EU:n pääomaunioni – rikkaruoho vai kukkanen?

Viimeksi Maastrichtin perussopimuksessa on EU:ssa vahvistettu pääomien vapaa liikkuvuus EU:n sisämarkkinoilla, mutta myös kaikkialla muuallakin. Kaikki rajoitukset rajoja ylittävien pääomasiirtojen osalta on kielletty. EU:n talous- ja rahaliiton (EMU) yli 10 vuotta jatkunut toteutus ei ole ollut mikään menestystarina. Siitä muistuttavat euro- ja pankkiriisi, Kreikka, Irlanti, Espanja ja jatkuva jäsenmaitten verovarojen sijoittaminen kriisien hoitamiseksi. Huonoja tuloksia vastaan on puolustauduttu poliitikkojen manjana-väitteellä; koska talous- ja rahaliitto ei ole valmis, ei se ole vielä voinut tuottaa kaikille jäsenmaille etujakaan. Siksi EMU pitää viedä loppuun saakka aidoksi poliittiseksi ja taloudelliseksi liitoksi. Sitä tosin kutsutaan liittovaltioksi, mutta kun sanalla on jäsenmaissa huono kaiku, puhutaan peiteilmaisuilla.

Esikuva EU:n pääomaunionille on USA:n liittovaltion ja sen kauppasopimusvaltioitten luomat pääomamarkkinat, kuinkas muuten, onhan koko EU:n muunkin idean toteutus pitkälti muotoiltu amerikkalaisten suurpankkien piirissä.

Pääomaunioni olisi pääomien vapaan liikkuvuuden viemistä pidemmälle, vaikuttamista tulonjakoon pääomien eduksi, jäsenvaltioiden poliittisen itsenäisyyden rajoittamista ja kapitalismin ideologian sementointia. Pääomien liikkeitten verottaminen, rajoittaminen tai niillä keinottelun estäminen olisi kiellettyä.
EU:n jäsenmailta vaadittaisiin itsenäistä selviytymistä, jotta heikoimpia ei tarvitsisi EU:n tulonsiirroilla häiriötilanteissa tukea. Sen vuoksi jäsenmaita on tiukasti valvottava ja vaadittava niiltä rakenteellisia uudistuksia erityisesti sosiaalipolitiikan ja työmarkkinoiden osalta, leikkauspolitiikan käyttämistä ja talouden joustoja. Näin valtioiden alijäämät ja velkaantuminen pyritään saamaan kuriin ja sopeutettua EU:n omien 7-vuotisten budjettiraamien mukaisiksi.

Jäsenmaitten häiriötilanteet pyrittäisiin hoitamaan tämän kuripolitiikan ja pääomaunionin avulla hajauttamalla taloudellisia riskejä esimerkiksi sijoitussalkuissa jakamalla niiden sisältöä parhaimpien jäsenmaitten sijoituskohteisiin ja lainaamalla ulkoa tällaisista maista rahaa häiriötilanteiden ajaksi. Jäsenmaitten talouksien joustavuus perustuisi niiden työ- ja palkkamarkkinoitten ja sijoituskohteitten nopeisiin muutosmahdollisuuksiin häiriötilanteissa, ts. että palkkoja voitaisiin tarvittaessa nopeasti alentaa, valtion menoja sosiaaliturvaan supistaa ja sijoitettuja pääomia nopeasti siirtää kunkin maan kilpailuetujen piirissä oleviin hankkeisiin ja saada nopeasti lainaa ulkomailta EU-sääntelyn ehdoilla. Niillä keinoilla EKP ja EU uskovat jäsenmaitten pysyvän pystyssä tai kaatuvan EU:n syliin.

Kaikki perustuu uskotteluun, että jos kunkin maan kilpailuetujen kannalta merkittävät yritykset toimivat siellä hyvin ja voivat nopeasti kohdentaa sijoituksiaan toisaalle ja saada lisää lainaa ulkomailta, niin maat pärjäävät. Ajatus edellyttäisi toimivaa työnjakoa jäsenmaitten välillä, joka antaisi jokaiselle maalle jonkun kilpailuetu sektorin, jolla toimia, jolla toiset eivät pystyisi kilpailemaan. Jos puuttuisi, olisi edessä Kreikan tie, jossa pankkiirit veisivät valtion omaisuuden ja ihmiset kiristäisivät vyötä. Kilpailuetusektorin ulkopuolelle jäävillä yrityksillä ei olisi tulevaisuutta.

Järjestelmä johtaisi liittovaltioon sekä Saksan ja USA:n suurpankkien herruuteen. Kyse on päivitetyn kapitalismin kukkasesta, mutta EU:n ihmisiä polttavasta rikkaruohosta. Suomen ero EMU:sta ja eurosta on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Varatuomari Arjo Suonperä

EU-parlamentilla mittavat propagandakulut

EU-parlamentti on rakentanut laajan propagandaverkoston, kirjoittaa Jan-Erik Gustafsson Kritiska EU-fakta -lehden pääkirjoituksessa.

— Merkittävä osa EU-parlamentin talousarviosta ovat menot, jotka on kirjattu ”eurooppalaisen identiteetin edistämiseksi”.

Tämä ilmenee eri tavoin: suorana rahoituksena medialle, maksuina integraatioystävällisille niin sanotuille ajatushautomoille ja kansalaisjärjestöille, sekä erityisille parlamentin hankkeille kuten vierailukeskukselle ja museolle.

Mediatuki on listan kärjessä. Parlamentti käytti vuonna 2012 kaikkiaan 3,066 miljoonaa euroa tiedotusvälineiden tukemiseen, jotka edistävät EU:n päätösten ja EU-tietouden leviämistä. Yliopistoille EU-alueella annettiin rahaa EU-konferenssien järjestämiseen. Samana vuonna EU-parlamentti jakoi 1,507 miljoonaa ajatushautomoille ja kampanjajärjestöille. Esimerkiksi Friends of Europe (”Euroopan ystävät”) sai 139 000 euroa ja Institute of European Affairs (”Eurooppalaisten asioiden instituutti”) 106 875 euroa.

EU-parlamentti on järjestäytynyt poliittisiin ryhmiin, ei kansallisuuden vaan poliittisten suuntausten mukaan. Tällä hetkellä ryhmiä on seitsemän ja joitakin poliitikkoja, jotka eivät ole järjestäytyneet ryhmiin. Ryhmän muodostamiseen tarvitaan vähintään 25 poliitikkoa seitsemästä jäsenvaltiosta. Ryhmien ulostuloille annetaan enemmän aikaa parlamentissa.

***

EU:n talousarviossa ei jaeta rahaa ainoastaan puolueryhmille, vaan myös niin sanotuille yleiseurooppalaisille poliittisille puolueille ja säätiöille. Parlamenttiryhmille annettu raha menee hallintoon, muun muassa työntekijöiden palkkaamiseen.

Se on vähemmän tiedettyä, että rahaa annetaan myös yleiseurooppalaisille puolueille, joilla ei ole valittuja edustajia parlamentissa. Poliittiset säätiöt linkittyvät näihin puolueisiin, jotka usein tuottavat puolueellista tutkimusta ja poliittisia hankkeita, jotka myös saavat rahaa EU:n budjetista.

Yhteensä rahaa jaetaan 85 miljoonaa euroa parlamenttiryhmille, europuolueille ja säätiöille. Vuonna 2012 konservatiivinen EPP-ryhmä sai 21,127 miljoonaa euroa ja sosialidemokraattinen ryhmä S&D 14,907 miljoonaa euroa.

Jokaisella eurooppalaisella puolueella on oma poliittinen säätiö tai aivoriihi, jolle myönnetään myös varoja tutkimuksen rahoittamiseen oman harkinnan mukaan. EPP:n säätiö Center for European Studies sai 3,179 miljoonaa euroa ja S&D:n European Progressive Studies sai 2,795 miljoonaa euroa. Pienemmät aivoriihet European Liberal Forum, Green European Forum ja European Conservatives and Reformists’ Foundation for European Reform ovat myös saaneet rahoitusta.

Uudet äärioikeistolaiset ryhmät jotka muodostavat European Alliance for Freedomin, Marine Le Penin Front National ja Geert Vildersin PVV lähipiireineen saavat jo pienen määrän rahaa EU:n talousarviosta, mutta rahoitus kasvaa pian kymmenkertaiseksi. 38 jäsenellä ja sen perusteella, mitä olemassa olevat ryhmät saavat per jäsen, uusi ryhmä saanee 4,443 miljoonaa euroa vuodessa tai 22 miljoonaa euroa parlamentin viisivuotisen istuntokauden aikana.

EU:n kansalaiset ovat siten alttiina massiiviselle verorahoitteiselle EU-propagandalle toimittajilta, tutkijoilta ja muilta intellektuelleilta, jotka riippuvat taloudellisesti myönteisen EU-kuvan levittämisestä riippumatta yhteiskunnallisista seurauksista, joita EU:n maaninen säästöohjelma on johtanut esimerkiksi Kreikassa. Kaiken kaikkiaan propagandatoimintaan on ohjattu EU-parlamentin vuonna 2012 julkaistussa budjetissa 5175 miljoonan euron kokonaismenot.

&mdasha; Se on yksi monista syistä liittyä jäseneksi Ei EU:lle -kansanliikkeeseen, toteaa Folkrörelsen Nej till EU-liikkeen puheenjohtajana toimiva Gustaffson.

Saksa ryöstää Kreikan omaisuutta

Aika on koittanut: Kreikan kansallisomaisuus ryöstetään maan jouduttua velka-ansaan, kirjoittaa filosofian tohtori Henriette Hanke Güttinger sveitsiläisen Current Concerns-lehden numerossa 24/2015.

Aikaisin aamulla annettu viesti saksalaisella radiokanava Deutschlandfunkilla kertoo meille, että Frankfurtista toimiva investointiyhtiö Fraport tulee ottamaan hallintaansa 14 lentokenttää Kreikassa.

Mykonos, Santorini, Rodos, näiden lomakohdesaarien lentokenttiä tulee tulevaisuudessa operoimaan FRAPORT. Yhteensä sijoittaja Frankfurtista tulee ottamaan haltuunsa 14 paikallista lentokenttää, kehittämään niitä ja tietenkin tahkoamaan niillä rahaa.

Manolis Kalimakis on lentokenttätyöläisten ammattiliiton pää Kreikassa. Hän ei ymmärrä alkuunkaan Kreikan hallituksen halua myydä lentokentät ulkomaiselle sijoittajalle.

— Nämä ovat meidän pöytähopeoitamme. Nämä ovat parhaita lentokenttiämme, jotka tuottavat eniten tuloja. Ja nämä varat tukevat talouttamme. Jos kentät yksityistetään nyt, Kreikka menettää nämäkin tulot.

— En ymmärrä tätä ajattelutapaa. Talouttamme tukeakseen ystävämme Euroopassa ovat päättäneet kurjistaa talouttamme. En tiedä miten sen tulisi auttaa meitä.

— Neljässäkymmenessä vuodessa ansaitsisimme 16 miljardia euroa näillä lentokentillä, mutta myymme ne muutamalla miljardilla. Investoimalla kenttiin Kreikan valtio saisi paljon enemmän rahaa, Kalimakis laskee.

Ay-aktiivina Kalimakis ei näe kuin huonoja puolia yksityistämissuunnitelmasta, ja aikoo jatkaa taistelua suunnitelmaa vastaan.

— Me, työläiset, aiomme tehdä kaiken mahdollisen tämän sopimuksen pysäyttämiseksi, hän varoittaa.

Mutta jopa Kreikan vasemmistopuolue Syriza on antanut periksi yksityistämisen vastustamisessa. Huolimatta siitä kuka voittaa vaalit Kreikassa, Fraport tulee ottamaan 14 kreikkalaista lentokenttää hallintaansa.

Lähde: ”Deutschlandfunk”, toimittaja Thomas Bormann. 10.9.2015

Toimenpiteessä ei sinänsä ole mitään uutta. 60- ja 70-luvulla sitä käytettiin kolmannessa maailmassa, kuten John Perkins on kuvannut Confessions of an Economic Hit Man -kirjassa. Näihin aikoihin Perkins puhui kehittyviä maita aloittamaan ylisuuria infrastruktuuriprojekteja käyttämällä valheellisia lukuja ja ennusteita.

Seurauksena maat ottivat valtavia lainoja jotka ajoivat ne velka-ansaan. Seurauksena oli, että maat alistettiin ”Yhdysvaltojen talousintresseille”. Kirjassaan Perkins raportoi lukuisista esimerkeistä ja kuvaa kuinka hän ja muut NSA:n (Yhdysvaltain kotimana tiedustelupalvelun) palkolliset johtivat maan toisensa jälkeen ansaan USA:n palveluksessa.

* * *

Tämä on ensimmäinen kerta kun kansakunta Euroopan mantereella, Kreikka, julistetaan avoimeksi ryöstölle. Helleenisen tasavallan kehitysrahasto (HRADF), julkinen osakeyhtiö jonka ainoa osakkeenomistaja on valtio, on vastuullinen auktoriteetti yksityistämisen käytäntöönpanossa.

Maaliskuusta 2015 lähtien HRADF:n hallituksessa on istunut viiden kreikkalaisjäsenen lisäksi yksi tarkkailija euroalueelta ja yksi EU-komissiosta.

Varat jotka on siirretty hallituksen alaisuudesta HRADF:lle sisältävät kiinteistöjä, yhtiöiden osakkeita ja muita obligaatioita. Kun varat ovat HRADF:llä, niitä ei voi enää siirtää takaisin valtiolle.

HRADF:n kehityssuunnitelma 30. heinäkuuta 2015 alkaen antaa kuvan yksityistämisprosessin laajuudesta:

  1. Paikallisia lentokenttiä: 14 paikallista lentokenttää, jaettuna kahteen 7 lentokentän ryhmään […]
  2. Ateena-Ellinikon: Entinen Ateenan lentokenttä, 6 000 000 neliömetriä maaomaisuutta rannikolla […]
  3. Astir Vouliagmenis -hotellikompleksi, Astir Palace Voulagmeni SA mukaanlukien satamat […]
  4. Afandou, Rodos: Kahden kiinteistön kehittäminen Afandoun piirissä Roodoksen saarella golfia ja turismia varten […]
  5. Kreikan kaasuputkisiirtojärjestelmän operaattori DESFA […]
  6. Pireuksen satamayhtiö OLP […]
  7. Tessalonikin satamayhtiö OLTH […]
  8. TRAINOSE S.A. & EESSTY S.A. (ROSCO) TRAINOSE tarjoaa teknisiä kuljetuspalveluita raideliikenteessä matkustajille ja rahdille. […]
  9. Ateenan kansainvälinen lentokenttäyhtiö AIA […]
  10. Poseidi Calkidiki, turismipromoottori […]
  11. Hevoskeskus Markopoulo […]
  12. Sähköiset huutokaupat II, III, IV […]
  13. Satamat, Marina Alimos ja muut turistisatamat HRADF:n portfoliossa […]
  14. Egnatian mottoritieyhtiö. 648 kilometriä pitkä kehittynyt maksullinen valtatie pohjois-Kreikassa.
  15. Hellenic Petroleum S.A. […] johtava öljynjalostamisen ja jakelun yhtiö Kreikassa […]
  16. OTE S.A. […] suurin tietoliikennepalveluntarjoaja Kreikan markkinoilla […]
  17. Valtio-omisteinen sähköyhtiö PPC […]
  18. Tessalonikin vesi- ja jätehuoltoyhtiö EYATH […]
  19. Ateenan vesi- ja viemäriyhtiö EYDAP […]
  20. Julkinen kaasuyhtiö DEPA […]
  21. Helleeninen postiyhtiö ELTA […]
  22. Muita kiinteistötoimia: […] Maan ja rakennusten myyminen Argosissa, Veriassa, Stylidassa, Lefaloniassa ja Rodoksen saarella, Nafpliossa, Chalkidikissä, Messiniassa ja Ateenassa. […]

Se, mitä Troikka odottaa Kreikan kansalta on järkyttävää ja tyrmistyttävää: Saksalaiset joukot tuhosivat Kreikan toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen maan päälle talloivat Britannia ja Yhdysvallat – jopa sotilasvallankaappauksen muodossa.

trauerTähän päivään saakka virallinen Saksa kieltäytyy tunnustamasta Distomon kylässä tapahtunutta joukkomurhaa rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Argyris Sfountouris, joka selvisi joukkomurhasta lapsena yksittäisen saksalaissotiaan armosta, esitti valituksen Saksan suurlähetystölle Ateenassa vuonna 1994, kysyen aiotaanko Distomon kylän eloonjääneille uhreille myöntää korvauksia.

Saksan suurlähetystön vastauksessa ei ole anteeksipyyntöä, empatiaa tai katumusta. Siinä todetaan: ”liittohallituksen mukaan reprisal Distomon kylää vastaan ei ole luokiteltu NS-toimeksi […] sillä toimiin ryhdyttiin sodankäynnin kontekstissa, reaktiona partisaanien hyökkäyksiin.”

Tämä suurlähetystön virheellinen näkökulma kumotaan yksityiskohtaisesti Sfountourisin uudessa kirjassa Trauer um Deutschland (Saksaa surren): Distomossa suoritettiin rikos ihmiskuntaa vastaan.

Ottaen tämän historiallisen taustan huomioon, toisenlainen asenne Kreikan kansaa kohtaan olisi asiallinen. Niinpä ystäväni Saksasta kommentoi spontaanisti Kreikan kansallisomaisuuden yksityistämistä seuraavasti: ”Se mitä täällä tehdään on häpeällistä. Toivon että maa aukeaisi altani ja nielaisisi minut.”

Miten Euroopan valtioiden tulisi ottaa opikseen Kreikan tregediasta? Velka voi johtaa velkavankeuteen ja valtion suvereniteetin menettämiseen. Tämä koskee myös meitä Sveitsissä.


Lähteet

  • Fil.tri. Henriette Hanke Güttinger. Robbing Greek national wealth. Current Issues 24/2015. Suomennos Sippo Kähmi.
  • John Perkins. Confessions of an Economic Hit Man. The shocking inside story of how America REALLY took over the world. 200, ISBN 0-452-28708-1
  • Hellenic Republic asset development fund, asset development plan, 30 heinäkuuta 2015, sisäinen työkäännös (Spr.-D BMF).-No. 0818-2015, ladattu 11.9.2015
  • Saksan liittotasavallan suurlähetystön kirje Ateenassa 23. tammikuuta 1995, uudelleenjulkaistu teoksessa Argyris Sfountouris. “Trauer um Deutschland” (Saksaa surren). Selviytyjän puheita ja esseitä, Würzburg 2015, p. 87 ISBN 978-3-8260-5821-9

Yhdistyneinä kohti maailman muutosta 15. lokakuuta

15. lokakuuta kansalaiset ympäri maailmaa kokoontuvat kaduille ilmaistakseen suuttumuksensa siitä kuinka poliittikot ja suuryritykset polkevat heidän oikeuksiaan. Democracia real Ya (Tosi Demokratia Nyt) kutsuu Sinutkin osallistumaan tähän rauhanomaiseen protestiin, joko liittymällä toimintaamme tai järjestämällä jotain muuta toimintaa täksi päiväksi. On aika kohottaa äänemme. Kyseessä on meidän tulevaisuutemme, eikä mikään voi pidätellä miljoonien ihmisten voimaa, kun he yhdistyvät saavuttaakseen yhteisen päämäärän.

Democracia real Ya on foorumi, joka perustettiin Espanjassa koordinoimaan kansalaisliikkeiden toimintaa. Tunnus ”Me emme ole poliittikkojen ja pankkiirien tavaroita”, keräsi tuhansia ihmisiä kaduille 15. toukokuuta vaatimaan osallistuvampaa demokratiaa, torjumaan korruptiota Espanjan poliittisessa järjestelmässä ja vastustaakseen meille langetettuja ankaria talouspakotteita. Menestyksekkään ensimmäisen mielenosoituksen myötä syntyi uusia kansanliikkeitä. Acampandaseja (telttakyliä) pystytettiin useiden kaupunkien keskustoreille, hieman samaan tapaan kuin Tahrir-aukion valtauksessa Kairossa. Telttakylien kansankokoukset mahdollistivat yhteisten päämäärien asettamisen kattavan epähierarkisen päätöksentekoprosessin kautta.

Toukokuun 15:n päivän liike laajeni nopeasti Espanjan ulkopuolelle ja innoitti toimintaa monissa kaupungeissa ympäri maailmaa, mm. Euro-sopimuksen vastaisin mielenosoituksin.

Talousvaikuttajien painostuksesta poliittiset päättäjämme toimivat hyödyttääkseen harvoja, välittämättä mahdollisista sosiaalisista, inhimillisistä tai ympäristöllisistä seurauksista. Tukemalla sotia taloudellisessa voitontavoittelussaan ja köyhdyttäessään kokonaisia kansakuntia, johtavat luokkamme riistävät meiltä oikeuden vapaaseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Siksi me kutsumme Sinut yhtymään tähän rauhanomaiseen taisteluun ja levittämään sanomaa, että yhdessä meillä on mahdollisuus muuttaa tämä sietämätön tilanne. Lähtekäämme kaduille 15. lokakuuta. Heidän on tullut aika kuunnella meitä. Yhdistyneinä me saamme äänemme kuuluviin!

15M-liikkeen manifesti

Manifesto ( Manifesti / Julistus)

Me olemme tavallisia ihmisiä. Olemme kuin sinä: ihmisiä, jotka lähtevät joka aamu opiskelemaan, töihin tai etsimään työtä, ihmisiä joilla on perhe ja ystäviä. Ihmisiä, jotka työskentelevät kovasti joka päivä tarjotakseen paremman tulevaisuuden lähipiirilleen.

Jotkut meistä pitävät itseään edistyksellisinä, toiset konservatiiveina. Jotkut meistä ovat uskovaisia, toiset eivät. Joillain meistä on selkeästi määritellyt ideologiat, toiset ovat epäpoliittisia, mutta me olemme kaikki huolestuneita ja vihaisia ympärillämme vallitsevasta poliittisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta tilanteesta; korruptoituneiden poliitikkojen, liikemiesten ja pankkiirien jättäessä meidät avuttomiksi, ilman ääntä.

Tästä tilanteesta on muodostunut normaali, päivittäinen kärsimys, ilman toivoa paremmasta. Mutta jos yhdistämme voimamme, pystymme muuttamaan vallitsevan tilanteen. On aika muuttaa asioiden tilaa, aika rakentaa yhdessä parempi yhteiskunta. Siksi me vaadimme ponnekkaasti, että:

  • Jokaisen edistyneen yhteiskunnan etusijalla tulee olla tasa-arvo, edistys, solidaarisuus, kulttuurin vapaus, kestävä kehitys, hyvinvointi ja ihmisten onnellisuus.
  • Yhteiskuntamme tulisi turvata seuraavat kiistämättömät oikeudet: oikeus asuntoon, työhön, kulttuuriin, terveyteen, poliittiseen päätöksentekoon, henkilökohtaiseen kehitykseen sekä kuluttajan suoja terveelliseen ja onnelliseen elämään.
  • Hallituksemme nykytila ja taloudellinen järjestelmämme eivät huolehdi näistä oikeuksista ja ovat monin paikoin esteenä ihmisten kehitykselle.
  • Demokratia kuuluu kansalle (demos = ihmiset, krátos = hallitus), joka tarkoittaa että hallitus muodostuu meistä jokaisesta. Espanjassa suurin osa poliitikoista ei kuitenkaan edes kuuntele meitä. Poliitikkojen tulisi välittää meidän viestimme instituutioille, tarjota kansalaisille mahdollisuus poliittiseen osallistumiseen suorinta tietä ja näin edesauttaa koko yhteisön etua, sen sijaan että he rikastuisivat ja hyötyisivät meidän kustannuksellamme sekä avustaen ainoastaan suurten taloudellisten voimien diktatuuria pitäen heitä vallassa kaksipuoluejärjestelmällä, jonka murtamattomuuden akronyymeja PP & PSOE ovat.
  • Vallanhimo ja vallan keskittyminen vain muutamille; tämä luo epätasa-arvoa, jännitteitä ja epäoikeidenmukaisuutta, joka taas johtaa väkivaltaan jonka me tuomitsemme. Vanhentunut ja luonnoton taloudellinen malli ruokkii sosiaalisen koneiston syöksykierrettä, joka kuluttaa itsensä rikastuttamalla muutamia ja sysäämällä loput köyhyyteen. Lopulta se romahtaa.
  • Nykyisen järjestelmän tahto ja tarkoitus on rahan keskittäminen, huolimatta yhteiskunnallisesta hyödyllisyydestä tai hyvinvoinnista. Resursseja tuhlaten, planeettamme tuhoten, luomalla työttömyyttä ja tyytymättömiä kuluttajia.
  • Kansalaiset ovat rattaita tässä koneistossa, joka on suunniteltu rikastuttamaan pientä vähemmistöä, joka ei välitä meidän tarpeistamme. Me olemme nimettömiä, mutta ilman meitä mitään tällaista ei olisi olemassa, sillä me liikutamme koko maailmaa.
  • Jos me yhteisönä opimme olemaan luovuttamatta tulevaisuuttamme abstraktille taloudelle, joka ei koskaan tule hyödyttämään enemmistöä, me voimme lopettaa tämän hyväksikäytön josta me kaikki kärsimme.
  • Me tarvitsemme eettisen vallankumouksen. Sen sijaan, että asetamme rahan ihmisten edelle, meidän pitää palauttaa se omaan käyttöömme. Me olemme ihmisiä, emme tuotteita. Minä en ole sen tulos mitä minä ostan, miksi minä ostan tai keneltä minä ostan.

Kaikesta yllämainitusta johtuen olen raivoissani
Luulen, että voin muutta sitä.
Luulen, että voin auttaa.
Minä tiedän, että yhdessä me voimme.

On the European model of integration in a global context

Because of systemic constraints in the so called leading nations we cannot wait for the Obamas and even Lulas of the world to show the way for the deep changes we need. Political, cultural and moral initiative that will inspire hope on all continents can and needs to come from many places.

In the golden age of the Nordic model, the small North European area that I come from, had disproportionate global significance in pro-people politics. Many of us in these countries still work to preserve and take further the Nordic tradition. We must, however, humbly admit that the Nordic identity has weakened in the last 15 years as we have been been overwhelmed by globalisation and EU-integration.

In this spirit I want to join the large number of people on all continents who enthusiastically welcome the recent wave of positive developments in Latin America, including also many smaller countries, such as Bolivia, Ecuador and Paraguay. I recognise the enormous difficulties you are facing, including the current crisis in Honduras. Nevertheless I want to welcome the quality and direction of development in many South and Latin American countries in the last few years and the efforts and the decisive contribution of ordinary people from the struggling classes to them.

A. GLOBAL AND HISTORICAL PREMISES OF REGIONAL COOPERATION

Regional integration in the context of collapsing neo-liberalism, authoritarian capitalism and the search for cultural alternatives

1. “Neoliberalism died in 2008-2009. ” Is this statement true or false?

It is true in a limited sense. The state is back in the economy. Simultaneously deregulation, privatisation and trade liberalisation are all on a hold or they are rolled back. George W. Bush goes down in the books as the greatest socialiser of banks and enterprises in world history. Market fundamentalism will not come back easily as an economic orthodoxy. So far so good.

Nevertheless, as we have seen during the past months the demise of neo-liberalism does not mean the end of capitalism nor does it automatically change the balance of power or fundamental policies. Banks are bailed out and the costs of enterprise failures are carried by tax-payers. In the EU the centralising and liberalising Lissabon treaty is back on track. In India the elections were won by a centre right still pursuing growth through exports, international competitiveness, intensified exploitation of domestic natural resources and deepened integration into global markets. Obama brings the US back on a more Keynesian track and into multilateral cooperation, but his victory was more due to the catastrophic results of Bush’s politics than of a desire for fundamental redirection of US power. Financial regulation remains weak, tax havens still work as usual and even the Tobin tax awaits its implementation. In the global arenas, at WTO, the World Bank or even in the climate negotiations positive news are yet to come. All in all, it is clear by now that radical shifts in power structures, economic distribution or national or international policies are not easily within reach.

The main lesson of the past winter is that neo-liberalism was always only a radical fashion, a tip of the iceberg. When it goes away we can see again clearly that the modern state in most countries remains committed to a development model in which a mix of capitalist, growth dependent exploitative economy and consumerist, individualistic, civilisational values remains central. The global trend in the last years and months is not that neo-liberal capitalism is replaced by socialism, a new green politics or even social liberalism but, unfortunately, by authoritarian capitalism. In fact, what we witness on all continents is a colossal lack of political and cultural creativity in the state and corporate sector. Hence, and this is my first point today, people seeking social and ecological justice need to recognise that the shift to politics for sustainable futures that the world so badly needs will not come about just because neo-liberalism goes away.

The good news is that with neo-liberalism gone, with George Bush down and out and with the states and business sector at a loss both intellectually and morally we can begin to understand our responsibility and define our tasks and challenges more clearly than has been possible during the past ten years.

Everywhere people recognise that the ruling elites are failing and at a loss. We need a new internationalism that is not founded on state to state cooperation or market integration. The regional cooperation we are looking for must protect and build upon people-to-people solidarity and conviviality. It must draw its strength from the confidence and creativity of ordinary people who are engaged in a multitude of local struggles and in a plurality of efforts towards decolonisation and civilisational renewal.

2. Too often only the global and national level are recognized as relevant political arenas. They are important, but should not make us overlook the relevance of the local and regional levels. From the perspective of radical and comprehensive democracy building from below and strengthening the disempowered is essential in all responses to the crisis. Democratising the politics and economy of globalisation is important but difficult. In global efforts large corporations and states still have a relative advantage over other actors. Hence, as long as power structure are not altered, we should not expect too much good to come out from institutions working on global regulation of e.g. finance and climate.

The experience of the past years has shown clearly the inadequacy of the current structure, instruments and policies of global financial regulation and economic development. The Bretton Woods institutions and the WTO-framwork have been insufficient or even dysfunctional for development, ecological responsibility and economic stability, especially for the global South. This much should now be uncontroversial. It remains open, however, what the implications are for the politics of global governance and the role of regional and national politics.

Regional politics needs to be recognised more than before as a relevant arena of political initiative in its own right. The regional arena is too often considered to be only complementary to nation states and global institutional arrangements and global governance. Regional cooperation in the South can provide protection from dysfunctional and failing global institutions. It can also strengthen the bargaining power of the South, especially the smaller countries of the South, in global politics. Thirdly, regional political instruments may play a huge role in achieving at the regional level governance services and functions that are not available at the global level. These can include for instance protection and support of micro and small enterprise as well as of local knowledge systems and forms or democracy, the launch of local and regional currencies with high social and ecological value, and so forth.

3. State borders are becoming more porous than before, people are meeting and mixing more than before. The future belongs, as Indian social philosoper Lohia said fifty years ago, increasingly to “the bastards.” We see every day along the Southern borders of the US and the EU that efforts to keep borders closed and nations clean lead to disaster. Regional cooperation presents major opportunities if the physical and cultural mobility of peoples in the region and between them is enhanced. The opposite politics of regional integration which allows mobility only internally and is closed to the outer world, with exceptions allowed only for selfish reasons or on market premises is a false and dangerous model.

In societies atomised socially and empoverished culturally by late capitalism and consumerism nation states are often seen as competitors. The sense of competition fosters widely felt anxiety. As we have seen in South Asia, Europe, North America and elsewhere the consequence is often un upsurge of xenophobic identity-politics, increasing militarisation and securitisation and even terror by states and non-state agencies.

Regional protection and strategic cooperation should be built with a clear commitment to global solidarity. (More on this below.)

In building regionalism for a new internationalism it is essential that we go beyond the current logic of competetive identity politics. In this a people-to-people cooperation and diplomacy, as pursued for instance in the World Social Forum and by a multitude of innovative smaller groups and movements during the past years, can play an important role. The legitimacy and need for non-state political cooperation is obvious and in regional cooperation as well tax-payers money and other public resources should not be exclusively spent on state and market driven integration.

Having said this let me stress that our efforts must complement and give life to, but not undermine the UN centred multilateral system. The G-192 that met in June 2009 for a UN General Assembly on the financial crisis and its impact on development also needs strengthening.

4. Regional cooperation in the South should not only protect the weak today. It should also lead the world out of its multiple crises on the long-term. Globally the political debates seem to be moving from a discussion of separate crises to a discussion of inter-connected crises: of the finance sector, the world economy, political governance, food, water, development and climate. I welcome the synthetic framework of this conference. I only want to add that not only are the different areas of crisis interconnected and systemic. They should all be seen as symptoms of an underlying cultural crisis; a crisis of development models and the fundamental aspirations and ideals of modernization.

My fourth suggestion is that all political reforms and initiatives now of the short and medium term should be shaped so as not to hamper but rather support a civilisational shift in which the ultimate goals and ideals of development are reconsidered. It is clear that people, states and corporations in Europe and America must be pressed to responsibility and that those of us who belong to the global North must pay for the mess we have caused during five hundred years through exploitation of other continents and mother earth. Nevertheless, for historical, cultural and social reasons the global North cannot be trusted much in the search for new civilisational visions and new socially and ecologically enriching models for progress and development. The global South must take the lead. Regional cooperation in the global South and between increasingly self-reliant but co-operating Southern regional blocs can be essential for gaining economic, political and cultural autonomy from Europe and the US, serving global solidarity and environmental responsibility.
Latin America, with its strong tradition of mass participation in politics, progressive left movements, liberation theology and its great cultural variety should be a strong region in this search. In recent years the increasingly lively alliances throughout the region of indigenous and other emancipatory movements, that has given one country a president coming from the indigenous movements and another country a constitution that recognises Mother Earth is of particular interest for people on all continents who are searching for new political tools, ideas and visions. In decolonising development, articulating new visions of good life (buen vivir) and building radical democracy the movements South America are today a great source of energy and hope for people on all continents. It is important for us all that this political and cultural resurgence is placed at the centre of regional integration here.

5. Nuclear proliferation, the totalisation of war through the war on terror and anti-hegemonic insurgency with little or no dependence on states, and the largely uncalculable threats of new military technologies combining e.g. new IT, nano-technology and genetic engineering make 21st century questions of war and peace more intractable than before. For this reason pro-people regional cooperation should systematically promote cultures of sustainability and peace.

Peace-politics cannot imply thoughtless pacifism. We can still draw insight and inspiration from the Gandhian notion of and experiments with truth-force (“satyagraha”). This year 100 years have passed since Gandhi wrote his definitive statement, the pivotal pamphlet Hind Swaraj or Indian Home Rule on board a ship between Britain and South Africa. The new politics of global security that we need, must, as Gandhi and others have clearly seen long back, be linked to the construction of pro-people and environmentally sound development models. These can emerge on the basis of the variety of sustainable life-styles, democracies and civilisational values existing today especially in the global South.

The industrial growth centred development model that first emerged in Europe and North America in the 18th to 20th century needs to be seriously reconsidered. The global record seems to be that industrial growth economies are not capable of overcoming poverty and deprivation everywhere. Without a commitment to peaceful cooperation and civilisational alternatives zero-sum competition for growth and unsustainable life-styles among nations and regions is likely to dominate global politics in the 21st century. Then, regions are more than likely to develop into competing, protectionist blocs forming strategic alliances. Even under the condition of functional interdependence globally of the competing blocs, climate change, development failures and resource depletion combined with nuclear proliferation and the evolution of new military technologies may easily lead to completely new types of wars with planetary consequences. Hence, regional cooperation in Latin America, in other Southern regions and between them needs to be globally oriented towards cooperation and solidarity, not competition. It may be helpful in this regard to think of the global North in a new way: not as the developed regions that have made it, but as regions suffering from serious development failures. Even quite conservative new models for measuring overall success in development, such as the so called Happy Planet Index, indicate that life-conditions in the US, Sweden, Germany and other similar countries reached an all-time high in the 1970s and haved steadily deteriorated since then.

B. LESSONS FROM EUROPE

Since the early 1950s the emergence of the European Economic Community, the EEC, and its sequel, the European Union, these organisations have been the dynamic centre of European integration. The EU is now the most advanced model of regional integration globally. It has the largest internal market, the most ambitious common political instruments and the tightest juridical integration.

European integration has gained popular support and political legitimacy from two great promises. It has been seen, first, as a peace project and, secondly, increasingly in later years, as a project for benign, political governance of corporate driven globalisation. Without these impressive ideas European integration could not have been brought to its present level. Both ideas are now in a crisis.

I wish to bring out some lessons for regional integration from the fifty years of building the European Union:

(1) Peace ambitions may undermine democracy:

Since its inception in the 1950s the EU has been seen as a device to overcome the belligerent tendencies of nation-states. Drawing on analysis and inspiration coming from the 18th century German enlightenment philosopher Immanuel Kant and others, the idea has been to promote peace through functional integration of the national economies in the region.

The dark side of this idea was that EU integration has worked top-down. The people have been seen as prone to aggressive sentiment. Integration has proceeded on the initiative and under the leadership of bureaucratic elites. Economic integration has intentionally been built as a device that will promote political and other integration later, behind the backs of the reluctant citizens. This top-down heritage has contributed to the creation of the so called democratic deficit of the European Union. In recent years this deficit in Europe has become obvious to all. The repeated side-stepping of the outcome of national referenda on EU-issues, such as the French and Dutch rejection of the EU constitution and the Irish rejection of the Lisbon Treaty is rapidly leading Europe to a very serious and deep crisis in democratic legitimacy and participation.

The deficit is structural: decision-making in the EU is so undemocratic that, ironically, the EU, if it would be a nation, would hardly qualify for membership in the EU. Because of the post-war technocratic logic of EU-integration the democratic crisis in Europe is also very deep-seated. It will take time to overcome it. At the moment, the effort by EU-leaders to enforce the Lisbon treaty show that so far the EU is on the wrong track in this regard.

The lesson to be learnt is that regional cooperation must, much more than has been the case in Europe, be built democratically, with explicit consent and support by the citizens.

(2) Peace ambitions regionally may be counterproductive for peace globally:

In the aftermath of the second world war the sound ambition of the architects of European integration was to prevent the outbreak of war between European nations. Less attention has, for understandable reasons, been paid to the contribution of Europe to global security. The consequence is that wars between the leading countries of Europe has become highly unlikely. Simultaneously the integration between them runs the risk of becoming, or has perhaps already become, counter-productive for global security. In the great wars of the Bush regime – on Iraq and Afghanistan – a new obscene division of labour is emerging between the trans-Atlantic forces. The USA carries the main burden of classical warfare, the EU steps in economically and logistically in the aftermath of the war, taking care of crisis management. This, it may be argued, is the new logic of Western, imperial military hegemony.

If other regions follow the EU model and turn to regional integration of foreign policy, security policy and trade policy as instruments for selfish and hegemonic ambitions the ensuing world order may easily end up repeating the calamities of what we in Europe call the westphalian order of competing, sovereign nation states, at a new, higher level.

(3) Regional cooperation for global governance needs to be built democratically from below. Special care must be taken at every step to keep economic policies within democratic control and to avoid spill-over from economic policies on social protection, environmental protection and other vital policy areas:

Since the 1980s the main left and centre argument in favour of deepening European integration has no longer been the argument from peace. The new argument has been the argument from globalization. The main ideas are familiar to all by now. Technological changes have made possible deep changes in the economy. Deepening economic interdependence between nations and regions, the increasing importance of a globalised capital market and the increasing size and power of transnational corporations have overburdened the steering and regulating capacity of nation states. For these reasons new instruments for political regulations are called for. The European Union has been seen by many as a much needed instrument for improved global governance of the economy at first, and now increasingly also of climate change, migration etc.

For this and other reasons the primacy of economic policy instruments is a deep-seated feature of European integration. The creation of a common internal market and of common external economic policies, especially as regards trade, has been a priority in European integration.

In this tradition markets and trade have often been given politically very expansive interpretations: in the EU (as in the WTO) liberalisation of trade in goods has not been enough. Free movement of capital, labour and services have been seen as equally natural parts of economic integration on liberal premises. In consequence, the more the economic instruments have developed the more they have dominated over other policy areas in which decision-making has been more confined to the national level. Social policy, workers rights, health and education, environment have all suffered from a subordination to common economic policies. The strong efforts by trade unions, left governments, environmentalists, women’s movements and others to change the balance of forces in Europe have so far met with, at best, half-success. Recent key developments, such as the text and ratification process of the Lisbon Treaty, the formation of Europe’s new global economic policy, and the struggles over the working time, services and chemical legislation at the European level, show that corporate interests and narrowly defined economic goals still tend to dominate EU-policies.

The lesson for other regions is again negative. It is extremely dangerous for democracy, ecology and social justice to make economic cooperation the heart of regional integration.

(4) Regional integration is possible but needs to be democratic:

Let me close on a more positive note with some recommendations drawn from the European experience:

(i) Regional integration needs to be built democratically. Economic integration should be subservient to social justice and radical democracy.

To this end, there are four fundamental conditions:

One: the fundamental principle of democracy, that all state power and all power of regional authorities belongs to the people, must always be recognized formally. (In the EU this is still not the case!)

Two: It is imperative that the juridical hierarchy, including the effective control of constitutional rights and freedoms of people and nature, is never subordinated to economic policies or juridical agreements regulating the economy. In the European Union the primacy of economic rights and freedoms at the level of the common regional market and in trade agreements infringes more and more on the human rights achievements. This is not only a concern at the international level where bilateral and multilateral free trade agreements are known to undermine human rights. Also internally in Europe social rights achievements have some times been undermined by the economic logic of integration.

Three: the peoples must always have effective control, before the fact and after the fact, of the balance of powers between regional and national authorities. In practice, referenda about the division of power between the regional and the national level is an important instrument. It could be complemented by the power of national parliaments to question and interfere in the formation of this balance by.

Four: the political logic of democratic regionalism by the people and for the people should be pluralistic and decentred. When the peoples are in effective control of the balance of powers different countries will participate in different ways in regional cooperation, taking exceptions as they see fit and forming sub-units of tighter cooperation as they see fit. This should not be seen as a problem. The example of the European Union shows that even when integration is rigidly designed to create a Union of just one kind of members the end-result is unlikely to conform with the plan. In actual fact different European countries have different between them quite different kinds of membership in the EU both politically and juridically.

(ii) Economic policies of regions should learn from the failures of the neo-liberal experiments in the EU and elsewhere:

  • A Latin American Central Bank issuing a common currency that may in the long run function as a reserve currency should work under democratic political guidance and may then pursue socially and ecologically responsible monetary policies;
  • The political weight and influence of large corporations tends to be relatively greater on regional than on national and local levels of political decision-making. In order to curb excess corporate influence strong measures must be taken at all times. They need to include very tight transparency regulation and, as I believe, innovative, radical anti-trust regulation. One possibility is legal regulation of the maximum size of private corporations and another is sealings on individual ownership and other engagement in corporate activity.

(iii) Regional cooperation may have democratizing effects on the relations between big and small countries. For this, effective, almost excessive formal veto powers by smaller members states in the regional organisations are needed to counter the effective and lasting, greater political weight of larger members.

(iv) Regional, elected parliaments can play an important role in a new regionalism. The elected parliament should not be subordinate to regional non-elected bodies, but the extent of its powers needs to be controlled from lower levels.

(v) The world has seen the emergence of many special economic zones lately. In a new kind of regionalism special zones for people’s power from below can be created, where people and nature are protected against corporations and states. In Bolivia there seems to be encouraging experiments along this line that could serve as a model for further work.

(vi) The European experience shows that regional cooperation can be effective in enhancing the power and economic and social status of oppressed minorities and underprivileged regions. The mechanisms to achieve this need careful attention.

(vii) If we manage to correct the imbalances mentioned the European Union shows that cultural and social solidarity between peoples with a long negative record of wars is possible and can be promoted through regional cooperation.

(viii) Lastly, as compared with Europe, Latin America (as well as e.g. South Asia) has four distinct advantages as compared with Europe in its effort to build pro-people, ecologically sustainable regional cooperation to the benefit of the global community.

  • The first is a commonality of cultural values and identity. I do not want to under underestimate the cultural diversity of the Americas. But it seems to me as an outside observer that the experience of more than 500 years of colonialism and imperialism serves as a source of solidarity between the peoples in Latin America.
  • The second is common languages: Spanish and Portuguese are closely related. Again I hope that I do not offend the many people with other languages as their first language if I say that the conditions for a common public space, and hence for radical regional democracy, is more happy in Latin America than in some other regions. In view of recent experiences elsewhere this is likely to be more important for post-national democracy than computer-intensity.
  • The third is common interest. Again, I do not want to overstate the case, but it appears to me that all countries in Latin America could gain in economic and cultural terns from deepened cooperation between them and also with other Southern regions, even if it has to happen at the cost of laxer links to Europe and North America.
  • The fourth is the mere fact that Latin American efforts towards regional integration can learn from the European experience, positively and negatively. For instance, it appears to me that it can be advantageous to build relatively more on existing sub-regional organizations than has been done in the European context where Benelux, Nordic and other sub-regional cooperation structures have been eroded by European institutions when a better policy could have been to sustain and strengthen them as parts of a multilayered regional cooperation structure.

Latin American regional cooperation may also benefit from solidarity and cooperation with regional cooperation in other regions of the South. Together the cooperating regions may make historic contributions to a post-colonial and post-imperial, pluricentric and peaceful world order.

With these remarks I wish Paraguay and all countries in Mercosur and South and Latin America at large determination and democratic energy for regional cooperation that will enhance a new internationalism and civilisational renewal world-wide.

Thank you for your attention.

Thomas Wallgren
E-mail: thomas.wallgren(a)helsinki.fi

Asunción del Paraguay
International Conference of governments and social movements
”Regional Integration: an opportunity to face the crises”
21 and 22 July 2009
Consejo Nacional del Deporte

Ruokakriisi pahenee yhä

Oikeus ruokaan on YK-sopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus. Silti joka seitsemäs ihminen näkee nälkää. Tilanteen korjaaminen edellyttää rajuja muutoksia ruuantuotantoon, -jakeluun ja -kulutukseen sekä kansainvälisiin kauppasääntöihin.

Tuoreimpien arvioiden mukaan 963 miljoonaa ihmistä, siis joka seitsemäs ihminen maapallolla, näkee nälkää. Vuosien 2007 ja 2008 aikana luku kasvoi 115 miljoonalla.

Vaikka hallitukset ja kansainväliset järjestöt ovat julistaneet ruokakriisin yhdeksi aikamme polttavimmista ongelmista ja vaikka sen lievittämiseksi on sorvattu monenlaisia apupaketteja ja toimintaohjelmia, tilanne pahenee yhä.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö Faon mukaan 32 maata on ajautunut akuuttiin ruokapulaan. Fao ennustaa viljan kokonaistuotannon supistuvan tänä vuonna, mikä ei helpota tilannetta.

Apua ei ole tuonut myöskään ruuan maailmanmarkkinahintojen putoaminen viime vuoden huipputasosta, sillä samaan aikaan globaalitalous on ajautunut taantumaan, joka koskettaa pahiten kaikista köyhimpiä – juuri niitä, jotka nälästä kärsivät.

Kaiken lisäksi hinnanlaskun arvellaan olevan väliaikaista. Kun talous elpyy, ruoka kallistuu jälleen.

Pitkällä tähtäimellä hinnannousua vauhdittavat muun muassa nopea väestönkasvu, ilmastonmuutos, vesipula, maanomistuskiistat, kasvien muuttaminen biopolttoaineiksi, kallis öljy sekä kasvisten korvaaminen lihalla vaurastuvissa kehitysmaissa.

YK arvioi ruuan kysynnän kasvavan puolella vuoteen 2030 mennessä ja kaksinkertaistuvan ennen vuotta 2050. On selvää, että tuotannon on lisäännyttävä vauhdilla. Etenkin köyhien maiden pienviljelijöiden tuottavuuden pitää parantua.

Huomiota ei kuitenkaan pitäisi kiinnittää ainoastaan tuotantokapasiteettiin. Ruokaturvan – siis jokaisen riittävän ravinnonsaannin – varmistaminen edellyttää myös ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpiä tuotanto-, jakelu- ja kulutuskäytäntöjä sekä maataloustuotteiden kauppasääntöjen tarkistamista.

Uusi ruokajärjestelmä ja vihreä vallankumous

Ainakin puheiden tasolla maailman johtajat tiedostavat, että mikäli nälästä halutaan todella eroon, pienet muutokset eivät riitä.

Faon pääjohtaja Jacques Diouf on vaatinut koko kansainvälisen ruokajärjestelmän uudistamista. Vastaavat vaateet, joita on totuttu kuulemaan lähinnä kansalaisjärjestöiltä ja etelän köyhiltä valtioilta, ovat viime aikoina yleistyneet rikkaissa teollisuusmaissa.

Dioufin hahmottelemassa “uudessa kansainvälisessä ruokajärjestelmässä” hallitukset, kansainväliset ja alueelliset järjestöt, yksityinen sektori, kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestöt työskentelisivät yhdessä ruokaturvaan liittyvissä kysymyksissä. Ruokajärjestelmän uudistaminen olisi osa laajempaa globaalihallinnan rakenteiden demokratisoimisprosessia.

YK:n ympäristöohjelma Unep puolestaan peräänkuuluttaa “vihreää vallankumousta”, joka johtaisi tehokkaampaan ja kestävämpään ravintoketjuun. Mikäli mitään ei tehdä, ruuan kokonaistuotanto saattaa supistua jopa neljänneksellä vuoteen 2050 mennessä yksistään ympäristön kestokyvyn ylittymisen vuoksi.

Toisaalta yli puolet ruuasta menee haaskuun. Unepin johtajan Achim Steinerin mukaan hyötysuhdetta parantamalla pystyttäisiin ravitsemaan maapallon koko väestö nykyisilläkin tuotantomäärillä.

Todellisuudessa riittävää tehokkuutta ei kuitenkaan saavutettane, joten tuotannon on lisäännyttävä.

Unepin tutkimukset osoittavat, että tuottavuutta on mahdollista parantaa esimerkiksi luomupienviljelyllä, joka toisin kuin teollinen viljely ei pahenna ympäristötilannetta. Joidenkin selvitysten mukaan luomuviljely on kehitysmaissa jopa 80 prosenttia tavallista viljelyä tehokkaampaa.

Paitsi tehokasta ja ekologista, luomu voi olla myös taloudellisesti kannattavaa.

YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad katsoo luomun tarjoavan kehitysmaiden viljelijöille mahdollisuuden osallistua maailmanmarkkinoille. Järjestön mukaan sertifioidun luomuruuan markkinat saattavat yli kolminkertaistua vuosien 2002 ja 2012 välillä.

Vapaakauppa vaarantaa ruokaturvan

Viennin edistäminen ei kuitenkaan ole keskeisin haaste nälkää näkevien näkökulmasta. Ylivoimainen enemmistö kehitysmaiden maataloustuottajista on pienviljelijöitä, joiden tuotanto kulutetaan paikallisesti, eikä siitä riitä vientiin.

Monille ravintoa ei riitä edes omiin tarpeisiin: puolet nälästä kärsivistä ovat itse pienviljelijöitä.

Luomumerkki ei myöskään muuta miksikään ruuan maailmankauppaan kätkeytyviä rakenteellisia ongelmia. Niistä saatiin tällä viikolla lisätietoa, kun professori Olivier de Schutterin YK:lle laatima raportti julkistettiin.

De Schutterin keskeinen väite on, että Maailman kauppajärjestön WTO:n piirissä sovittu maatalouskaupan vapauttaminen vaarantaa ruokaturvan, joka on kansainvälisissä perussopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus.

Etelän viljelijät eivät pysty kilpailemaan maailmanmarkkinoilla, mutta ulkomaiset yritykset pystyvät sivuuttamaan heidät kotimaisilta markkinoilta. Kun suuri osa ruuasta tuodaan muualta, markkinoiden heilahteluilla voi olla kohtalokkaita seurauksia, kuten viimeisen parin vuoden aikana on nähty.

Vapaakaupan myötä globaalia kauppaa hallitsevien suuryritysten valta suhteessa valtioihin on lisääntynyt. Ne myös kilpailuttavat tuottajia toisiaan vastaan ja pakottavat heidät hyväksymään omat, usein erittäin alhaiset hintansa.

Lisäksi kansainvälinen kauppa on merkinnyt pitkiä toimitusketjuja ja kestämättömiä tuotantotapoja, jotka ovat myötävaikuttaneet ilmastonmuutokseen ja heikentäneet siten välillisesti ravinnontuotannon edellytyksiä.

Ihmisoikeudet kauppasäännösten edelle

De Schutterin mielestä valtioiden on mahdotonta toteuttaa samanaikaisesti sekä nykyisten kauppasopimusten että ihmisoikeussopimusten velvoitteita. Koska kauppasäännösten rikkomisesta voi seurata taloudellisia sanktioita, ristiriitatilanteessa ihmisoikeudet saavat yleensä väistyä.

Tilanteen parantamiseksi hän luettelee neljä keinoa, joilla kansainvälinen maatalousjärjestelmä saataisiin “ihmisoikeus-yhteensopivaksi”.

Ensinnäkään valtioiden pitäisi kieltäytyä hyväksymästä kauppaneuvotteluissa sellaisia velvoitteita, jotka eivät käy yksiin niiden ruokaturvavelvoitteen kanssa. Toiseksi kansallisia markkinoita olisi voitava suojella kansainvälisten markkinoiden heilahteluilta.

On tuskin sattumaa, että juuri nämä olivat kehitysmaaryhmän keskeisiä argumentteja viime syksyn WTO-neuvotteluissa.

Lisäksi liiallista riippuvuutta maataloustuotteiden maailmankaupasta olisi vältettävä (etenkin tukemalla pienviljelijöitä) ja valtioiden markkinavaltaa suhteessa ylikansallisiin yrityksiin tulisi lisätä.

De Schutter liittyy siis siihen alati kasvavaan joukkoon, joka kaipaa demokraattisempaa kansainvälistä talousjärjestelmää.

Henri Purje
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Uusliberalismin jälkeen globaali sosialidemokratia?

waldenGlobalisaatiokriittisen liikkeen kärkinimiin kuuluvan Walden Bellon mukaan globaali sosialidemokratia on kriisiytyneen uusliberalismin todennäköinen seuraaja. Hän varoittaa kuitenkin keynesiläiseen talouspolitiikkaan sisältyvästä teknokratian vaarasta.

Liberaalin afroamerikkalaisen nousu Yhdysvaltain presidentiksi osui ajallisesti yksiin maailmantalouden nopean romahduksen kanssa. Tässä tilanteessa ei ole yllätys, että miljoonat ihmiset näkevät maailman olevan uuden ajan kynnyksellä.

Jotkut Barack Obaman uusista nimityksistä — erityisesti entisen valtiovarainministerin Larry Summersin nimitys kansallisen talousneuvoston johtoon, keskuspankki Fedin New Yorkin aluepankin johtajan Tim Geithnerin nimitys valtionvarainministeriksi sekä Dallasin pormestarina toimineen Ron Kirkin nimitys kauppaneuvottelijaksi — ovat toisaalta herättäneet skeptisyyttä.

Silti vanhojen uusliberaalien mallien uskottavuuden menetys on vakuuttanut monet siitä, että maailman suurimman talouden uusi demokraattijohto tekee pesäeron markkinafundamentalistiseen politiikkaan, joka on ollut vallassa 1980-luvulta lähtien. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä kuuluu: Miten pysyvä pesäero uusliberalismin kanssa tulee olemaan? Muut avoimet kysymykset tunkeutuvat kuitenkin pidemmälle itse kapitalismin ytimeen.

Onko valtio vain instrumentti, joka omistamalla, valvomalla ja muilla toimilla vakauttaa kapitalismia, minkä jälkeen kontrolli luovutetaan takaisin suuryhtiöiden johdolle? Näemmekö keynesiläisen kapitalismin toisen erän — tällä kertaa vihreällä ulottuvuudella maustettuna: valtion, suuryhtiöiden johtajien ja ammattiliittojen uuden kumppanuuden, joka pohjautuu teollisuuspolitiikkaan, kasvuun ja korkeisiin palkkoihin? Vai saammeko nähdä kansanvaltaisempaan suuntaan vievän, perustavanlaatuisen muutoksen talouden omistuspohjassa ja valvonnassa?

Globaalin kapitalismin uudistumisella on rajansa, mutta puoleen vuosisataan nämä rajat eivät ole näyttäneet yhtä häilyviltä kuin nyt.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy paalutti oman kantansa julistaessaan laissez-faire -kapitalismin kuolleeksi. Hän loi 20 miljardin euron strategisen investointirahaston, jonka tehtävänä on edistää teknisiä innovaatioita, pitää kehittyneet tuotantolaitokset ranskalaisten käsissä ja säilyttää työpaikat. ”Päivänä jona emme rakenna junia, lentokoneita, autoja ja laivoja — mitä silloin on jäljellä Ranskan taloudesta?” hän kysyy retorisesti. ”Muistoja. Ja minä en aio tehdä Ranskasta turismireservaattia.”

Yksi tällaisen aggressiivisen teollisuuspolitiikan tarkoitus on voittaa maan perinteinen valkoinen työväenluokka puolelleen. Se voi kuitenkin myös kulkea käsikkäin presidenttiin aiemmin liitetyn, maahanmuuttoa vastustavan politiikan kanssa.

Globaali sosialidemokratia

On huomattava, että Sarkozyn mallia seuraileva uusi kansallinen keynesiläisyys ei ole etuoikeutettujen maiden ja ryhmien ainoa vaihtoehto. Kun maailman voimatasapaino liukuu kohti etelää, läntisillä eliiteillä on tarve hankkia etujensa ajamiselle globaalia hyväksyntää. Tämän projektin kannalta parhaalta vaihtoehdolta voi tuntua eurooppalaisen sosialidemokratian ja New Deal -liberalismin haara, jota voitaisiin nimittää globaaliksi sosialidemokratiaksi, GSD:ksi.

Jo ennen talouskriisin täyttä puhkeamista GSD:n kannattajat määrittelivät politiikkansa vaihtoehdoksi uusliberaalille globalisaatiolle ja sen tuottamille rasitteille.

Esimerkiksi Englannin pääministeri Gordon Brown esitti, että Eurooppa vastaisi talouskriisiin pankkien osittaisella kansallistamisella. Moni pitää Brownia brittiläisen ”Make Poverty History” -kampanjan kummisetänä, joka parlamentin puhemiehenä ollessaan ehdotti myös ”allianssikapitalismia”. Tämä markkinoiden ja valtionlaitosten liittoutuminen tuottaisi Brownin mukaan globaalissa mittakaavassa sen, mitä Franklin D. Roosevelt sai aikaan kansantaloudessa: markkinoiden hyvät puolet hyödynnettäisiin ja ylilyöntejä rajoitettaisiin.

”Sen täytyy olla järjestelmä”, sanoi Brown, ”joka varmistaa globaalien markkinoiden ja rahavirtojen täydet hyödyt, minimoi hajaannuksen riskin, maksimoi kaikkien mahdollisuudet ja tukee kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Lyhyesti: Sen täytyy palauttaa kansaa palveleva ja korkeiden ihanteiden mukainen kansainvälinen talous.”

Brownin ajatukseen GSD:sta on yhtynyt kirjava vaikuttajajoukkio, johon kuuluvat muun muassa ekonomisti Jeffrey Sachs, George Soros, YK:n edellinen pääsihteeri Kofi Annan, sosiologi David Held, Nobel-palkittu Joseph Stiglitz ja jopa Bill Gates. Vaikka heidän näkemyksissään on vivahde-eroja, he kaikki tahtovat uudistaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elvyttää globaalia kapitalismia puoltavan ideologisen konsensuksen.

GSD:n puolestapuhujien avainväitteitä ovat seuraavat:

  • Globalisaatio on maailmalle hyödyksi, mutta uusliberaalit ovat hoitaneet prosessin ja sen myymisen kansalle huonosti;
  • On tärkeää pelastaa globalisaatio uusliberaaleilta, koska globalisaatio voi edetä toisin ja on ehkä parhaillaan muuntumassakin uudenlaiseksi;
  • Kasvu ja tasa-arvo saattavat joutua vastakkain, jolloin etusija on tasa-arvolla;
  • Vapaa kauppa ei välttämättä ole ajan oloon edullista, ja se voi jättää enemmistön köyhäksi, joten kaupan on kunnioitettava sosiaalisia ja ympäristön ehtoja;
  • Järjestelmät ja sopimukset on muotoiltava monenkeskisesti unilateralismin välttämiseksi, mikä saattaa tarkoittaa maailmankauppajärjestön immateriaalioikeuksia koskevan TRIPS–sopimuksen ja joidenkin muidenkin sopimusten hylkäämistä tai mitätöimistä;
  • Markkinoiden yhdentämisen on edettävä samaa tahtia maiden välisten ja maiden sisäisten eriarvoisuuksien vähentämisen kanssa;
  • Kehitysmaiden globaalit velat täytyy mitätöidä tai niitä täytyy vähentää radikaalisti, jotta köyhät maat pystyvät investoimaan paikallisten talouksien ja sitä kautta globaalinkin talouden elvyttämiseen;
  • Köyhyys ja ympäristön huononeminen ovat niin vakavia ongelmia, että vuosituhattavoitteisiin on sisällytettävä Marshall-apusuunnitelma tai muu laaja apuohjelma pohjoisesta etelään;
  • On siirryttävä kestävän kehityksen mukaiseen globaaliin talouteen ja hallitusten ohjaamaan ”vihreään keynesiläisyyteen” tai ”vihreään kapitalismiin”, mikä edellyttää suuria investointeja — erityisesti Afrikassa, jossa on pantava toimeen ”uusi vihreä vallankumous”, muun muassa geenimanipuloitujen viljalajien laajan käyttöönoton avulla;
  • Ongelmia ratkottaessa tulee sotilaallisten ratkaisuyritysten sijaan suosia diplomatiaa ja ”pehmeää voimankäyttöä”, joskin kansanmurha vaatii humanitaarista sotilaallista väliintuloa.

Globaalin sosialidemokratian rajat

Globaali sosialidemokratia ei ole saanut paljoakaan kriittistä huomiota, mitä selittänee edistyksellisiä piirejä yhä työllistävä sota uusliberalismia vastaan. GSD on kuitenkin uusliberalismin todennäköisin seuraaja, joten kritiikki on tärkeää. Vielä tärkeämmäksi sen tekevät ongelmalliset piirteet, joita GSD vanhan sosialidemokraattisen keynesiläisyyden tapaan sisältää.

Kritiikkiin voitaisiin ryhtyä valottamalla GSD:n neljään keskeiseen elementtiin kytkeytyviä ongelmia.

Ensinnäkin, GSD lupaa toteuttaa globalisaation paremmin kuin uusliberalismi, mutta jää yhtä kaikki kiinni globalisaatioharhaan. Sosiaalisesti ja ekologisesti perin pohjin tuhoisa globalisaatioprosessi nähdään hyväksyttävänä, kunhan siihen lisätään ”globaalin sosiaalisen integraation” ulottuvuus.

GSD siis lähtee oletuksesta, että ihmiset haluavat olla osa toiminnallisesti yhdennettyä globaalia taloutta, jossa kansallisen ja kansainvälisen rajat ovat hävinneet. Mutta emmekö me todellisuudessa ole mieluummin osa taloutta, joka on paikallisesti kontrolloitavissa ja joka on puskuroitu kansainvälisen talouden oikkujen varalta? Tämänhetkinen toisistaan riippuvaisten talouksien syöksykierre korostaa yhtä globalisaation vastustajien ajattelun avainkohtaa.

Toiseksi, GSD eroaa uusliberalismista toivoessaan, että valtio puuttuu asioiden kulkuun markkinoiden epäonnistumisten hetkillä. Muulloin markkinat kuitenkin säilyttäisivät asemansa tuotannon, jakelun ja kulutuksen tärkeimpänä mekanismina. Esimerkiksi Jeffrey Sachs sanoo kirjassaan Köyhyyden loppu, että maailma tarvitsee globalisaatiota, jonka myötä kaupan ja investointien huomattava voima valjastetaan käyttöön — samalla tunnustaen niiden rajoitukset, ottaen nämä rajoitukset huomioon ja tasaten niitä kollektiivisin toimin.

Tämä on aivan eri asia kuin ajatus, jonka mukaan kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan on tehtävä talouden avainlinjaukset niin, että markkinoiden ja valtiobyrokratian tehtäväksi jää vain demokraattisesti tehtyjen päätösten täytäntöönpano.

Kolmanneksi GSD ei ole osallistumisprosessi vaan teknokraattinen projekti. Siinä asiantuntijat hautovat ja esittävät yhteiskunnallisia uudistuksia ylhäältäpäin, sen sijaan että aloitteet kohoaisivat alhaalta ylös.

Neljänneksi, vaikka GSD suhtautuu kriittisesti uusliberalismiin, se hyväksyy monopolikapitalismin raamit. Voittoa tuotettaisiin yhä riistämällä työvoiman tuottama lisäarvo. GSD myös hyväksyy järjestelmän, jota sisäänrakennetut ylituotantotendenssit ajavat kriisistä kriisiin ja joka tuottavuutta etsiessään ajaa ympäristön äärirajoilleen.

Perinteinen keynesiläisyys hieroi uutta luokkakompromissia kansallisesti, ja GSD tekee samaa kansainvälisesti — turvautuen uusiin menetelmiin, joilla pyritään minimoimaan kapitalismin kriisialttiutta. Aivan kuten kansallista kapitalismia vakautettiin vanhan sosialidemokratian tai New Dealin avulla, vakautetaan globaalikapitalismia nyt GSD:lla. Sen tehtävä on siivota globaalikapitalismin jälkeensä jättämää kriisiä ja kaaosta, silittää sen ristiriidat näkymättömiin ja tehdä siitä taas hyväksyttävää. GSD:n pohjana on yhteiskunnallisten suhteiden hallinnointi.

Obamalla on kyky rakentaa retorisesti siltoja poliittisten diskurssien välille. Talousasioissa hän on kirjoittamaton lehti, ja Rooseveltin lailla myös hän on riippumaton edellisten hallitusten kaavoista. Hän on pragmatisti, jolle onnistumisen mitta on menestys yhteiskunnallisessa hallinnoinnissa. Näin ollen hän on ainutlaatuisen sopiva henkilö johtamaan tätä kunnianhimoista reformistista yritystä.

Edistyksellisten herätyssoitto

Edistyksellisten käydessä täyttä sotaa uusliberalismia vastaan reformistinen ajattelu on vahvistanut asemiaan kriittisissä johtajistopiireissä ja on nyt saamassa vallitsevan politiikan aseman. Sen haastaminen on täten kaksin verroin työläämpää.

Kyse ei ole vain siitä, että kritiikistä siirrytään esittämään vaihtoehtoja. Haasteena on ylittää edistyksellisen politiikan kuvittelukyvyn rajat. On irrottauduttava ajatuspinttymistä, jotka syntyivät, kun uusliberalismi esitti aggressiivisen haasteensa 1980-luvulla ja byrokraattiset sosialidemokraattiset hallitukset romahtivat 1990-luvun alussa.

Edistyksellisten tulisi taas kerran rohkeasti pyrkiä asettamaan ne kansallisten talouksien ja maailmantalouden taustalla olevat sosiaaliset kysymykset, jotka vastaansanomattomasti tähtäävät tasa-arvoon ja osallistuvaan demokraattiseen valvontaan. Ovathan tasa-arvo ja demokraattinen valvonta kollektiivisen ja yksilöllisen vapauden ennakkoehto.

Globaali sosialidemokratia (GSD) on yhteiskunnallista hallinnointia, aivan kuten vanha sodanjälkeinen keynesiläisyys. Edistyksellisyys sen sijaan merkitsee yhteiskunnallista vapautumista.

Kirjoittaja Walden Bello on Foreign Policy In Focus -lehden kolumnisti, Bankokissa ilmestyvän Focus on the Global South -lehden asiantuntija, Freedom from Debt Coalition -velkaliikkeen puheenjohtaja ja Filippiinien yliopiston sosiologian professori.

Kääntäjät: Kerttu Loukola ja Mikko Sauli
Artikkeli on julkaistu Suomen Attacin Hiekanjyvät-lehden numerossa 1/2009.

Ketkä ovatkaan Israelin hyökkäyksen varsinaiset sotarikolliset?

Elleivät Israelin sotilaiden teot Gazassa ole sotarikoksia, mitkä sitten sellaisia ovat? Kuinka monta palestiinalaista siviiliä – naista, lasta tai aseetonta vanhusta – puolustusvoimiksi kutsutun Israelin armeijan on surmattava, ennen kuin paljon puhuttu kansainvälinen yhteisö voi ajatella haastavansa Ehud Olmertin, Ehud Barakin ja Tzipi Livnin oikeuteen. Varsinaisia rikollisiahan eivät ole ne sotilaat, jotka kirjaimellisesti laukaisevat ohjukset F-16-hävittäjistä ja taisteluhelikoptereista tai ampuvat panssareilla rakennuksia tohjoksi. Vastuullisia ovat sotatoimista päättäneet poliitikot.

Jos myös Hamas laukaistessaan paljon, paljon pienempiä ja tehottomampia raketteja Israelin puolelle syyllistyy sotarikoksiin niin kuin hyvin voidaan ajatella, silloin Israelin valtion rikokset ovat Hamasin rikoksiin verrattuina satakertaisia: jokaista kuollutta israelilaista vastaa karkeasti laskien sata palestiinalaista tässä pitkän konfliktin uusimmassa, jälleen hyvin verisessä vaiheessa. En itse pidä tällaisesta aritmetiikasta, mutta Hamasin osin kotitekoiset aseet ovat tuhovoimaltaan merkityksettömiä, kun niitä vertaa Israelin aseisiin, jotka ovat paitsi kotitekoisia myös Made in USA. Hamasin raketeilla on suuri psykologinen pelotusvoima alueella, johon ne kantavat. Mitä voidaan voimasuhteiden valossa ajatella Israelin aseiden pelotusvoimasta Gazassa? Kysymys on retorinen, siihen on siis turha vastata.

Erilaissa kommentaareissa on pohdittu sitä, miksi Israel päätti hyökätä Gazaan ja miksi juuri nyt, vuodenvaihteessa 2008 – 2009. Useita selityksiä on esitetty, sellaisia kuin tulitauon rikkoutuminen, lähestyvät vaalit, Israelin suosiman heikon palestiinalaisjohtajan Mahmoud Abbasin virkakauden päättyminen ja presidentin vaihtuminen Yhdysvalloissa.

Varmaan myös Israelin armeijalle halutaan palauttaa pelotevoima, joka pääsi rapistumaan Libanonin Hizballahia vastaan käydyssä sodassa. Kun Israel vuonna 1967 löi kuudessa päivässä kolmen arabimaan armeijat, eivät kuukaudenkaan pituiset pommitukset kesällä 2006 pystyneet nujertamaan Libanonin shiia-muslimien aseellista puoluetta. Mitä hyötyä sellaisesta vahtikoirasta on, jonka hampaat pääsevät tylsistymään? Ilkeältä kuulostava sana vahtikoira sovellettuna kuvaamaan Israelin geopoliittista asemaa ei ole palestiinalaisten eikä Israelin äärivasemmiston keksimä. Sitä käytti Haaretz-lehden kustantaja Gershom Shoken vuonna 1951 kuvaamaan nuoren valtion tulevaa roolia Yhdysvaltojen ja Britannian intressien valvojana. Sen tehtävän Israel hoiti täydellisesti vuonna 1967 tehdessään lopun nasserilaisesta arabinationalismista.

Israelin kolme pääpuoluetta ja niiden johtajat – Livni, Barak ja Benjamin Netanyahu – kilpailevat nyt kovuudella, sillä, kuka hakkaa palestiinalaisia armottomimmin. Ilmapiiriä, jossa ensi kuun vaalit käydään, kuvaa hyvin pääministeri Olmertin vastaus oppositiolle Libanonin sotaa seuranneessa parlamenttikeskustelussa syyskuussa 2006. Oppositio syytti hallitusta siitä, että sota Hizballahia vastaan hävittiin. Pääministeri vastasi näin: puolet Libanonista tuhottiin. Kutsutteko te sitä sodan häviämiseksi?

Israelilaisten lehtitietojen mukaan hyökkäystä Gazaan alettiin valmistella yli puoli vuotta sitten, jo ennen kuin kesällä alkaneesta tulitauosta oli sovittu. Siihen kuului tiedustelu Gazan alueella ja valmistautuminen myös siihen, mistä Israelissa käytetään hepreankielistä sanaa hasbara, selittäminen, valmistautuminen ulkomailta tulevan arvostelun torjumiseen. Tutumpi sana on propaganda. Tulitauko, jonka aikana Gazasta ei ammuttu raketteja Israeliin, rikkoutui marraskuussa, kun Israel pommitti Gazaa ja surmasi kuusi Hamasin taistelijaa. Toisessa pommituksessa pari viikkoa myöhemmin kuoli neljä hamasilaista. Joulukuussa Hamas ilmoitti, ettei se enää jatka tulitaukoa, mainiten syyksi Gazan jatkuvan saarron.

Hyökkäyksellä on myös yleisempiä, poliittisista suhdanteista riippumattomia syitä, jotka ovat estäneet israelilaisten ja palestiinalaisten rauhan. Israel ei vastusta Hamasia siksi, että puolue on islamistinen tai siksi, että se on harjoittanut terrorismia tai siksi, ettei se tunnusta Israelia. Hamasia vastustetaan siitä syystä, että se on tällä hetkellä voimakkain poliittinen järjestö, joka edustaa palestiinalaista nationalismia. Perimmäisenä ongelmana Israelille eivät ole islamistit, terroristit eivätkä raketit, vaan palestiinalaisten pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen. Suurin vihollinen on aina se puolue, jonka katsotaan kullakin hetkellä parhaiten edustavan tätä pyrkimystä.

1980-luvulla Israel antoi hiljaisen tukensa Hamasille PLO:ta ja muita vähemmän uskonnollisia puolueita vastaan. Silloin Palestiinan vapautusjärjestöä PLO:ta kutsuttiin terroristiseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä terroristien kanssa kuitenkin neuvoteltiin. Heistä tuli hovikelpoisia, heidät yritettiin saada valvomaan miehitettyjä alueita eräänlaisina Israelin santarmeina, siirtomaavallan alkuasukaspoliiseina. Samaan aikaan siirtokuntalaisten määrä kaksinkertaistui. Ns. rauhanprosessi johti vain uusiin sotiin, uusiin kärsimyksiin, katkeruuden syvenemiseen, siihen, mistä uutiset Lähi-idästä jälleen kertovat.

Hannu Reime, YLE Uutiset, julkaistu 10.1.2009

Welfare Finland – Gone with the EU

TEAM, International Conference 24.3.2007 Wil, Schwitzerland

Thank you very much for inviting me to this conference in Wil. I have to apologize that I cannot stay until Sunday, but I have to be in Helsinki early on Sunday.

We are living very interesting times. Tomorrow, on the 25th of March there will be a lot of celebrations of the 50th anniversary of the Treaty of Rome, which was the foundation of European integration.

At the same time there is a growing amount of people that say no the European Union. According to the opinion polls 71 % of the Finnish people oppose the EU.

The population of Finland is now 5,2 million around 8,7 % of the EU. We do not have much to say in EU, even if our politicians say that Finland is in the hard core.

Our unemployment rate is still high, its 7,3 %. For young people less than 25 years it is 17.8 %

(Fig.1, Eurostat, jan. 07).
We have a labour force of 2.575.000.

Finland is paying to EU 930,8 million Euro during 2006 – 2007. During the 13 years we have been members of EU we have paid a total of 2,55 milliard Euro. The depression from the 90’s has not improved as fast and on all the sectors where it should do. We still have enormous problems with elderly care, children’s day care, the seriously disabled and public health services (a shortage of doctors and nurses). Some of these problems could have been helped with the money we have paid to EU.

Finland is now richer than ever

Last year’s economic growth in Finland was the best over the last ten years. The growth of GDP was 5,5 %. The average growth is 3 % in the euro-zone. (Fig. 2. Statistical Central Office, HBL 2.3.07). The main reason to this growth is that the export grew 11 %. A very ironic fact is that the forest- and paper industry that really shows a big growth, nearly 20 %, has just in the end of last year closed down two big mills in Finland. One mill is in Voikkaa and the other one in Kuusankoski. These areas are in the eastern part of Finland where the unemployment has been high and is getting even higher now. There are no other jobs for people in these areas.

At the same time the Finnish households have bigger loans than ever. The households are taking year after year bigger loans and they show now a deficit of 5,4 milliard Euro. A great deal of the loans are for housing and now, when the European Central Bank, ECB is increasing the interest rate, which they did already once this year, people are struggling. The banks in Finland are expecting an increase of the interest rates still two or three times this year. The situation is going to be very serious for a lot of families.

The poverty in Finland

Last Sunday we had the parliamentarian election. Unfortunately there was hardly any public debate on EU and only 67,8 % of Finns voted. Centre Party is still the biggest party, Matti Vanhanen is starting the Governmental discussions and most probably we are getting a right wing Government. Maybe Antti Pesonen will tell you more about the election tomorrow.

The big parties promised less taxes and more money for the students, elderly care, child day care and health services. Everyone can understand that this is not possible.

Before the election campaign started the director general of the economic department at Ministry of Finance Jukka Pekkarinen warned the politicians not to let the economical growth bluff them. He said that the labour force in Finland is decreasing very fast, in fact fastest in EU, because of the ageing.

(Fig 3. EU:n talouspoliittisen komitean ikääntymistyöryhmä).
In 2008 the need of the labour force is decreasing very rapidly And the critical period is going to be during these coming four years. The structural changes have to be done very fast.

Income disparity has grown during the last years in Finland

Vappu Taipale, general director of the National Research and Development Center for Welfare and Health (STAKES) is very worried about the poverty in Finland. It does not seem to be enough that a country has a good economy. The real problems are still there, we have the long term unemployment, single parents, parents with more then three children, mentally ill people. These categories seem to be very stable and nothing is done for them, says Vappu Taipale.

(Fig. 4. Social assistance and poverty, Stakes and Statistical Centre)
(Poverty in %, poverty under 18 years,
red = persons who get social assistance,
blue= children in families that get the social assistance)

The poverty in Finland has increased. We have now 600.000 people below the risk-of-poverty threshold, which is 12 % of the population; in EU25 the per cent is 16 % and a total of 72 million people.
Who are the ones that live at risk-of-poverty in Finland? They are:

  1. single parent households 27 %
  2. families with three or more children 26 %
  3. one-person households + 65 years 24 % and
  4. one-person households under 35 years 41 %

(Fig. 5. Pasi Moisio/Yhteiskuntapolitiikka 71/2006:6, Stakes)
During the period from 1990 to 2004 all the other figures have increased, but not the one-person household over 65 years.

(Fig. 6. Eurostat, At-risk-of-poverty rate after social transfers)
Here one can see that at-risk-of-poverty has increased in Finland with 4 % from the year 1996.

This so called welfare Finland has long bread queues all around the country. The church and different organisations distribute food for free to people. In these queues one can find also working people. Working poor has also grown in Finland. Working poor are often women that are working part time or/and even full time but have very low salary. Some of the people have two or three jobs, which means that they do not have any time for their families.

The social expenditure has grown year after year. In 1995 34.644 million Euro and 2005 it was 42.001 million Euro.
(Fig. 7. OSF Statistical Summary 4/2007)

Financing of this social expenditure comes mainly from the local authorities and state, total of 45 %. The local authorities pay now 19,2 % as they paid in 1995 16, 7 % and the state paid 29,3 % as they pay now 24,8 %. There has also been an increase on the amount that the employers pay; it is now 38,5 % as it was 33,7 % in 1995.
(Fig. 8. OSF Statistical Summary 4/2007)

Lisbon Strategy and the ‘Paras’ Project/Framework Act in Finland

The Lisbon Strategy that adopted in 2000 by European Council is an action and development plan for the EU. It aims to “make Europe, by 2010, the most competitive and most dynamic knowledge – based economy in the world”. Wonderful words!

The Lisbon strategy is heavily based on the economic concepts.

The Deputy Managing Director of The Association of Finnish Local and Regional Authorities, Mr. Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma said in one of his speeches during the Finnish EU presidency, that “the European competitiveness comparisons have proven that the Nordic countries have succeeded in carrying out structural reforms without giving up their high quality welfare services.” He also said that the Lisbon Strategy has been put in practise the best in countries in which administration is decentralised.

I do not agree with him at all. The situation in Finland looks serious in many areas.

A project to restructure local government and services is in progress in Finland. The Council of State launched the project titled ‘Paras’ Project in spring 2005. (The word ‘paras’ means `best´ in Finnish, and is shortening of service and structural changes). A proposal for the Framework Act was forged in June 2006 and it came in force in February this year and expires at the end of 2012.

The aim is to:

  • improve the productivity of operations of local governments
  • restrain the growth of local government expenses
  • ensure that municipal welfare services remain of good quality and are available for all Finns
  • maintain municipal democracy close to municipal citizen

Finland has been a country with a good reputation of its social security work. Finland has now 416 municipalities; only 54 of them have 20.000 inhabitants, and only 19 that have over 40.000 inhabitants. It says in the Framework Act that health services are to be taking care of in areas that have a population of at least 20.000.

I would say that this Framework Act means that all services that are now close to people, such as

  • health services
  • schools
  • child day care
  • elderly care

are not possible after 2012.

We have already seen a lot of action towards this so far. Last year over 300 schools were closed. This has been a trend already for some years and we cannot see an end to it. The schools are getting bigger and bigger and the teachers are having more pupils in their classes.

Another example is merging from the health centres. Some of the health centres in the capital areas of Finland are not open 24 hours a day. This means that one has to fall ill only during the daytime, not before 8.00 a.m. and not after 4.00 p.m.

As this Framework Act requires a population ground of 20.000 for the health centres we can count that in future Finland we will have only a few health centres. As you know Finland is very sparsely populated country, with long distances. Now all the people have to move to the centres (Fig. 9. map), which in fact has been introduced in this Framework Act. The Government has put forward to the 15 regions to make their plans to merging municipalities.

This also means privatising of the services. Already now the municipalities buy some of services from private sector. Merging of the municipalities and working in bigger units, also means reducing the democratic rights of the citizens.

Privatising the services means that fewer people are making the decisions. One of the aims of the Framework Act is also to increase the productivity. In Finnish this means less labour force, more unemployed people and bigger profits for the private companies.

There is also a great fear that once the social services are privatised, there is no way to have employees on the municipal sectors if needed.

The Lisbon strategy says that the decisions are to be taken to the local level. But already this Framework Act in Finland shows that the decisions have been made by our Government and the local municipalities, and the local councils have had very little to say. This privatisation is narrowing the democracy and people don’t have anything to say. The social services are moving further away from the people.

More than 60 % of the population in Finland would like that the local authorities take care of the social services. People are even ready to pay more tax if they are sure that they can get the services.

There is no guarantee that the private sector gives a better value or has a better productivity of labour in the social service field. In fact researches show that in the private health service the productivity of labour and the value added has been declining all the time since 1975.
(Fig. 10. Olli Savela, Kuntapuntari 2/2006).


Lea Launokari
production manager, activist, Alternative to EU Information Centre, chair person
Kaksosmäki 24, 02400 Kirkkonummi, Finland
+358-9-298 1588 home, +358-50-5522330 mbl. Job
e-mail: lea.launokari(a)nettilinja.fi