Herra Pääministeri, älkää pettäkö Suomen kansaa!

AVOIN KIRJE SUOMEN PÄÄMINISTERILLE 4.7.2003

Herra Pääministeri, älkää pettäkö Suomen kansaa!

Maaliskuun eduskuntavaaleissa Keskustan vaalivoitto, vaikkakin niukanlainen, osoitti Suomen kansan turhautumisen sosialidemokraattien johtamaan sateenkaarihallitukseen, sen vahvaan konsensus- ja valtapolitiikkaan sekä ylimieliseen suhtautumiseen kansalaisiin.

Silloinen pääministeri Paavo Lipponen tuki enemmän tai vähemmän avoimesti Suomen NATO- jäsenyyttä esiintyessään ulkomailla, mutta Suomen kansan edessä hän vaikenee joutuessaan tämän kysymyksen eteen eikä hän ole antanut tukeansa kansanäänestyksen järjestämiselle, vaikka mielipidemittaukset osoittavat, että kansalaisten vahva enemmistö on kansanäänestyksen kannalla. Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki sen sijaan piti kansanäänestyksen mahdollisuutta esillä vaalikeskustelussa ja puhui myös laajemmin avoimuudesta ja demokratian vahvistamisesta. Miten kävi?

Samanlainen kansalaisten mielipidettä sivuttava asenne Paavo Lipposella oli USA:n sotapolitiikkaan. Vaikka mielenosoitukset Irakin sotaa vastaan keräsivät Suomen historian suurimpia väkijoukkoja, Suomen hallitus vaikeni ja pääministeri Lipponen kävi osoittamassa USA:n presidentille tukensa, josta laadittiin salaisia pöytäkirjoja.

EMU-jäsenyydestä, EU:n Amsterdamin ja Nizzan sopimuksista ei myöskään sallittu kansalaiskeskustelua, vaikka nämä tukevat kehitystä kohti EU-liittovaltiota ja vaikka mielipidemittaukset osoittivat, että kansalaiset olivat kansanäänestyksen kannalla koskien tärkeitä EU-asioita.

Myös viime kevään eduskunnan ydinvoimaäänestys osoitti miten valta- ja painostuspolitiikalla taivutellaan kansanedustajia halutun päätöksen taakse. Ydinvoimastakin kansalaiset ovat toistuvasti vaatineet kansanäänestystä. Helsingissä osallistui näihinkin mielenosoituksiin ennätysmäärä ihmisiä, tuloksetta!

Joka puolella Eurooppaa kansalaisjärjestöt ja kansalaiset paheksuvat Suomen eduskunnan päätöstä tukea vanhentunutta, epätaloudellista ja vaarallista ydinteknologiaa.

Uutena pääministerinä Teidän on nyt näytettävä kenen asiamies olette. Kansan kelpo asianajaja vaiko edellisen hallituksen juoksupoika?

Olette monesti osoittanut edustavanne avoimen kansalaisyhteiskunnan arvoja. Äänestitte eduskunnassa ydinvoimaa vastaan ja annoitte myös tukenne kansanäänestyksen järjestämiselle EU:n tulevasta perustuslaista, joka käy lähes kaikkien Suomen lakien, myös perustuslain edellä. Nyt olette kuitenkin vetäytynyt kansanäänestyksen järjestämisestä. Kenen vaatimuksesta?

Monessa EU-jäsenmaassa keskustellaan avoimesti siitä, että perustuslaki ei vie kehitystä ainoastaan kohti liittovaltiota vaan kohti valtiosopimusta, joka antaa jäsenvaltioille vähemmän liikkumavaraa kun liittovaltion osavaltioille.

On myös muistettava, että EU:n tuleva perustuslaki on osa sopimusketjua (EMU, Amsterdamin ja Nizzan sopimukset), josta Suomen kansa ei ole saanut sanoa sanottavaansa.

Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker kritisoi äskettäin kärkevästi perustuslakia valmistelevan konventin työtä der Spiegel lehden haastattelussa (25/2003). ”Konventti esiteltiin suurena demokratia-jippona. En ole koskaan nähnyt pimeämpää (salaisempaa) toimintaa kun mitä konventti edusti. Tämänhetkinen teksti on mahdotonta luettavaa, Euroopan kansalaisille on suotava oikeus tietää kuka, mistä lähtien ja missä muodossa on vastuussa Euroopan asioista.”

Myöskin entinen EU:n asiamies Jakob Söderman on kritisoinut perustuslakiesitystä. Hänen mukaansa esityksen alkuperä on hieman mystinen, esitys ei paranna EU-instituutioiden kaoottista tapaa kohdella kansalaisia, eikä se tuo kansalaisille uusia mahdollisuuksia tutustua julkisiin asiakirjoihin.

Merkittävimmät saksalaiset ympäristöjärjestöt ovat paheksuneet 50-luvulta peräisin olevan ydinteknologiaa tukevan Euratom-sopimuksen kytkemistä EU:n perustuslakiin. Ne muistuttavat siitä että ainoastaan pieni vähemmistö nykyisistä jäsenmaista satsaavat enää ydinvoimaan ja monessa maassa on jo hyväksytty suunnitelmia ydinvoimasta luopumisesta.

Joka puolella Eurooppaa rauhanjärjestöt varoittavat EU:n militarisoinnista ja NATO:on kytkemisestä tavalla, joka hämärtää vastuu-alueiden rajoja ja antaa läntiselle maailmalle sotilaallisen iskukyvyn joka puolelle maailmaa.

Tällainen raju kritiikki osoittaa, että jäsenmaissa tarvitaan kunnollista kansalaiskeskustelua perustuslaista sekä kansojen kytkemistä päätöksentekoon kansanäänestysten kautta.

On myös huomioitava, että mielipidemittausten mukaan enemmistö suomalaisista haluaa siirtää valtaa takaisin jäsenmaille eikä luopua vallasta kuten uusi perustuslaki sekä Amsterdamin ja Nizzan sopimukset, jotka eivät ole saaneet kansan virallista hyväksyntää, edellyttävät.
Monessa EU-jäsenmaassa suunnitellaan kansanäänestyksiä EU:n perustuslaista. Olisi häpeällistä jos Suomi, aikoinaan arvostettu avoimuuden ja demokratian puolestapuhuja ei uskaltaisi luottaa omien kansalaistensa arviointikykyyn niinkin merkittävässä asiassa kuin itsenäisyyden luopumisesta.

Herra Pääministeri, eduskuntavaalit osoittivat, että suomalaiset haluavat uudenlaista politiikkaa ja aidosti kansalaisten ehdoilla toimivia päättäjiä. Pallo on nyt Teillä!

Ulla Klötzer
Vaihtoehto EU:lle kansalaisliikkeen puheenjohtaja
Naiset Rauhan Puolesta liikkeen aktiivijäsen.

Kaikki EU-sopimukset on ratifioitava yksimielisesti

Anthony Coughlan, pääsihteeri, The National Platform, Irlanti
Eurooppalaisen EU-kriittisten Liikkeiden Alliansin (the European Alliance of EU-Critical Movements) hallituksen jäsen
Vanhempi emeritus yhteiskuntatieteen dosentti, Trinity College Dublin

Helsinki, Suomi 5 joulukuuta 2001

KAIKKI EU-SOPIMUKSET ON RATIFIOITAVA YKSIMIELISESTI … MUIDEN EU-MAIDEN HALLITUSTEN TULEE SEN TAKIA KUNNIOITTAA IRLANNIN KANSAN ANTAMAA EI ÄÄNTÄ NIZZAN SOPIMUKSELLE

Kaikki Euroopan Unionin sopimukset tulee olla yksimielisiä. Sen takia Nizzan sopimusta ei voida ratifioida eikä se voi astua voimaan ennen kuin kaikki 15 EU:n jäsenmaata ovat ratifioineet sen. Irlannin Tasavallan kansa kieltäytyi ratifioimasta tätä sopimusta valtiomuodon mukaisessa kansanäänestyksessä viime kesäkuussa äänin 54 % ei ja 46 % kyllä. Kaikkien EU jäsenmaiden tulisi kunnioittaa tätä äänestystä ja pysäyttää Nizzan sopimuksen ratifiointiprosessi. Se, että EU jäsenmaiden hallitukset nyt jatkavat tämän sopimuksen ratifiointiprosessia vaikka irlantilaiset äänestäjät ovat tästä kieltäytyneet, osoittaa täydellistä halveksuntaa irlantilaisia kohtaan. Se osoittaa myöskin halveksuntaa niitä demokraattisia normeja kohtaan jotka ohjaavat sopimusten ratifiointia. Se tarkoittaa, että EU jäsenmaiden hallitusten taholta osallistutaan Irlannin hallitukseen ja kansaan suunnattuun painostamisprosessiin pakottamalla irlantilaiset järjestämään uuden valtiomuodon mukaisen kansanäänestyksen täysin samasta Nizzan sopimuksesta ja Ei-äänestyksen muuttamiseksi Kyllä-äänestykseksi.

Kaikkien EU-maiden demokraattien tulisi vastustaa tätä vahingollista pakottamissuunnitelmaa, erityisesti Skandinavian maiden demokraattien, jotka tulevat pienistä maista joilla on vahvat edistykselliset perinteet.

THE NATIONAL PLATFORM

The National Platform on tutkimus- ja tiedottamisjärjestö joka vastustaa syvempää EU-integraatiota demokraattisista ja kansainvälisistä syistä. Se tuottaa kriittistä informaatiota EU:sta poliittisen kentän vasemmalla, oikealla sekä keskellä oleville demokraateille. Se kuuluu Eurooppalaiseen EU-Kriittisten Liikkeiden Allianssiin (TEAM). TEAM-verkosto koostuu noin 40 poliittisesta puolueesta sekä kansalaisjärjestöstä 14. Euroopan maasta sekä EU-maista että EU:n ulkopuolelta, jotka vastustavat syvempää EU-integraatiota.

IRLANTILAISET EIVÄT VASTUSTA ITÄLAAJENTUMISTA

Mikään niistä järjestöistä jotka kamppanjoivat Nizzan sopimusta vastaan Irlannin kansanääestyksessä eivät olleet itä-laajentumista vastaan. Jotkut olivat avoimesti sen puolesta. Toiset sanoivat etteivät olleet itä-laajentumista vastaan kunhan vaan hakijamaille turvattaisiin oikeudenmukainen sopimus niiden yksilöllisissä jäsenyyssopimuksissa ja kunhan tämä sopimus olisi heidän kansalaistensa hyväksymä oikeudenmukaisissa ja vapaissa kansanäänestyksissä.

IRLANTILAISET EIVÄT VASTUSTANEET EU MINISTERINEUVOSTON ÄÄNIMÄÄRIÄ EIKÄ EU-PARLAMENTIN PAIKKAMÄÄRIÄ 12 EU HAKIJAMAALLE KUN HE ÄÄNESTIVÄT EI NIZZAN SOPIMUKSELLE

Nämä määritellään laajentumista käsittelevässä julistuksessa 20, joka on liitetty sopimukseen. Tämä julistus kertoo nykyisten 15 EU jäsenmaan ”yhteisestä kannasta” koskien hakijamaiden jäsenyysneuvotteluja. Tämä julistus ei ole laillisesti sitova Hakijamaille ja koska se ei ole laillinen osa sopimusta, voidaan todeta että irlantilaiset eivät vastustaneet sitä Nizzan sopimuksen kansanäänestyksessä.

NIZZA EI OLE LAILLISESTI VÄLTTÄMÄTÖN EU:N LAAJENTUMISELLE, SANOO PRODI

EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi myönsi julkisesti The Irish Times-lehdessä 21.6.01, ettei Nizzan sopimus ollut laillisesti välttämätön EU laajentumiselle. Hän totesi mm: ”Laillisesti, Nizzan sopimuksen ratifioiminen ei ole välttämätön laajentumiselle. EU voi laajentua 20:een ongelmatta, ja ne jäsenmaat, jotka ylittävät 20 rajan voivat ainoastaan lisätä muutamia lauseita jäsenyyssopimukseen. Mutta laillisesti se ei ole välttämätöntä……. Tämä ei tarkoita ettei Irlannin kansanäänestys ole tärkeä. Mutta tältä erityiseltä kannalta katsoen laajentuminen on mahdollinen ilman Nizzan sopimusta.” Vuoden 1998 Amsterdam sopimus sallii laajentumisen 15:sta maasta 20:een maahan ilman lisämuutoksia EU sopimuksiin. Amsterdam sopimuksen pöytäkirja laajentumisesta sanoo, että laajentuminen voi tapahtua yksinkertaisella lisämuutoksella koskien EU Ministerineuvoston äänimääriä jotta uudet jäsenet voidaan ottaa vastaan jäsenyyssopimuksissa ilman tarvetta erityiseen EU sopimukseen vanhojen jäsenmaiden välillä. Näin tapahtui myöskin aikaisempien laajentumisien kohdalla. Sitä vastoin Nizzan sopimuksen laajentumispöytäkirja kumoaa Amsterdamin sopimuksen. Se korvaa tiettyjä määräyksiä siirtäen valtaa ja äänestyspainoa EU:ssa pieniltä jäsenmailta suurille – esim. tuplaamalla edellisten äänimäärät mutta kolminkertaistamalla viimeksi mainittujen laajentuneessa EU:ssa – ja tämä tapahtuu tiettynä ajankohtana huolimatta laajentumisesta. Nizzan sopimus myöskin sallii ydinryhmän koostuen 8 jäsenmaasta käyttämään EU-instituutioita omiin tarkoituksiinsa, vaikka muut jäsenmaat olisivat tätä vastaan. Ja se kumoaa kansallisen veto-oikeuden 30:llä uudella aluella laajentaen täten merkittävästi EU-komission lainsäädäntövaltaa. Huomattavaa on, että tämä tapahtuu vaikka EU ei laajentuisi lainkaan, ja huolimatta siitä miten monta hakijamaata lopullisesti liittyvät EU:hun. Siten on selvää, että Amsterdamin sopimus on huomattavasti avuliaampi realistiselle EU-laajentumiselle kun Nizzan sopimus.

IRLANNIN EI-ÄÄNI NIZZAN SOPIMUKSELLE AUTTAA PITÄMÄÄN EU:TA YHDESSÄ

Päivä Irish Timesin haastattelun jälkeen Romano Prodi yritti korjata omia sanomisia toteamalla, että vaikka Nizzan sopimus ei ollut laillisesti välttämätön, se oli poliittisesti välttämätön. Tämä aiheutti luonnollisen kysymyksen: poliittiseti välttämätön kenelle? Ja vastaus on yhtä luonnollinen: poliittisesti välttämätön suurille jäsenmaille, erityisesti Saksalle ja Ranskalle, jotka eivät salli EU:n kasvavan merkittävällä lukumäärällä uusia ja suhteellisen köyhiä hakijamaita samoin laillisin tasaverto-ehdoin kuin heillä itsellään on. Tästä syystä isot jäsenmaat ovat Nizzan sopimuksessa muuttaneet EU-konseptia laillisesti tasa-vertaisena kumppanuusprojektina. Tähän asti tämän tasavertaisuus-periaatteen tarkoitus on ollut, että jokaisella EU:n jäsenmaalla on ollut veto-oikeus koskien perustavanlaatuisia muutoksia. Nizzan sopimus kumoaa tämän sallimalla ydinryhmän, koostuen 8:sta jäsenmaasta – käytännöllisesti katsoen alkuperäiset EEC 6 sekä pari muuta – tekemään ”omat projektinsa” vaikka kaikki muut olisivat eri mieltä. 8 jäsenmaata 15:sta tänään, tai 8 jäsenmaata 20:stä tai 27:stä laajentuneessa EU:ssa.

Tämä on Nizzan sopimuksen nk. joustavuus (tiiviimpi yhteistyö) joka avaa välttämättömän laillisen tien jakaa EU:n laillisesti tasavertainen ”klubi” kahteen klubiin synnyttäen täten ”kahden-vauhdin EU:n”, eli EU:n sisä- ja ulkopiirin. Nizzan sopimuksen tiiviimpi yhteistyö mahdollistaa sen, että tämä 8:n jäsenmaan sisäpiiriryhmä Saksan ja Ranskan johtamina, voivat käytännöllisesti katsoen siepata EU:n instituutiot omiin tarkoituksiinsa ja sitten asettaa muut jäsenmaat jo valmiiksi päätettyjen poliittisten ja taloudellisten tosiasioiden eteen. Se mahdollistaa poliittisen direktoraatin perustamisen alistamaan muita. Käyttämällä Nizzan sopimuksen mahdollisuuksia, tämä 8:n jäsenmaan sisäpiiriryhmä voisi hyväksyä EU:lle valtiollisen perustuslain, muodostaa liittovaltion, harmonisoida verot keskenään sekä siirtää kansalaisia koskevaa laillista tuomiovaltaa koskien ihmisoikeusasioita EU-oikeudelle alistamalla EU:n perussoikeussopimuksen tälle oikeuslaitokselle. Saksa, Ranska ja muut ovat tehneet aivan selväksi, että tämä on heidän poliittinen tarkoituksensa. Herrat Schröder ja Chirac ilmoittivat yhteisessä lausunnossaan Nantesissa 10 päivää sitten tukevansa EU:lle valtiollista perustuslakia. He haluavat, että ehdotettu EU konventio julistetaan Laekenissa valmistamaan EU:lle perustuslakia.

Demokraattien tulisi vaatia EU-jäsenmaissa, että tämän konvention tehtävänä tulisi olla suunnitelman laatiminen Euroopalle, joka koostuu itsenäisistä kansakunnista ja valtioista yhtä lailla kuin useimpien EU-hallitusten haluama eurofederalistisen perustuslain laatiminen vaikka suuri enemmistö Euroopan kansalaisista eivät sitä halua.

Äänestämällä Ei Nizzan sopimukselle Irlannin tasavallan äänestäjät, ainoa kansa joka sai kansanäänestyksen tästä sopimuksesta, äänestivät tosiasiassa EU:n pitämisestä yhdessä, EU:n säilyttämisestä laillisesti tasavertaisten kumppanuusprojektina sekä estääkseen EU:ta tulemasta kaapatuksi suurten jäsenmaiden toimesta. Irlantilaiset siis osoittivat olevansa ”hyviä eurooppalaisia” vastakohdaksi EU hallituksille jotka ajoivat sopimusta, joka mahdollistaisi suurten valtioiden vallankaappauksen EU:ssa omien päämäärien saavuttamiseksi. Viime kesäkuun Nizzan sopimuksen kansanäänestyksessä Irlannin tasavallan äänestäjät äänestivät itse asiassa kaikkien EU-kansalaisten puolesta sellaisen kehityksen estämiseksi.

IRLANNIN SEKALAISET TALOUDELLISET HYÖDYT EU JÄSENENÄ

Irlannin poliitikot korostavat laajasti, että tasavallan nykyinen hyvinvointi johtuu EU jäsenyydestä. Vilahdus tosiasioihin osoittaa tämä olevan väärä johtopäätös. 1980-luvulla, vuosikymmen sen jälkeen kun Irlanti liittyi EEC:hen, Irlannin tasavalta kärsi 1/6 työvoiman maastamuutosta toisen 1/6 kärsiessä työttömyydestä kotona. Tasavallalla on ollut taloudellinen nousukausi vuodesta 1993/4 keskivuosikasvun ollessa 7 %.

Suurin syy siihen, että Irlannin kasvu kaksinkertaistui vuotuisesta 3-4 % kasvusta, jossa se oli pysynyt 1970 ja 1980-luvuilla 7 % tasolle jossa se on pysynyt vuosista 1993/4 on se tosiasia, että vuodet 1993 -1999 on ollut ainoa aika Irlannin historiassa, jolloin se antoi valuuttansa kellua mikä antoi sille erittäin kilpailukykyisen vaihtokurssin. Tämä auttoi Irlantia suuresti kasvattamaan tuotantonsa ja vientinsä. Näin esim. Irlannin punta putosi 110 pence sterlingistä vuonna 1993, 79 pence:iin tänä päivänä. Se putosi samalla tavalla dollarin suhteen – Britannian ja USA:n ollessa tasavallan tärkeimpiä markkinoita. Odottamaton euron pudotus verrattuna dollariin EU valuutan syntymisen jälkeen 1999 on vielä lisännyt Irlannin kilpailukykyä, mutta tämä on luultavasti ohimenevää. Irlannin taloudellinen nousukausi sitten vuoden 1993 johtuu suuremmaksi osaksi siitä, että se käyttää itsenäisen valuuttansa kasvattamaan omia taloudellisia etujaan.

Anthony Coughlan
Trinity College, Dublin 2, Ireland
Puh: +353-1-830 5792, +358-1-608 1898
Sähköposti: jcoughln@tcd.ie


Hanne Dahl, Tanskan Junibevaegelsenin puhemies

Helsinki 5.12.2001

Hyvät naiset ja herrat. Nimeni on Hanne Dahl, ja olen Tanskan Junibevaegelsenin (Kesäkuun liike EU:ta vastaan) puhemies. Junibevaegelsen kokoaa ihmisiä jotka suhtautuvat skeptisesti Eurooppalaisen Unionin kehittämiseen.

Tanskassa meillä on pitkä kansanäänestysperinne EU asioista. Menetin poliittisen viattomuuteni erään tällaisen kansanäänestyksen yhteydessä. Menetin uskoni Tanskan demokratian erehtymättömyyteen. Vuonna 1992 järjestettiin kansanäänestys Tanskan osallistumisesta Maastrichtin sopimukseen. Tanskalaiset äänestivät ensin ei, mutta vuotta myöhemmin, vuonna 1993 meillä oli uusi kansanäänestys tällä kertaa sopimuksesta, jota Tanskassa kutsutaan Edinburghin sopimukseksi. Edinburghin sopimus oli kompromissi tanskalaisten puolueiden välillä joille myönnettiin poikkeuksia Maastrichtin sopimuksen yhteisestä valuutasta, yhteisestä maahanmuuttopolitiikasta, poliisiyhteistyöstä, EU-kansalaisuudesta sekä EU-armeijan kehittämisestä.

Tämä vuoden 1993 kansanäänestys johti Kyllä-tulokseen ja Tanskan hallitus allekirjoitti Maastrichtin sopimuksen niillä poikkeuksilla, jotka meille myönnettiin.

Kuka kertoisi totuuden Suomesta, WEU:sta ja NATO:sta?

natokarhu

Esipuhe

Sodanjälkeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustui puolueettomuuteen, jonka päämääränä oli maamme aseman turvaaminen pysyttäytymällä kansainvälisten selkkausten ja erityisesti suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella. Tätä linjaa ryhdyttiin kutsumaan Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittiseksi linjaksi. Se kehittyi vuosien mittaan aktiiviseksi puolueettomuuspolitiikaksi, toiminnaksi maailmanrauhan puolesta ja saavutti kohokohtansa Helsingin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa 1975.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tapahtui Euroopassa mullistuksia, jotka lopulta johtivat Berliinin muurin murtumiseen Saksojen yhdistymiseen ja toisen sotilasliiton Varsovan liiton lakkauttamiseen. Pohjois-Atlantin liitto Nato on tapahtuneista muutoksista huolimatta jatkanut toimintaansa ja viime vuosien aikana jopa laajentunut keskisen Itä-Euroopan maihin. Siitä on myös muodostunut entistäkin selvemmin paitsi USA:n johtaman liittoutuman myös Euroopan unionin epävirallinen sotilaallinen toimielin. Väitteistä huolimatta Naton muuttuminen ”rauhanjärjestöksi” ei ole uskottavaa.

Viimeistään sen aggressiivinen ja kansainvälisistä järjestöistä, ennen muuta Yhdistyneistä kansakunnista ja ETYJ -järjestöstä piittaamaton asenne ”messiaaniseen” maailmanpoliisin rooliinsa on avannut monen silmät havaitsemaan siinä menneen maailman imperialismin jäänteen ja sotakoneen.

Euroopan unionin jäsenenä Suomi on hylkäämässä ja jo hylännyt ne peruspilarinsa, joihin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojasi. Nykyisen linjan mukaisesti Suomi on entistä tiukemmin sitoutumassa osaksi EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ja samalla hyväksymässä kaikilta osin sen roolin, joka sille aikaa myöten Naton liittolaisena tarjotaan. Olemme kohta tilanteessa, joka meille on ennenkin ollut tuttu – emme itse ole päättämässä tulevaisuudestamme.

Suomen kaltaiselle maalle kylmän sodan ja Euroopan vastakkainasettelun päättymisen olisi luullut olevan erinomainen tilaisuus jatkaa puolueettomuuden linjalla. Nyt vain on niin, että EU-integraation logiikka on toinen.

Tähän on koottu yhteenvedonomaisesti taustaa niistä askelista ja eurooppalaisista puheenvuoroista, jotka vääjäämättä viitoittavat Suomenkin tietä kohti sotilaallista liittoutumista ja EU:n yhteistä puolustusta. Jälleen kerran ovat meidän poliittisten päättäjiemme puheet ja teot pahassa ristiriidassa keskenään. Vai ovatko? Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Suomesta toki löytyy niitäkin, jotka ovat tyytyväisiä kehityksen suuntaa. Onneksi he ovat toistaiseksi selvä vähemmistö.

Jos muutosta eliitin politiikkaan halutaan – on jotain tehtävä!

Helsingissä 1.6.1999

Ulla Klötzer, VEU:n puheenjohtaja
Juhani Lilja, VEU:n pääsihteeri

Kohti yhteistä puolustusta

Kun Suomessa käytiin kamppailua liittymisestä Euroopan unioniin ja jo aikaisemmin jäsenmaiden kansanäänestyskamppailuissa Maastrichtin sopimuksen hyväksymisestä EI-liikkeet varoittivat tämän sopimuksen artiklan J.4 avaamasta tiestä, joka mahdollisti EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisen. Sopimuksen hyväksynyt poliittinen eliitti eri maissa vähätteli tämän sotilaallisen artiklan merkitystä ja tuttuun tapaan syyttivät vastustajia kansalaisten pelottelusta.

Tämänkin artiklan sisältö on normaaliin EU:n asiakirjatyyliin tarkoituksellisesti sekavan epämääräinen ja antaa tulkinnan mahdollisuuksia. Artikla J.4 kuuluu näin:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, ja siihen sisältyy lopulta sellaisen yhteisen puolustuspolitiikan määritteleminen, joka voisi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen.”

Maastrichtin sopimuksen keskeinen sisältö oli euro-alueen luominen. Tähän vedoten sama poliittinen eliitti on Maastrichtin sopimuksen voimaan astumisen jälkeen kaivanut tuon J.4 artiklan esiin ja vaatinut yhteisen talousalueen varmistamista viime kädessä myös asevoimin.

Amsterdamin sopimukseen johtaneessa hallitusten välisessä konferenssissa ns. HVK -prosessissa puolustusulottuvuus nousikin sopimuksen keskeiseksi asiaksi. Uudessa sopimuksessa, joka astui voimaan 1.5.1999, J.4 artikla muuttui artiklaksi J.7. Sopimuskohdan muotoilu jatkaa samaa epämääräistä linjaa, mutta tukee entistä selvemmin linjaa kohti yhteistä puolustusta. Amsterdamin sopimuksen J.7 artikla kuuluu seuraavasti:

”Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien toisen alakohdan mukaisesti asteittain määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää. Tällöin se suosittelee, että kukin jäsenvaltio hyväksyy päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.”

Yhteiseen puolustukseen voidaan siirtyä siis ilman uutta hallitusten välistä konferenssia – tarvitaan vain Eurooppa-neuvoston päätös.

Suomen hallitus on pitänyt suurena voittona sitä, että Amsterdamin sopimukseen ei kirjattu Länsi-Euroopan unionin WEU:n ja EU:n yhdistämistä. Hämmentävää onkin se, että välittömästi sopimuksen voimaan astumisen jälkeen valtionpäämiehet kokoontuvat Kölniin 3. – 4. kesäkuuta keskustelemaan ja mahdollisesti päättämään juuri tästä asiasta!

Kuten seuraavat puheenvuorot osoittavat kysymys ei enää ole siitä, syntyykö yhteinen puolustus, vaan milloin se syntyy.

”Euroopan tulee pystyä voimistamaan poliittista arvovaltaansa kansainvälisellä areenalla, laatimalla aito eurooppalainen puolustus.”

— Presidentti Jacques Chirac lounaspuheessa Pariisissa 12.11.98 Elisabeth II kunniaksi.

Saksan ulkoministeri Joschka Fischer lehdistötilaisuudessa 17.11.98:

”Saksan puheenjohtajakaudella yritetään ottaa askel eteenpäin Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin määrittelyssä.”

”Eurooppa tarvitsee vahvistettuja taisteluvoimia, jotka pystyvät reagoimaan nopeasti uusiin riskitilanteisiin ja jotka voivat nojautua kilpailukykyiseen ja vahvaan teolliseen ja puolustusteknologiseen perustaan.”

— Saint-Malossa 4.12.98 pidetyn ranskalais-saksalaisen huippukokouksen julkilausuma.

Suomen pääministerin kotoiset puheet Helsingin Sanomissa 10.12.98 vaikuttavat olevan väärässä seurassa.

Paavo Lipponen vakuuttaa, että Ranska ja Britannia haluavat kehittää vain kriisinhallintakykyä eikä yhteistä puolustusta.”

Englannin pääministerin Tony Blairin visio 11.12.98 onkin erilainen:

”Puolueettomien maiden tulee itse päättää asemastaan tulevassa eurooppalaisessa turvallisuus- ja puolustusidentiteetissä. Puolueettomat maat eivät kuitenkaan voi olla osallistumatta kuluihin.”

Itävaltalainen Der Standard raportoi Wienin 12.-13.12.98 pidetystä huippukokouksesta:

”Ranskalais-brittiläinen aloite EU:n omista puolustusvoimista sai enimmäkseen positiivisen vastaanoton.”

Tosin pääministeri Lipposen mukaan juuri nämä maat eivät halua yhteistä puolustusta…

Samaa linjaa veti myös liittokansleri Gerhard Schröder puheessaan Haagissa 19.1.99:

”Olen vakuuttunut, että asemamme maailmassa koskien ulkomaankauppaa ja kansainvälistä finanssipolitiikkaa tulee ennemmin tai myöhemmin johtamaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, joka on nimensä arvoinen.”

Ja hän jatkoi:

”kansallinen suvereniteetti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kohta pelkkää harhaluuloa.”

EU:n ulkoministereiden Eltvillessä 15.3.99 pidetyssä epävirallisessa kokouksessa Saksa esitti muun muassa seuraavaa:

”Päämääränä on vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä täydentää sitä kehittämällä yhteistä eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tämä vaatii toimintakapasiteettia, joka nojaa uskottavaan sotilaalliseen kapasiteettiin ja asianmukaisiin päätöksentekoelimiin.”

Länsi-Euroopan unionin WEU:n pysyvä komitea hyväksyi Pariisissa 17.3.99 toimintasuunnitelman Puolustuksen Aika, jossa se toteaa: ”Eurooppa tarvitsee omaa puolustuskapasiteettia” ja että se

”hyväksyy täydellisesti Saint Malo kokouksen tulkinnan, että Eurooppa-neuvostolle annetaan valtuudet, hallitusten välisellä tasolla, päättää ja toimia Euroopalle tarpeellisella tavalla. Ei ole mitään järkeä rakentaa euro-unionia, jos Eurooppa ei pysty takaamaan kansalaisilleen rauhaa, turvallisuutta ja vapautta.”

EU:n ulkosuhteiden komissaari Hans van den Broek totesi WEU:n 50 vuotisjuhlassa Brysselissä 17.3.99:

”WEU:n ja EU:n yhdistäminen on monimutkaista, niin kauan kuin kaikki eivät ole WEU:n jäseniä. Ehkä on tullut aika pyytää niitä EU:n jäsenmaita, jotka eivät nyt ole WEU:n jäseniä harkitsemaan asemaansa.”

Esittäytyessään EU-parlamentille ensimmäistä kertaa 13.4.99 tuleva komission puheenjohtaja Romano Prodi totesi:

”Euroopan unionin on Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten periaatteiden pohjalta kyettävä ajan mittaan luomaan omaa puolustuskapasiteettiaan ja jo nyt rationalisoitava puolustusteollisuuden voimavaransa.”

Romano Prodi jatkoi aiheen käsittelyä parlamentissa käyttämässään puheenvuorossa 3.5.99 toteamalla:

”Euroopan unionin yhteinen puolustus on perustavanlaatuinen ehto rauhan ja vakauden ylläpitämiseksi.”

Bonnissa 28.5.99 kokoontuneet EU-maiden ulkoministerit olivat yksimielisiä jatko-ohjelmasta. Selostaessaan lehdistölle epävirallisen kokouksen loppulauselmaa Saksan puolustusministeri Rudolf Scharping puhui siis myös Suomen Jan-Erik Enestamin suulla todetessaan:

”Odotamme, että Kölnin huippukokouksesta 3.- 4. 6. muodostuisi yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen alkusysäys. Tänään hyväksyimme määrätietoisen työohjelman 18 kuukaudelle, jotta saamme syvennettyä turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhdentymistä ennen Ranskan puheenjohtajakauden alkua vuoden 2000 toisella puoliskolla.”

Kysyttäessä onnistuuko Euroopan unioni Ranskan puheenjohtajakauden lopulla tekemään päätöksen yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Scharping vastasi: ”Se olisi ihana tulos!”

Kysymykseen eikö puolueettomilla mailla ollut mitään huomauttamista tätä prosessia vastaan, hän vastasi yksinkertaisesti: ”Ei”.

Edellä olevat edustavat hyvin sitä keskustelua, jota johtavien EU-maiden kesken käydään. Tätä taustaa vasten suomalaisen poliittisen eliitin puheet kriisinhallinnasta tai pyrkimykset peitellä EU:n todellisia tavoitteita joutuvat varsin omituiseen valoon. Paraikaa riehuva Balkanin sota osoittaa selvästi, että eroa kriisinhallinnan, rauhaanpakottamisen tai täysimittaisen sodan välillä ei taida sittenkään olla kuin puheissa. Naton roolia EU:n puolustuksen suunnittelussa onkin syytä tarkastella hieman tarkemmin.

NATO, WEU ja EU

Kaikissa EU:n asiakirjoissa Länsi-Euroopan unionia WEU:ta, jota siis nyt ollaan sulauttamassa Euroopan unioniin, kutsutaan ”Naton eurooppalaiseksi tukijalaksi.” Se on tietysti varsin ymmärrettävää, sillä nykyisistä 15 jäsenmaasta 11 on myös jäsenenä Natossa.

Suomalaiset, joista peräti 70% vastustaa jäsenyyttä Natossa, ovat mielipidemittausten mukaan varmoja siitä, että poliittiset päättäjät ovat vaivihkaa viemässä Suomea Naton jäsenyyteen. Poliittinen eliitti luonnollisesti kiistää tämän. On syytä kysyä onko realistista edes ajatella, että EU:n jäsen voisi pitkällä tähtäimellä pysyä sotilasliiton ulkopuolella?

Puolustuspolitiikka on aina ollut keskeinen alue integraatiopolitiikassa. Yhteisessä julistuksessa Länsi-Euroopan unionista WEU:sta Belgia, Saksa, Espanja, Ranska, Italia, Luxemburg, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia toteavat näin:

”WEU:n jäsenvaltiot ovat yhtä mieltä siitä, että tulee kehittää todellista eurooppalaista turvallisuus- ja puolustusulottuvuutta ja että eurooppalaisten vastuuta puolustusasioissa pitää kehittää siten, että rakennetaan asteittainen prosessi. WEU:n tulee olla elimellinen osa EU:n kehitystä ja omalta osaltaan vahvistaa solidaarisuuttaan Natolle. WEU:n jäsenvaltiot haluavat yksimielisesti vahvistaa WEU:n roolia siten, että ajanmittaan syntyy yhteinen puolustuspolitiikka Euroopan unionille, joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen ja on sopusoinnussa Naton kanssa.”

Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:

”Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan.”

EU-parlamentti hyväksyi 14.5.1998 julkilausuman, jossa todetaan muun muassa:

”WEU, joka on olennainen osa EU:n kehitystä, tulee toimia Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetin tärkeänä elementtinä Naton puitteissa.”

Itävaltalainen Der Standard päivälehti kommentoi Wienin huippukokouksen puolustuskeskustelua 11.12.98:

”Nato istuu ”hiljaisena vieraana” EU:n neuvottelupöydässä. On puhdas illuusio uskoa, että EU:n puolustus koskaan voisi toimia ilman Natoa ja sen sotilaallisia rakenteita.”

Saksan pysyvä edustaja WEU:ssa Rolf Hofstetter esitteli 29.1.1999 WEU:n pysyvälle komitealle Saksan puheenjohtajakauden ohjelmaa ja sanoi:

”Puheenjohtajamaa tekee kaikkensa, jotta WEU saattaa päätökseen Nato-ministerineuvoston kokouksessa kesäkuussa 1996 Berliinissä tehdyt päätökset EU:n turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä, jotta ne voidaan lopullisesti hyväksyä Washingtonin Nato-huippukokouksessa. Tämä tarkoittaa erityisesti sopimusta Nato-välineiden käytöstä pelkästään EU:n johtamissa operaatioissa.”

USA:n Nato-lähettiläs Alexander Vershbow pohti EU-Nato suhteen kehittämistä WEU:n turvallisuustutkimusinstituutin seminaarissa Pariisissa helmikuun alussa 1999 seuraavasti:

”Ensimmäinen huolemme on, että tutkiessamme mahdollisuuksia muuttaa Nato-WEU suhde Nato-EU malliksi, tulee varmistaa, että uusi järjestely sisältää ja pitää kiinni niistä periaatteista, joista sovittiin kesäkuussa 1996 Berliinissä. Erityisen tärkeä on Berliinin asiakirjan periaate, että toimimme yhdessä Naton kanssa missä tahansa. Joissakin tapauksissa USA saattaa valita olla osallistumatta johonkin operaatioon, mutta päätöksen siitä, johtaako jotain operaatiota Nato vai WEU tulee olla yhteinen.”

WEU:n tuoreessa toimintaohjelmassa 17.3.99 ”Puolustuksen aika” Nato suhteesta todetaan näin:

”Komitea ehdottaa aikataulua, joka sisältää muun muassa a) välittömässä tulevaisuudessa aikataulun laatimisen WEU:n integroimiseksi EU:hun, b) keskipitkällä aikavälillä integraatiota syvennetään, kun saavutetaan yksimielisyys erilaisten WEU tehtävien ja instituutioiden siirtämisestä EU:lle ja c) seuraavaksi tulee saada aikaan yhteinen puolustusrakenne ja EU:n puolustusvoimat EU:n sisään, jolla on vastaavasti linkit Natoon.”

Suomen hallitusohjelma

Maastrichtin ja Amsterdamin sopimusten, sekä edellä kuvatun WEU-Nato keskustelun valossa, on ymmärrettävää, että Suomen hallitus ei hallitusohjelmassaan enää huhtikuussa 1999 puhu itsenäisestä puolustuksesta. Puolueettomuus muutettiin jo edellisessä hallitusohjelmassa liittoutumattomuudeksi. Ohjelmassa siihen on liitetty epämääräinen termi ”vallitsevissa oloissa”. Tämän ”muuttuneen olotilan” määrittely on jätetty täysin avoimeksi. On kuitenkin selvästi nähtävissä, että päätös ei ole Suomen hallituksen eikä varsinkaan Suomen kansan käsissä vaan sitä ohjataan aivan muualta.

Mikäli Suomi olisi todella halunnut jatkaa omaksumallaan puolueettomuuden ja sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, sen olisi pitänyt huolehtia asemastaan ja tehdä esityksiä, joilla tällainen asema voitaisiin säilyttää. Näin ei ole tehty. Suomi on innokkaasti mukana tarkkaili-jana WEU:ssa ja Natossa sekä mukana omasta aloitteestaan sotateollisessa järjestössä WEAG:ssä. Ulkoministeri Tarja Halosen mukaan Suomi onkin jo avoliitossa Naton kanssa. Integraatiokehityksen logiikka johtaa siihen, että lopullista aviopäätöstä ei enää tee Suomi.

Balkanin sota osoittaa karulla tavalla mistä Suomi on luopumassa. Suoraan sotilasliittoihin kuuluvat maat ovat menettäneet täysin mahdollisuutensa vaikuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytyneeseen kriisiin, jota USA johtaa.

Kun Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja ulkoministeri Joschka Fischer vierailivat vastanimettyinä Washingtonissa tutustuakseen vaikutusmahdollisuuksiinsa Natossa, he saattoivat todeta, että USA:n Nato-lähettilään Alexander Vershbowin kuvaama Nato-WEU-EU yhteispäätösprosessi ei toimi. Ulkoministeri Fischerin kommentti lehdistölle oli paljon puhuva: ”Ei mitään mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään.”

Nyt jo meidänkin asemamme on Amsterdamin sopimuksen artikla J.1 muuttanut riippuvuus-suhteeksi ja alisteiseksi EU:lle. Omia kenties poikkeavia mielipiteitä ei sallita.

Artiklan J.1 kohta 2 kuuluu seuraavasti:

”Jäsenvaltiot tukevat aktiivisesti ja varauksettomasti unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa uskollisuuden ja keskinäisen yhteisvastuullisuuden hengessä. Jäsenvaltiot toimivat yhdessä lujittaakseen ja kehittääkseen keskinäistä poliittista yhteisvastuullisuuttaan. Ne pidättäytyvät kaikista toimista, jotka ovat unionin etujen vastaisia kansainvälisissä suhteissa. Neuvosto huolehtii siitä, että näitä periaatteita noudatetaan.”

Euroopan unionin yhteisen ja Natoon kytketyn puolustuksen hinta

Yhteinen puolustus vie perinteisesti rauhaan ja aseidenriisuntaan pyrkivien sotilaallisesti liittoutumattomien tai puolueettomien maiden oikeuden puhua omalla äänellään kansainvälisillä foorumeilla. Tämän lisäksi yhteisen puolustuksen vaatimat asejärjestelmäuudistukset rasittavat suunnattomasti maiden talouksia. Tästähän meillä on jo aavistus ilmavoimien ja ns. valmiusjoukkojen asearsenaalia maksaessamme. Naton Washingtonin ”juhlakokouksen” hyväksymässä uudessa strategiassa vaaditaan, että edistääkseen rauhaa ja vakautta Euroopassa ja muualla, on eurooppalaisten partnereiden vahvistettava sotilaallista kapasiteettiaan. ”Jos haluat rauhaa – varustaudu sotaan” -ideologia piti huippukokoustaan.

Kokouksen yhteydessä USA:n puolustusministeri William Cohen, jolla on vahvat kytkennät USA:n sotateollisuuteen, varoitti Saksan puolustusministeriä Rudolf Scharpingia kasvavasta ”teknologiakuilusta” eurooppalaisten armeijoiden ja USA:n High-Tech -armeijan välillä:

”Tarvitaan uusia asejärjestelmiä ohjusten torjuntaan, uutta teknologiaa elektroniseen sodankäyntiin, kauas kantavia kuljetuskoneita ja niin edespäin.”

Hahmotetulla EU-Nato yhteistyöllä on myös moraalinen hintansa. Balkanin sota osoittaa, että Nato-EU akseli on valmis toimimaan kansainvälisten sopimusten ja jopa omien asiakirjojensa vastaisesti. Naton hyökkäys Jugoslaviaan on ristiriidassa sekä Yhdistyneiden kansakuntien asetuksen II artiklan että Wienin 1980 ja Helsingin 1975 sopimusten kanssa. Se oli myös vastoin Naton omia asiakirjoja.

Uudessa strategiassaan Nato nostaa itsensä ”euroatlanttisen alueen turvallisuuden ja vakauden” vartijaksi. Hoitaakseen ”yhteisiä turvallisuusintressejä” se antaa itselleen oikeuden puuttua sotilaallisesti tilanteisiin missä vain, jos tilanne niin vaatii, ilman YK:n tai ETYJ:n suostumusta. Naton pääsihteerin Javier Solanan mukaan: ”YK:n turvallisuusneuvostoa ei tarvita.”

Uuden strategian mukaan Eurooppaan sijoitetut ydinaseet ovat elintärkeitä. Tämä merkitsee sitä, että ydinaseriisunta pysähtyy ja edessä saattaa olla uusi asevarustelukierre.

WEU:n asiakirjassa Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5. 1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin:

”Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia.”

Hetki lähestyy pikavauhtia.

Euroopan tulevaisuuskonferenssi

8.6. -2.7.1998
LEHDSTÖTILAISUUDET BUDAPESTISSA, RIGASSA, VILNASSA, VARSOVASSA, TARTOSSA – EUROOPAN TULEVAISUUSKONFERENSSI

Viikonloppuna 26.-28.6.noin 150 henkeä noin 24stä maasta, edustaen mitä erilaisimpia rauhan- ja EU-kriittisiä järjestöjä ja mitä erilaisimpia poliittisia taustoja, kokoontuvat tänne Budapestiin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta. Noin 70 osallistujaa Suomesta, Virosta, Latviasta, Liettuasta sekä Puolasta tulevat Budapestiin bussilla. Matkan varrella järjestetään EU-kriittistä sekä rauhan puolesta katuteatteria ja pidetään kokouksia paikallisten aktiivien sekä lehdistön kanssa. Samanlainen matka tehtiin viime vuonna Varsovaan.

Eurooppa käy tällä hetkellä läpi valtavia muutoksia. Euroopan Unioni ja NATO suunnittelevat laajentumista itään, työttömyydestä on tullut yhä kasvava ongelma, kansalaiset tuntevat itsensä petetyksi niiden instituutioiden taholta, joiden pitäisi toimia heidän välineenä paremman hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Hallitukset pitävät talouskasvua ja BKT:n nousua ongelman ratkaisuna. Kuitenkin vuoden 1950 jälkeen maailmanlaajuinen tuotanto on kasvanut viisinkertaiseksi mutta samalla absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on kaksinkertaistunut.
Euroopan Unionissa työttömyys on korkeimmillaan toisen maailmansodan jälkeen ja sosiaaliturvaa ollaan ajamassa alas lähes kaikissa jäsenmaissa jotta hallitukset täyttäisivät Emu-kriteerit. Kansalaiset tulevat yhä kriittisemmiksi yhteistä valuuttaa kohtaan mutta huolimatta siitä poliitikot vievät prosessia eteenpäin.

Euroopan Unionista, yhteisine valuuttoineen ja kohta myöskin ydinaseisiin perustuvine yhteisine puolustuksineen, kehitetään vahvaa epädemokraattista, keskusjohtoista liittovaltiota ilman demokraattisia instituutioita ja ilman yhteistä perustaa palvella kansalaistensa perustarpeita.

Tyypillistä Euroopan integraation epädemokraattiselle luonteelle on, että jäsenmaiden kansalaisille ei anneta mahdollisuutta vaikuttaa kehitykseen avoimen keskustelun kautta, avoimesti saatavan informaation kautta mitkä ovat EU:n ja NATO-jäsenyyden vaikutukset sekä oikeudenmukaisten kansanäänestysten kautta.
Saksassa yli 70 % vastustaa yhteistä valuuttaa mutta se ei vaikuta mitenkään poliittiseen päätöksen-tekoon. Suomessa yli 70 % kansasta halusi äänestää yhteisestä valuutasta mutta kansanäänestystä ei järjestetty. Irlannissa, Ruotsissa, Itävallassa ja Suomessa kansalaisten enemmistö tukee liittoutumattomuutta mutta poliitikot eivät kerro heille, että tämä sotii Amsterdamin sopimusta vastaan.

Euroopan yhteistyö-muotojen kehittäminen vaatii kaikkien Euroopan kansojen aktiivista osallistumista. Tätä varten on rakennettava uusia, poliittisia sekä kulttuurisia rajoja ylittäviä verkostoja.
Poliittiselle agendalle on luotava uusi tärkeysjärjestys, joka palvelee sosiaalista oikeuden-mukaisuutta, rauhaa ja kestävää kehitystä ympäristön kannalta. Budapestin kokouksen päämäärä on tällaisen verkoston vahvistaminen sekä sellaisten kysymysten esiinnostaminen, jotka vaikuttavat jokaisen eurooppalaisen jokapäiväiseen elämään.

Kansanäänestysliikkeen mielenosoitus eduskuntatalolla

Nyt on kansanäänestystä vaatineiden puolueiden ja kansanedustajien aika seisoa vaatimustensa takana!

Eduskunta aloittaa tänään EMU-tiedonannon käsittelyn. Nyt pitäisi niiden puolueiden ja kansanedustajien, jotka ovat tehneet päätöksiä ja julkisuudessa vaatineet kansanäänestystä, vaatia hallitukselta esitystä neuvoa antavasta kansanäänestyksestä. He eivät ole yksin. Tänään jätti kansalaisadressia kerännyt Kansanäänestysliike lähes 40 000 nimeä eduskunnalle ja kaikkien mielipidemittausten mukaan kaksi kolmesta haluaa, että päätös tehdään kansanäänestyksen jälkeen.

Entistä laajemmin kansalaiset ovatkin huolissaan demokratian tilasta kun niinkin merkittävä päätös kuin omasta rahasta luopuminen aiotaan viedä läpi eduskunnassa hallituksen luottamusta samalla mittaavalla tiedonanto-menettelyllä.

Kansanedustajilta vaaditaan nyt ryhtiä nähdä tosiasiat. Vastakkain ei tule asettaa kansalaisten tahtoa itse päättää asiasta ja kansanedustajien arvovaltaa. Kansanedustajien pitäisi katsella ympärilleen ja todeta, että erityisesti pohjoismaissa ei yhdessäkään maassa näin merkittävää päätöstä tehdä ilman äänestyksellä mitattavaa kansalaisten mielipidettä.

Hallituksen valitsema linja johtaa pelkästään ihmisten turhautumiseen. On sama ketä äänestät, koska tuntuu siltä, että kaikki päätökset on jo ennalta tehty. Ihmiset eivät enää usko poliittisen järjestelmän toimivuuteen. Tästähän kertyy meillä Suomessakin jatkuvasti lisää kokemusta.

Vaihtoehto EU:lle kansanliike vaatii EMU:sta ja Amsterdamin sopimuksesta kansanäänestyksiä. Liike tulee jatkossakin vaatimaan äänestyksiä kaikista niistä muutoksista, joita aiotaan tehdä EU:n peruskirjoihin ja Suomen liittymissopimukseen.

Kyse ei ole vain kansanäänestyksistä, vaan jatkuvasti voimistuvasta kamppailusta demokratiasta – kansanvallasta.

24.2.1998