Alkutuotanto eli maan- ja metsänhoito sekä kalastus ja metsästys ovat kautta ihmiskunnan historian olleet perusammatteja. Ihmisen fyysiset perustarpeet, nälkä, jano ja vilu ovat tulleet tyydytetyiksi näillä perusasioilla. Vuosituhansia ihminen tuli toimeen näillä perusammateilla. Vasta 1800 -luvun lopulla ns. teollinen vallankumous antoi alun sille nopealle kehitykselle, joka on mullistanut koko ns. kehittyneen maailman. Kehityksen nopeudesta esimerkki; vielä toisen maailmansodan jälkeen joka toinen suomalainen sai elantonsa alkutuotannosta, nykyään n. 6,5 %.
Miten erilainen kehitys on maailmalla, antaa hyvän esimerkin Kiina, jossa tänä päivänä yli 60% väestöstä elää alkutuotannosta. Valtioiden kehitysasteen mittarina käytetään juuri tätä prosenttilukua; mikä on alkutuotannon osuus bkt:stä tai työllisistä.
Kehityksen nimissä ollaan nyt hyvää vauhtia tyhjentämässä maaseutua kaikkialla maailmassa. Edessä on suuri urakka, sillä tälläkin hetkellä maailman väestön enemmistö on ns. ”turpeeseen sidottuja” eli yli kolme (3) mrd ihmistä. Kehityksen ja tehokkuuden nimissä on tarkoitus tavoittaa länsimainen taso. Tuon tason saavuttaminen merkitsisi yli kahden (2) miljardin ihmisen siirtoa ”kehittyneempiin” ammatteihin. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, ettei tämä ole mahdollista. Tavarantuotanto ja palvelut eivät voi tarvita ja työllistää tällaisia ihmismassoja, vaan työttömyys ja syrjäytyminen ovat pakollisia seuraamuksia. Tällaisesta kehityksestä on käytännön esimerkkejä useista ”USA:n takapihan” eli keski- ja Etelä-Amerikan valtioista, joissa pellot ovat monikansallisten elintarvikejättien (Dole, DelMonte, Chiquita ym.) omistuksessa tai hallinnassa ja työttömyys yleensä yli 50%.
Kiina on nyt tässä suhteessa mielenkiintoinen seurattava. Kiinasta tuli WTO:n jäsen ja se toteuttaa nyt innolla uusliberaalia vapaata kapitalismia. Kommunismista on enää jäljellä punainen lippu ja totalitäärinen vallankäyttö. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan tällä hetkellä Kiinan 1,3 miljardista ihmisestä on alkutuotannossa 800 miljoonaa eli yli 60 %. Jos ja kun tavoitteet toteutuvat, niin 500 miljoonaa ihmistä vapautuu muihin tehtäviin. Tämän, laajentuvan EU:n ihmismäärää vastaavan joukon sijoittamista vaikeuttaa vielä se, että samanaikaisesti vanhasta valtio-omisteisesta raskaasta teollisuudesta vapautuu väestöä siten, että useissa kaupungeissa työttömien määrä ylittää jo nyt 15 %. Tämän valtavan väestönsiirron jälkeenkin jää maatalousväestön osuus n. kymmenkertaiseksi verrattuna johtaviin länsimaihin. Kiina, joka nyt on maailman talouden kasvukeskuksia ja johon länsimaat, Suomi mukaan lukien, sijoittaa ja uskoo, tulee nämä megatrendit huomioiden olemaan suuri riskisijoituskohde.
Globalisaatio ja integraatio, jonka vannottiin tuovan kasvua, hyvinvointia ja vakautta, tuokin mukanaan epävakautta.
MAATALOUDEN MUUTOS SUOMESSA
Vastoin yleistä käsitystä, maatalous Suomessa on kokenut toisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muutoksen. Karjalan siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilojen perustaminen nostivat tilamäärän 1950- ja 60 -lukujen taitteessa huippuunsa (n.330 000 kpl). Tiloja jakamalla ja uusia peltoja raivaamalla tehtiin uusia pientiloja. Tilojen keskikoko oli tuolloin n. 8 ha. Kansan väkilukuun suhteutettuna yli 400 000 ihmisen asuttaminen oli maailman mittakaavassa huippusuoritus.
Teollisuus, rakentaminen ja palvelut vaativat lisäväkeä ja reservi löytyi suurilta osin maatilojen tyttäristä ja pojista. Suurten ikäluokkien tullessa työikään 60 -luvun lopulla tuo reservi oli niin suuri, että niiden työllistämiseen tarvittiin myös Ruotsin apua. Lähes sotasiirtolaisten (karjalaisevakot) kokoinen väkimäärä lähti näinä vuosina leivän perään pääasiassa Ruotsiin.
Jälkikäteen on esitetty arvostelua, että Suomen tuon ajan poliittinen johto keinotekoisesti yritti hillitä tätä kehitystä ja olla luonnollisen kehityksen jarruna. Tosiasia kuitenkin on, että hallittu muutos ei olisi sietänyt yhtään nopeampaa kehitystä, muutoin seurauksena olisi ollut suurtyöttömyys.
Maatalousväestön supistuminen on jatkunut tasaisesti 80- ja 90 -luvulla aina näihin päiviin asti. Viranomaisten taholta on esitetty tavoitelukuja, että tämä toivottu rakennemuutos päätyisi n. 30 tuhanteen aktiivitilaan. Tämän tavoitteen toteutuminen merkitsisi sitä, että vielä n. puolet tilojen nykymäärästä olisi poistettava. Toteutuneiden sukupolvenvaihdosten määrä antaa odottaa, että tuo tavoite toteutuu. Nykyinen viiden prosentin eli 4000 tilan vuosittainen lopettaminen merkitsee sitä, että tavoite toteutuu kymmenessä vuodessa. Kestääkö maaseudun rakenteet vielä tuon suuruusluokan tyhjenemisen, jää nähtäväksi.
ALKUTUOTANNON ASEMA SUOMESSA
| bkt:stä | työllisistä | |
| 1950 | 46 % | |
| 1960 | 35 % | |
| 1970 | 7,2 % | 20 % |
| 1980 | 4,9 % | 11 % |
| 1990 | 3,9 % | 8 % |
| 2000 | 3,5 % | 6,5 % |
Kahdeksas EU-vuosi on päättymässä. Neljäkymmentä vuotta jatkuneeseen supistumistrendiin ei ole liittynyt suurempaa dramatiikkaa. Kysymyksessä on jatkuva prosessi. Tila lopettaa, jos jatkajaa ei löydy. EU-aikana aloituskynnys on noussut. Paperibyrokratia, pikkutarkat tarkastukset, riippuvuus suorista tulotuista ja huoli EU:n maatalouspolitiikan muutoksista itälaajenemisten ja tukipolitiikan yms. vuoksi.
Lopettaneet tilat pääasiassa säilyttävät pellot omistuksessaan ja vuokraavat ne lisämaiksi jatkajille. Suomen viljelypeltoalasta n. 500 000 hehtaaria eli neljännes on vuokramaita. Siksi tuotanto ei putoa tilojen määrän laskiessa vaan sama viljelyala säilyy tuotannossa. Näin myös maataloustulo säilyy samalla tasolla. Kun jakajien määrä laskee, tulot tilaa kohti nousevat. Luonnollisesti työmäärä lisääntyy ja kulut nousevat, kannattavuus ei silti välttämättä parane. Tämä on sitten sitä tehokkuutta, jonka nimiin kaikkialla vannotaan.
Suomen oman elintarviketuotannon selviäminen on suorassa suhteessa näiden riskinottajien eli jatkavien viljelijöiden selviämiseen. Nämä ”sankarit”, riskinottajat, jotka tilan lunastamisvelkojen lisäksi ottavat lisää velkaa tilan kehittämiseen, ottavat taloudellisten riskien lisäksi henkisen ja fyysisen jaksamisen riskin. Ihailtavaa yrittäjyyttä ja riskinottoalttiutta maaseudulta löytyy kuitenkin paljon. Rahoitus ei ole ongelma, sillä valtion investointitukia ja -lainoja saa helposti ja korot ovat ennätysalhaisia. Takuut myös riittävät, sillä maan-, metsän- ja rantojen arvot ovat korkealla. Arvoja pitävät korkealla maatalouden ulkopuoliset harrastajat ja sijoittajat (Ollila, Wahlroos, Fazer jne.).
Maatalouden velat, n. 3,8 mrd €, ovat n. 25 % maatalouden varallisuudesta. Selviäminen on kova haaste. Haastetta lisää vielä se, että sijaitsemme EU:n sisämarkkina-alueen koillisessa kolkassa, kylmässä, harvaanasutussa maassa, jossa sijainnista johtuen tulee ylimääräisiä kuluja. Lisäksi tuotanto-olosuhteet ovat huonommat kuin lähes missään muualla EU:ssa; lämpösumma, kasvupäivien lukumäärä, pienet peltolohkot yms. Ongelmia lisää vielä se, että se neuvottelutulos, millä liityimme EU:hun, ei anna täyttä kompensaatiota näille epäedullisille olosuhteille. Joudumme siis 1:1 kilpailuun korkeammilla tuotantokustannuksilla, alhaisimmalla tukitasolla ja epäedullisimmissa olosuhteissa. Tässä tilanteessa merkittävää on se tuki, jonka kuluttajat antavat suosimalla suomalaista tuotantoa. Myös suomalainen elintarviketeollisuus on hoitanut leiviskänsä hyvin.
Miten selviämme jatkossa EU:n laajentuessa ja Saksan kyllästyessä hyvän maksajan rooliin, on riippuvainen siitä, miten neuvottelijamme kykenevät pitämään Suomen puolta tulevissa ratkaisevissa muutosneuvotteluissa. Jos asia jätetään yksin markkinavoimien ratkaistavaksi, ei Suomelle jää omaa kulutusta vastaavaa elintarviketuotantoa.
Vuonna 2001 oli koko elintarviketuonti 1,8 mrd € ja vienti 0,9 mrd €, eli tuonti oli kaksinkertainen vientiin verrattuna. Tuonti on ollut koko EU ajan jatkuvassa kasvussa viime vuotta 2001 lukuunottamatta. Nettotuonti on elintarvikesektorin rahavirroista n. 10 prosentin tasoa.
Tosiasia on, että liiketaloudellisesti maatalousyritykset antavat sijoitetulle pääomalle huonon tuoton ja yrittäjälle alhaisen palkan. Mutta näin on aina ollut. Uusia lisärasituksia ei henkinen kestävyys enää kuitenkaan paljon salli.
SUOMEN MAATALOUS BRYSSELIN NÄKÖKULMASTA
EU on uusliberaalin talouspolitiikan innokkaimpia toteuttajia. Nykymuotitermit, rajoittamaton vapaa kilpailu, tehokkuusajattelu, yksityistäminen, harmonisointi ja usko jatkuvaan kasvuun ovat tabuja.
On selvää, että tähän ajatteluun ei sovi se, että ruokaa tuotetaan sellaisella alueella, jossa luontaiset edellytykset ovat kaikkein huonoimmat. Suomelle ruoan tuottajan rooli ei näihin kuvioihin siis luonnostaan sovi. On kuitenkin pidettävä mielessä, että EU eikä mikään EU:n jäsenvaltio harjoita yritystoimintaa, vaan sen tekevät yritykset ja yksityiset ihmiset. EU säätää asetukset ja direktiivit eli laatii pelisäännöt. Säännöt, joihin jäsenvaltioiden on sopeutettava oma lainsäädäntönsä.
Tätä vapaata kilpakenttää kykenee parhaiten hyödyntämään suurimmat, tehokkaimmat ja parhaimmat yritykset ja kyvykkäimmät yksilöt. Siksi vapaakauppa suosii suuria ja vahvoja ja usein paikallinen pienyrittäjä on häviäjä. Tästä samasta syystä kehitysmaat ovat vapaakaupassa olleet kaiken aikaa häviäjiä eikä vapaakaupasta hyötyjiä. Sama tosiasia tulee toteutumaan myös itälaajenemisessa, jossa voitot tulee keräämään monikansalliset suuryritykset ja häviäjinä ovat uudet jäsenmaat ja niiden tavalliset kansalaiset. Poliittinen valtaeliitti ja muutamat yritykset ovat heilläkin voittajan osassa.
Myös reuna-alueet, kuten Suomi, tulee näillä pelisäännöillä vääjäämättä ajan kuluessa näivettymään EU:n koilliseksi vedentakaiseksi maakunnaksi. Näin käy, ellei politiikoilla ole ymmärrystä ja voimaa ottaa takaisin sitä valtaa, jonka se on markkinavoimille luovuttanut. Suomi ei enää ole suvereenisti itsensä herra, vaan on luovuttanut tulevaisuutensa ylikansallisen päätöksenteon alle. Nyt tuota päätöksentekoa dominoivat monikansalliset suuryhtiöt.
Urho Kittilä
Pälkänevedentie 137
36600 PÄLKÄNE
gsm 0400 624 903
fax 03 534 3385
e-mail jkittila@saunalahti.fi