Tämä tarkoittaa erityisesti sopimusta Nato-välineiden käytöstä pelkästään EU:n johtamissa operaatioissa.”

USA:n Nato-lähettiläs Alexander Vershbow pohti EU-Nato suhteen kehittämistä WEU:n turvallisuustutkimusinstituutin seminaarissa Pariisissa helmikuun alussa 1999 seuraavasti:

”Ensimmäinen huolemme on, että tutkiessamme mahdollisuuksia muuttaa Nato-WEU suhde Nato-EU malliksi, tulee varmistaa, että uusi järjestely sisältää ja pitää kiinni niistä periaatteista, joista sovittiin kesäkuussa 1996 Berliinissä. Erityisen tärkeä on Berliinin asiakirjan periaate, että toimimme yhdessä Naton kanssa missä tahansa. Joissakin tapauksissa USA saattaa valita olla osallistumatta johonkin operaatioon, mutta päätöksen siitä, johtaako jotain operaatiota Nato vai WEU tulee olla yhteinen.”

WEU:n tuoreessa toimintaohjelmassa 17.3.99 ”Puolustuksen aika” Nato suhteesta todetaan näin:

”Komitea ehdottaa aikataulua, joka sisältää muun muassa a) välittömässä tulevaisuudessa aikataulun laatimisen WEU:n integroimiseksi EU:hun, b) keskipitkällä aikavälillä integraatiota syvennetään, kun saavutetaan yksimielisyys erilaisten WEU tehtävien ja instituutioiden siirtämisestä EU:lle ja c) seuraavaksi tulee saada aikaan yhteinen puolustusrakenne ja EU:n puolustusvoimat EU:n sisään, jolla on vastaavasti linkit Natoon.”

Suomen hallitusohjelma

Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten, sekä edellä kuvatun WEU-Nato keskustelun valossa, on ymmärrettävää, että Suomen hallitus ei hallitusohjelmassaan enää huhtikuussa 1999 puhu itsenäisestä puolustuksesta. Puolueettomuus muutettiin jo edellisessä hallitusohjelmassa liittoutumattomuudeksi. Ohjelmassa siihen on liitetty epämääräinen termi ”vallitsevissa oloissa”. Tämän ”muuttuneen olotilan” määrittely on jätetty täysin avoimeksi. On kuitenkin selvästi nähtävissä, että päätös ei ole Suomen hallituksen eikä varsinkaan Suomen kansan käsissä vaan sitä ohjataan aivan muualta.

Mikäli Suomi olisi todella halunnut jatkaa omaksumallaan puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, sen olisi pitänyt huolehtia asemastaan ja tehdä esityksiä, joilla tällainen asema voitaisiin säilyttää. Näin ei ole tehty. Suomi on innokkaasti mukana tarkkaili-jana WEU:ssa ja Natossa sekä mukana omasta aloitteestaan sotateollisessa järjestössä WEAG:ssä. Ulkoministeri Tarja Halosen mukaan Suomi onkin jo avoliitossa Naton kanssa. Integraatiokehityksen logiikka johtaa siihen, että lopullista aviopäätöstä ei enää tee Suomi.

Balkanin sota osoittaa karulla tavalla mistä Suomi on luopumassa. Suoraan sotilasliittoihin kuuluvat maat ovat menettäneet täysin mahdollisuutensa vaikuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytyneeseen kriisiin, jota USA johtaa.

Kun Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja ulkoministeri Joschka Fischer vierailivat vastanimettyinä Washingtonissa tutustuakseen vaikutusmahdollisuuksiinsa Natossa, he saattoivat todeta, että USA:n Nato-lähettilään Alexander Vershbowin kuvaama Nato-WEU-EU yhteispäätösprosessi ei toimi. Ulkoministeri Fischerin kommentti lehdistölle oli paljon puhuva: ”Ei mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään.”

Nyt jo meidänkin asemamme on Amsterdamin sopimuksen artikla J.1 muuttanut riippuvuus-suhteeksi ja alisteiseksi EU:lle. Omia kenties poikkeavia mielipiteitä ei sallita.

Artiklan J.1 kohta 2 kuuluu seuraavasti:

”Jäsenvaltiot tukevat aktiivisesti ja varauksettomasti unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa uskollisuuden ja keskinäisen yhteisvastuullisuuden hengessä. Jäsenvaltiot toimivat yhdessä lujittaakseen ja kehittääkseen keskinäistä poliittista yhteisvastuullisuuttaan. Ne pidättäytyvät kaikista toimista, jotka ovat unionin etujen vastaisia kansainvälisissä suhteissa. Neuvosto huolehtii siitä, että näitä periaatteita noudatetaan.”

Euroopan unionin yhteisen ja Natoon kytketyn puolustuksen hinta

Yhteinen puolustus vie perinteisesti rauhaan ja aseidenriisuntaan pyrkivien sotilaallisesti liittoutumattomien tai puolueettomien maiden oikeuden puhua omalla äänellään kansainvälisillä foorumeilla. Tämän lisäksi yhteisen puolustuksen vaatimat asejärjestelmäuudistukset rasittavat suunnattomasti maiden talouksia. Tästähän meillä on jo aavistus ilmavoimien ja ns. valmiusjoukkojen asearsenaalia maksaessamme. Naton Washingtonin ”juhlakokouksen” hyväksymässä uudessa strategiassa vaaditaan, että edistääkseen rauhaa ja vakautta Euroopassa ja muualla, on eurooppalaisten partnereiden vahvistettava sotilaallista kapasiteettiaan. ”Jos haluat rauhaa – varustaudu sotaan” -ideologia piti huippukokoustaan.

Kokouksen yhteydessä USA:n puolustusministeri William Cohen, jolla on vahvat kytkennät USA:n sotateollisuuteen, varoitti Saksan puolustusministeriä Rudolf Scharpingia kasvavasta ”teknologiakuilusta” eurooppalaisten armeijoiden ja USA:n High-Tech -armeijan välillä:

”Tarvitaan uusia asejärjestelmiä ohjusten torjuntaan, uutta teknologiaa elektroniseen sodankäyntiin, kauas kantavia kuljetuskoneita ja niin edespäin.”

Hahmotetulla EU-Nato yhteistyöllä on myös moraalinen hintansa. Balkanin sota osoittaa, että Nato-EU akseli on valmis toimimaan kansainvälisten sopimusten ja jopa omien asiakirjojensa vastaisesti. Naton hyökkäys Jugoslaviaan on ristiriidassa sekä Yhdistyneiden kansakuntien asetuksen II artiklan että Wienin 1980 ja Helsingin 1975 sopimusten kanssa. Se oli myös vastoin Naton omia asiakirjoja.

Uudessa strategiassaan Nato nostaa itsensä ”euroatlanttisen alueen turvallisuuden ja vakauden” vartijaksi. Hoitaakseen ”yhteisiä turvallisuusintressejä” se antaa itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti tilanteisiin missä vain, jos tilanne niin vaatii, ilman YK:n tai ETYJ:n suostumusta. Naton pääsihteerin Javier Solanan mukaan: ”YK:n turvallisuusneuvostoa ei tarvita.”

Uuden strategian mukaan Eurooppaan sijoitetut ydinaseet ovat elintärkeitä. Tämä merkitsee sitä, että ydinaseriisunta pysähtyy ja edessä saattaa olla uusi asevarustelukierre.

WEU:n asiakirjassa Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5. 1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin:

”Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia.”

Hetki lähestyy pikavauhtia.

Rintama tiivistyy

Poliittinen eliitti kuvittelee, että EMU-ratkaisun jälkeen voidaan jatkaa entistä helpommin integraatiopolitiikkaa. Tähän propagandaan tarvitaan valtion historian suurin mainosbudjetti – peräti 12 miljoonaa markkaa. Sen rinnalla kalpenevat kansalaisjärjestöjen muutamat sadat tuhannet – Eurooppalainen Suomi järjestöä lukuun ottamatta.

Mutta vastavoimia on edelleen. Vaihtoehto EU:lle kansalaisliike vaatii kansanäänestyksiä jokaisesta uudesta askeleesta kohti liittovaltiota ja itsemääräämisoikeuden kaventamisesta. Äänestyksiä on järjestettävä itä-laajentumisesta ja siihen liittyvästä pienten maiden vaikutusvallan kaventamisesta. EU:n ja Länsi-Euroopan Unionin WEU:n yhtyeensulauttamisesta, suhteesta NATO:on sekä EU:n yhteisestä puolustusvoimista.

Ennen kansanäänestystä Suomen sanottiin olevan ja pysyvän liittoutumattomana. Länsi-Euroopan unionin WEU:n 50-vuotisjuhlissa Brysselissä EU:n ulkopolitiikasta vastaava komissaari van den Broek totesi, että nyt lienee aika pyytää niitä maita, jotka eivät ole WEU:n täysjäseniä arvioimaan tilannetta uudestaan. Tosiasiassa Suomen täysjäsenyys WEU:ssa ja WEU:n sulauttaminen EU:hun sekä yhteisen puolustuksen kehittäminen ovat paraikaa toteutumassa.

Nyt tehty EMU-päätös on vain alkua. Euroopassa puhutaan jo avoimesti yhteisestä vero-, sosiaali- ja palkkapolitiikasta. Saksan vahva liittokansleriehdokas Gerhard Schröder (SDP) on toistanut useasti, että ”Euro-kokeilu onnistuu vain, jos mahdollisimman pian myöskin harmonisoidaan euro-jäsenten finanssi-, vero- ja sosiaalipolitiikka sekä työehdot”.

Rintama tiivistyy koko Euroopan tasolla. Vaihtoehto EU:lle kansalaisliike on aktiivinen koko Euroopan kattavassa Anti-Maastricht Allianssissa eli TEAM:issa. Sen perustivat vuosi sitten muutamat englantilaiset ja pohjoismaiset EU:ta vastustavat järjestöt. Nyt TEAM:issa on lähes 30 jäsenjärjestöä eri puolilta EU:ta ja joitakin sen ulkopuoleltakin. TEAM:issa yhteistyö on ennakko-luulotonta ja se koostuu hyvinkin erilaisista poliittisista voimista. Päämääränä on estää EU:n kehittäminen liittovaltioksi.

Yhteistyö Baltian ja Keskisen Itä-Euroopan maiden kanssa aloitettiin viime vuonna. Se tiivistyi EU:ta ja NATO:a kritisoivan Varsovan konferenssissa viime kesänä. Kokouksen aloitteentekijänä oli VEU. Toinen yhteisen konferenssi järjestetään ensi kesänä Budapestissä.

Viroon on perustettu EU:n vastainen liike ja Latviassa, Liettuassa ja Puolassa niitä ollaan perustamassa. Puolassa ainakin maanviljelijät ovat vähitellen havahtumassa. Muutama viikko sitten he polttivat EU:n lipun mielenosoituksessa maan valtiovarainministeriön edustalla.

Kesäkuussa EU:n päämiehet kokoontuvat Cardiffiin Englantiin. Suunnitteilla on räväkkä kansalais-liikkeiden kokous viimekesäisen Amsterdamin HVK-varjokokouksen malliin.

Suomen, kuten monen muunkin EU-maan puolueilla on yhteinen EU-ideologia. Kaikki ovat valmiit vaihtamaan perusoikeudet ja kansanvallan markkinoiden vapauteen, kasvuun ja kilpailuun markkinavoimien ehdoilla. Kansalaisista ollaan tekemässä markkinoiden globaaleiden vapauksien myötä kansainvälisten suuryhtiöiden orjia.

Siksi meidän on tiivistettävä yhteistyötämme. On rakennettava uusia verkostoja ja otettava käyttöön uusia toimintatapoja. On muodostettava koko Euroopan kattava opposition, joka puolustaa ihmisten oikeuksia työhön, toimeentuloon ja puhtaaseen ympäristöön. Oppositio, jonka tavoitteena on tasa-arvo ja ihmisten ehdoilla toimiminen sekä solidaarisuus muuta maailmaa kohtaan. Meidän kansalaisten on opittava puolustamaan etujamme uudella tavalla.

17.4.1998

Maastrich II -sopimuksesta perustuslaki EU:lle

Grundloven og EU Bok av Jens-Peter Bonde och Ole Krarup

Maastricht II-sopimuksesta perustuslaki EU:lle

Tanskalainen EU-parlamentaarikko Jens-Peter Bonde: Maastricht II-sopimuksesta perustuslaki EU:lle EU:n hallitusten välisessä konferenssissa Amsterdamissa 16.- 17. kesäkuuta tulee käsittelyyn ja hyväksytäväksi EU:n uusi perussopimus. Tämän jälkeen 15 jäsenmaan parlamenteissa on hyväksyttävä sopimus. Ennakkoon on tiedossa, että 7-8 maassa siitä järjestetään kansanäänestys. Se astuu voimaan, kun kaikki maat ovat sen ratifioineet. Irlannin puheenjohtajakaudella valmistunut Maastricht II -sopimuksen luonnos muistuttaa sisällöltään ja velvoitteiltaan enemmän uuden valtion perustuslakia kuin itsenäisten valtioiden välistä sopimusta, sanoo Jens-Peter Bonde arvioidessaan sopimusluonnosta.

Kansalaisten perusoikeudet

Maastricht II-luonnoksessa todetaan, että jäsenmaiden ja EU:n instituutioiden tulee pitää arvossa perusoikeuksia, sellaisina kuin ne taataan ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetussa Euroopan yleissopimuksessa ja sellaisina kuin ne ilmenevät jäsenvaltioiden yhteisessä valtiosääntöperinteessä.

– Tämä sopii hyvin perustuslakiin, mutta kysymys kuuluu; tuleeko EU:n vai esimerkiksi Suomen olla valtion asemassa?

– Tuleeko suomalaisten äänestäjien ja viranomaisten, vaiko EU:n viranomaisten kehittää kansalaisten perusoikeuksia?

– Mikä tuomioistuin toimii tuomarina epäselvissä tapauksissa, kansallinen vaiko ylikansallinen EU-tuomioistuin, kysyy Bonde.

Unionin kansalaisuus

Unionin kansalaisuus-käsite otettiin käyttöön Maastricht I- sopimuksessa ja uuden perussopimuksen luonnoksessa se esitetään kuuluvaksi: ”Otetaan käytöön unionin kansalaisuus. Unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta.” EU-kansalaiset saavat liittovaltion kaksoiskansalaisuuden niine oikeuksineen ja velvoitteineen, jotka unionin viranomaiset hyväksyvät tai joista päätetään unionin tuomioistuimessa.

– EU-tuomioistuin määrittelee missä kulkee kahden kansalaisuuden raja. Tämä on askel kohti liittovaltion kansalaisuusperiaatetta sellaisena kuin se toimiin esimerkiksi Saksassa, jossa kansalainen on sekä osavaltion että liittovaltion kansalainen. Jos syntyy ristiriita kahden kansalaisuuden välillä liittovaltio voittaa, toteaa Bonde. Edellä mainitut perustuslailliset perusoikeudet, unionin perusoikeuksien liittäminen itsenäisellä tavalla Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja unionin kansalaisuus muodostavat uuden perustuslain alun. Tämä alku voidaan Bonden mukaan esitellä ylimenovaiheena valtioiden välisestä yhteistyöstä sellaiseen yhteistyöhän, jonka perustana on yhteinen perustuslaki. Käytännössä EU:n tuomioistuin on edennyt tässä pitkälle luomalla itse perustuslakia säätävän järjestelmän.

Unionista oikeushenkilö

Maastricht II perustuslakiluonne korostuu myös siinä, että unionista aiotaan tehdä oikeushenkilö. Nykyisin pääperiaatteena on, että kansainväliset sopimukset tehdään joko jäsenmaiden toimesta tai EU:n toimesta jäsenmaiden erityisestä toimeksiannosta. Tuomioistuin on antanut EU:lle oikeuden tehdä kansainvälisiä sopimuksia niillä aloilla, joissa EU:lla on lainsäädäntövalta. Se kattaa käytännössä suurimman osan EU:n kaupallisesta yhteistyöstä. Nyt on kuitenkin täydellinen suunnanmuutos edessä. EU:sta tulee unionin kaikilla toimialoilla oikeushenkilö, joka voi solmia sopimuksia muiden maiden kanssa kaikkien jäsenmaiden puolesta. Bonden mukaan ehdotus, jolla EU:sta tehdään oikeushenkilö antaa sille kansainvälisessä politiikassa muiden maiden silmissä valtiollisen aseman. Samalla se merkitsee sitä, että jäsenvaltioiden rooli kutistuu vähitellen lääni- ja kuntatason toimijaksi.

Yhteiseen ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikkaan

Maastricht II luonnoksessa ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ajetaan määrätietoisesti sellaiseen suuntaan, joka käytännössä merkitseen määräenemmistöpäätösten toteutumista. Jäsenmaiden muodollisen veto-oikeuden käyttö on epätodennäköistä ja luonnos itseasiassa puoltaa rutiinia, jolla päätökset tehdään määräenemmistöllä. Yhteiselle puolustuspolitiikalle luodaan perustaa määritelmällä, jossa ”päämääränä on yhteinen puolustus”. Sanoma on tässä selvä; yhteinen puolustus syntyy vähitellen. Luonnoksessa todetaan myös, että ”Länsi-Euroopan unioni (WEU) on erottamaton osa Euroopan unionin kehitystä ja unioni pyrkii tiivistämään institutionaalisia suhteitaan siihen”.

– Näin kehitetään kaikkia jäsenmaita velvoittavaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sanoo Bonde.

Oikeuspolitiikka

Luettuaan esitykset oikeudellisesta yhteistyöstä, poliisi-, tulli-, kansainvälisen rikollisuuden torjumisen, sekä oikeus- ja sisäasiain yhteistyöstä on eritäin vaikeaa löytää esimerkkejä sellaisista oikeus- ja rikospoliittisista tapauksista, jotka eivät kuluisi EU:n toimivaltaan, toteaa Bonde.

– Selvänä tavoitteena on yhteinen liittovaltiopoliisi, joka täyttää Saksan liittokansleri Kohlin unelman Euro-FBI:sta.

Ympäristötakuuta heikennetään

EU:n ympäristötakuu otetiin käyttöön yhtenäisasiakirjalla vuonna 1987. Sen piti antaa jäsenmaille mahdollisuudet ylläpitää ja ottaa käyttöön paremmat ympäristönormit kuin muissa jäsenmaissa. EU-tuomioistuin teki kuitenkin toukokuussa 1994 päätöksen erivapausjärjestelmästä, jonka mukaan EU-komissio antaa luvan parempien ympäristönormien ylläpitämiselle tai käyttöönotolle. Tämä erivapausjärjestelmä halutaan nyt vahvistaa siten, että komission on kuuden kuukauden kuluessa tehtävä päätöksensä.

Demokratiavaje kasvaa

EU:n nykyiset 22 päätösprosessin menettelytapaa halutaan Maastricht II vähentää neljään. Tähän astinen yhteismenettely halutaan korvata -paitsi rahaunionia koskien- sovittelumenettelyllä. Bonden mukaan tämä antaa EU-parlamentille veto-oikeuden monella alalla ja siten sen valta kasvaa päätöksentekojärjestelmässä. Jatkossakin lakia säätävä valta tulee kuitenkin olemaan virkamiesten ja suljetun ministerineuvoston ministereiden sekä komission käsisssä.

– Kun EU:n ylikansallista valtaa lisätään, se merkitsee väistämättä oikeuden menettämistä omien lakien säätämiseen. Pohjoismaisille äänestäjille tätä ei voida pitää editysaskeleena demokratian suuntaan, sanoo Bonde.

Jens-Peter Bonde,
tanskalainen EU-parlamentaarikko vuodesta 1979

EU:n hallitusten välinen konferenssi 1996 ja Suomi

Eräs vahvimpia argumentteja Suomen EU-jäsenyyden puolesta oli Euroopan yhdentymisen rauhaa ja turvallisuutta edistävä merkitys.
Nykytilanteessa tämän argumentin käyttämisestä olisi syytä välittömästi luopua. Lähivuosien ja -ajan toiminta EU:ssa osoittaa, että suuntaus on ollut aivan päinvastainen.

Äskettäin ilmestyi Saksassa rauhantutkijan ja entisen (länsi)saksalaisen tiedustelu-upseerin Erich Schmidt-Eenboomin kirja siitä miten saksalainen tiedustelupalvelu, BND, vuodesta 1962 aktiivisesti on tehnyt työtä silloisen Jugoslavian hajottamisen eteen. Kirjassa (Der Schattenkrieger) käydään myös läpi se vaihe jolloin YK:n pääsihteeri Javier Perez de Cuellar kirjeessään EU:n hollantilaiselle ulkoasioiden komissaarille vetosi EU:hun, että se olisi ottamatta kantaa Jugoslavian kysymykseen liian aikaisin.

Ainoastaan viikko myöhemmin, joulukuussa 1991, näin kuitenkin tapahtui Maastrichtissa. Saksa hyväksyi Kroatian ensimmäisenä ja tämä pidetään monen rauhantutkijan mielestä sodan laukaisijana.
Mielenkiintoista, ja pelottavaa, on että kirja kiellettiin farssinomaisessa tuomioistuin prosessissa.

Ranska aloitti syksyllä 1995 ydinkoesarjansa Tyynellämerellä. Huolimatta siitä, että lähes kaikki lähialueen valtioiden hallitukset vastustivat hanketta. Huolimatta siitä, että alkuperäiskansojen oikeuksien loukkaukset ovat kaikkien ihmisoikeusasiakirjojen vastaisia. Tämä kuitenkin tapahtui suurten EU-maiden siunauksella.

Englannissa luotettavat lähteet kertovat jopa Englannin osallistumisesta taloudellisesti atk-simulaatio-ohjelmien kustannuksiin.

Saksassa hallituspuolueiden CDU/CSU:n ulkopoliittinen puhemies Karl Lamers totesi ydinaseiden eurooppalaistumisesta, että ”Vastauksemme Chiracille pitäisi olla positiivinen. Ydinaseilla tulee jatkossakin todennäköisesti olemaan suurempi rooli kun ehkä haluaisimme.”

Pienille EU-jäsenmaille annettiin oikeus, pitkin hampain, muutamiin vastalauseisiin joilla ei ollut minkäänlaista merkitystä.
EU-komission tutkimusten lopputulos kokeiden vaarallisuudesta, oli aivan odotetusti, että ydinkokeet eivät ole vaarallisia huolimatta siitä, että asiantuntijat EU-parlamentin kuulemis-tilaisuudessa varoittivat siitä, että Mururoan atolli saattaa murtua ja, että kokeiden johdosta syntyneiden halkeamien kautta saattaa suodattua radioaktiivisia aineita mereen.

Nyt Ranska ilmoittaa omalla ylimielisellä tavallaan, että koesarja lopetetaan helmikuussa ja, että he toivovat, että Genevessä voidaan allekirjoittaa ydinkoesulkusopimus syksyllä. Uskomaton uusi-kolonialistinen ele. RANSKA – mutta ei muut.

Voiko maailma todella kieltää muilta mailta ydinkokeiden tekemistä Ranska vihaa herättävän huonon esimerkin jälkeen? USA:n tiedustelupalvelun viimeisten satelliittikuvien mukaan Intia todennäköisesti valmistelee uutta ydinkoetta. Viimeinen ydinkoe tehtiin Intiassa vuonna 1974.

NATO:n laajennussuunnitelmien takia, jonka prosessissa EU:n rooli on ratkaiseva, Venäjä puhuu jo uudesta varustelukierteestä, ydin- ja muun aseriisunnan keskeyttämisestä, joukkojen uudelleen sijoittamisesta, jopa Baltian maiden uudelleen miehittämisestä.

Ennen Madridin EU-huippukokousta joulukuussa, Saksa ja Ranska pitivät tapansa mukaan oman kokouksensa, jossa vedettiin kahdenkeskeisiä suuntaviivoja hallitustenväliselle konferenssille (HVK).

Helmut Kohlin ja Jacques Chiracin yhteinen sanoma oli, että HVK:ssa pääaiheet tulevat olemaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön syventäminen, institutionaaliset muutokset ja sisäinen turvallisuus.

Madridin huippukokouksen puheenjohtajan päätelmä-asiakirjassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei todeta muuta kun että ”Unionin ulkopolitiikkaa on vahvistettava” ja, että ”on välttämätöntä, että unionilla on käytettävissään soveliaat keinot aiempaa tehokkaamman ja koordinoidumman ulko-politiikan toteuttamiseksi”.

Sen sijaan HVK:n valmisteluryhmän raportissa 5.12.1995 muistutetaan useampaan otteeseen Maastrichtin sopimuksen artiklasta J.4:staä jossa todetaan, että yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen ”saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen”.

Tämän yhteydessä sopii muistuttaa, että monet EU:n korkeat virkamiehet ja erityisesti Saksan johtavat poliitikot ovat esittäneet toivomuksensa (lue vaatimuksensa) kaikkien EU-maiden Länsi-Euroopan Unionin (WEU:n) ja NATO:n täysijäsenyydestä.
Suomen hallituksen pitäisi ennen HVK:n alkua 29.3.1996 selkeästi tuoda kansalaisten tietoon aikooko se nyt, tai myöhemmin, suostua näihin vaatimuksiin ja onko Suomen hallitus valmis hyväksymään ydinaseet koko EU:ta kattavana ”turvallisuusjärjestelmänä”. Tässä asiassa Suomen hallituksen turvallisuuspoliittinen selonteko viime kesästä on erittäin epämääräinen ja jättää, ilmeisesti tahallaan, ovet auki joka suuntaan.

EU-politiikan sopeuttaminen jäsenmaihin Emu-lähentymiskriteereiden muodossa on myös erittäin vakava yhteiskuntarauhaa vaarantava tekijä. Monessa jäsenmaassa budjettileikkaukset ovat vasta alullaan. Silti Ranskan ja Belgian kansalaisten reagointi on jo nyt erittäin voimakas ja Ruotsissa sairaaloiden toiminta on jopa vaarantunut pahasti lakkojen vuoksi.

Bernard Connolly, EU-komission entinen EMS-osaston (EMS = Euroopan rahajärjestelmä) päällikkö varoittaa syksyllä ilmestyneessä kirjassaan siitä, että rahaunioni voisi johtaa jopa sotaan. The European-lehden poliittinen toimittaja Victor Smart kysyy joulukuisessa Emu-artikkelissaan ”Tuleeko Maastricht aiheuttamaan massojen kapinointia?”

Italialainen La Stampa-lehti julkaisi ranskalaisten mellakat ”ensimmäisenä massamielenosoituksena Maastricht-tyylistä Eurooppaa vastaan.”

La Corriera della Sera kirjoitti ”Jälleen kerran Ranska johtaa Eurooppaa kokeilemalla kotonaan sitä katkeraa lääkettä joka odottaa muita.”

Göteborgspostenin eräs otsikko oli 11.12.1995 ”Valuuttaunioni levittää levottomuutta – suurlakot hallitusten leikkausten tuloksena”.

LO-tidningen (Ruotsin palkansaajajärjestön lehti) kirjoitti samoihin aikoihin ”EU-valuutta aiheuttaa massatyöttömyyttä”.

Suomessa hiljaisuus vallitsee.

Onko se tietämättömyyden – välinpitämättömyyden – alistumisen – vai odottamisen merkki?

HVK aloittaa neuvotteluprosessinsa Torinossa 29.3.1996. Edessä on monen vaikean asian ratkaiseminen. Toivottavasti asioista puhutaan niiden oikealla nimellä. EU-kansalaisten piirissä pilvilinnojen rakentaminen ei enää ole mahdollista.

Historia on osoittanut räikeällä tavalla, että EU ei tähän asti ole ollut heidän projektinsa ja tyytymättömyys on uhkailevan suuri.

Vaatimus kansanäänestysten järjestämisestä HVK:n jälkeen tulee nousemaan monessa EU-maassa. Siihen on Suomessa tällä kertaa valmistauduttava paremman ja huomattavasti rehellisemmän kansalaiskeskustelun pohjalta kun viimeksi.

Norjassa kansanliike voitti

Kuinka Norjassa kansanliikkeen voitto EU-äänestyksessä oli mahdollinen? Oliko tilanne Norjassa ratkaisevasti erilainen kuin Suomessa ja Ruotsissa?

Ensinnäkin EY/EU-jäsenyys oli Norjassa esillä jo neljättä kertaa. Jo 1960-luvulla oli hallitus hakenut jäsenyyttä kaksi kertaa ja asia tyrmättiin silloin EY:n puolelta. Vuonna 1972 EEC:n vastainen kansanliike voitti kansanäänestyksen jo kerran. Nyt oli helppo päästä tehokkaasti liikkeelle vuoden 1972 kokemusten pohjalta.

Norjassa ei syntynyt samanlaista yhteiskunnan valtaryhmittymien totaalista allianssia kuin Suomessa ja paljolti myös Ruotsissa. Norjassa oli koko ajan merkittävä osa puoluekentästä – keskustapuolue, sosialistit ja työväenpuolueen vahva EU-oppositio – määrätietoisesti jäsenyyttä vastaan. Ammattiliittojen keskusjärjestö LO oli kriittinen koko ajan ja asettui loppuvaiheessa virallisesti jäsenyyttä vastaan. Tuottajajärjestöt rahoittivat Ei EU:lle -liikettä merkittävästi koko kampanjan ajan.

Norjan Ei EU:lle -liikkeen menestys perustui ratkaisevasti myös sen tehokkaaseen organisaatioon. Sillä oli alusta alkaen tehokkaat organisaattorit. Liikkeessä oli lähes 150 000 maksavaa jäsentä ja luja järjestöverkko kautta maan. Jokaisessa kunnassa oli paikallisyhdistys, jokaisessa läänissä piirijärjestö ja valtakunnallisella tasolla vahva palkattu sihteeristö. Varoja kertyi jo pelkistä jäsenmaksuista yli 20 miljoonaa kruunua vuodessa.

Norjalaisten Ei EU:lle -kampanjassa yhtenä keskeisenä argumenttina oli kansainvälinen solidaarisuus. Haluttiin säilyttää Norja itsenäisenä maana, jotta voidaan edelleenkin päättää itse suhteista kehitysmaihin ja rakentaa tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Tällä puheella on Norjassa todellista katetta, se ei ole mikään fraasi.

Näistä syistä Norjassa kansanliike voitti, itsenäisyys, kansanvalta ja kansainvälisyys voittivat. Taustaan, voimaan ja olosuhteisiin nähden voitto oli kuitenkin hämmästyttävän niukka. 52,2 % ”Ei” ja 47,9 % ”Jaa”. Se osoittaa, miten kova oli rahan ja vallan painostus myös Norjassa.

EU-kuplat puhkeavat

EU-jäsenyyttä kannattaneella väellä on suurten pettymysten aika. He kun uskoivat ne lupaukset, joilla EU:ta Suomen kansalle myytiin. Nyt lupaukset pettävät yksi toisensa jälkeen. Lähes päivittäin tulee esiin tietoa, joka osoittaa, että EU-puoli tiesi paremmin.

Investoinnit ja työpaikat

Ennen kansanäänestystä luvattiin suuria investointeja – sekä suomalaisilta yrityksiltä, että ulkomaalaisilta – heti kun vain EU-jäsenyydelle sanotaan kyllä.

– Päivää jälkeen kansanäänestyksen 17.10. kolmetoista suurinta yritystä Suomessa ilmoitti, että uusia investointeja ei ole suunniteltu, uusia työpaikkoja ei tule. Pörssissä ei ole havaittu minkäänlaisia suuria rahavirtoja ulkomailta. Korotkaan eivät ole laskeneet.

Ruuan laatu

Ennen kansanäänestystä Ei-puoli varoitti niin ruuan laadun heikkenemisestä ja tarkan suomalaisen laaduntarkkailun häviämisestä. Tätä pidettiin silloin vain EU-vastustajien pelotteluna.

– Jo joulukuun puolivälissä julisti Suomen Kuvalehti, että EU-maista Suomeen yritetään päivittäin ujuttaa pilaantuneita elintarvikkeita. Vuoden 1995 alusta ne pääsevät vapaasti maahan, kun ”rajavalvonta on kiellettyä ja tulli miltei kirosana”.

Suomen viimeinen mahdollisuus

Ennen kansanäänestystä vannottiin koko ajan, että nyt Suomella on viimeinen mahdollisuus päästä mukaan suurten ja rikkaiden Euroopan Unioniin, siihen seuraan, johon me aina olemme halunneet. Nyt on kiire, jos ei nyt sanota ”kyllä”, ovet sulkeutuvat vuosikausiksi, aina ensi vuosituhannelle saakka. EU-parlamentin puhemies Klaus Hänsch uhkasi etukäteen niin Suomea kuin Norjaakin ovien sulkeutumisesta vuosikausiksi.

– Kun Norja sanoi Ei EU:lle marraskuussa, ilmoitti EU:n puheenjohtaja Jacques Delors heti seuraavana päivänä, että Norjalle EU:n ovet ovat aina auki, niin kuin kaikille demokraattisille maille, jotka haluavat rakentaa Eurooppaa! Joulukuussa Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Klaus Kinkel vakuuttivat, että EU pitää Norjalle ovea auki jäsenyyteen.

Sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus

Suomen hallitus vannoi lähes kaikkien ministerien suulla kerta toisensa jälkeen, että ”EU:n jäsenenäkin Suomi pysyy sotilasliittojen ulkopuolella ja vastaa itse omasta puolustuksestaan”. Ei tule kysymykseenkään, että suomalaisia miehiä lähetetään sotimaan oman maan ulkopuolelle. Lisäksi korostettiin koko ajan, että yhteinen turvallisuuspolitiikkahan tulee tarkemmin harkittavaksi vasta EU:n hallitusten välisessä konferenssissa 1996. Kun Suomi silloin on EU:n jäsen, voimme estää sellaisten päätösten syntymisen, jotka eivät meille sovi.

– Heti EU-päätösten jälkeen tuli ilmi, että Saksassa ja WEU:ssa halutaan kehittää EU:n sotilaallista kapasiteettia nyt eikä vasta 1996. Yksi WEU:n tavoitteista ja pääperiaatteista on ”suora vastuu jäsenmaiden turvallisuudesta ja puolustuksesta”. Jäsenmaiden on oltava valmiita ottamaan osavastuunsa ”turvallisuuden, vakauden ja demokraattisten arvojen edistämisestä muuallakin maailmassa”. Sitä varten on ylläpidettävä ”soveltuvia, kunnollisesti varustettuja ja koulutettuja joukkoja”.

Kuukausi EU-kansanäänestyksen jälkeen puolustusvoimain uusi komentaja Gustav Hägglund esittikin suomalaisen ”kriisinhallintaprikaatin” perustamista ja kouluttamista, jotta suomalaisia sotilaita voidaan lähettää ulkomaille ”terästettyihin tehtäviin”.

Valheiden jäljet ja kansan muisti

EU:n kannattajia ei näytä ollenkaan vaivaavan se, että he ovat jo nyt joutuneet lukemattomista valheistaan kiinni. Vanha sanonta, että valheella on lyhyet jäljet, pitää paikkansa. Mutta luulevatko EU:n kannattajat, että myös kansalaisten muisti on yhtä lyhyt? Saa nähdä!

Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:

”Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan.”

WEU:n asiakirjassa Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5.1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin:

”Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia.”