Punavihreä hyvinvointimalli on tulevaisuutemme

Kansainvälisen kapitalismin kriisi on syvenemässä. Ns. eurokriisin syyt eivät löydy valtioiden velkaantumisesta vaan yksityisen velan kasvusta ja sen aiheuttamasta varallisuusarvojen – asuntojen, osakkeiden ja erilaisten johdannaisten – kuplasta, joka on puhjennut. Taustalla on ennen näkemätön velkakupla. Velka on ollut kapitalismin turbo, mutta nyt ahdin on tukossa. Lisääntynyt yksityinen velka on ”vivuttanut” varallisuusarvoja ylöspäin, mutta tuotannollisesti hyödyttömät varallisuusarvot eivät luo kassavirtoja, joilla noita velkoja kyettäisiin maksamaan.

Nykyinen kriisi onkin kapitalismin globaali systeemikriisi. USA:n ja Euroopan rooli ja merkitys maailmantaloudessa on kriisin myötä supistumassa. On tapahtumassa samanlainen muutos kuin taloushistoriassa on ennenkin tapahtunut, kun Hollanti ja Iso-Britannia romahtivat. Molemmat oli-vat pitkään maailmanvaltoja. Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina ja Etelä-Afrikka eli ns. BRICS–maat ja niiden lähellä olevat maaryhmät tulevat jatkossa määrittämään tahdin. Tällä muutoksella on paitsi valtava taloudellinen myös poliittinen ulottuvuutensa.

USA ja sen liittolaiset tulevat menettämään valtaansa. Ylipäätään näyttää siltä, että pitkäjänteinen yhteiskuntien menestys ei nouse kovalta uusliberalistiselta, oikeistolaiselta pohjalta. Pikemminkin tasa-arvoiset yhteiskunnat pärjäävät paremmin kuin sellaiset yhteiskunnat, joissa eroja tietoisesti kasvatetaan ja luokkaerot syvenevät. Koulutus, hyvinvointi, ihmisten osallisuus ja demokratia ovat tärkeimpiä tulevaisuuden menestystekijöitä. Pitkään toteutettu uusliberalistinen politiikka on lukinnut koko joukon ihmisiä paisuvaan köyhien joukkoon. Esimerkiksi kotikaupungissani Tampereella jo lähes 20 prosenttia ihmisistä eli 39 000 tamperelaista on köyhyysrajan alapuolella. Heille, kuten muillekin huono-osaisille, on avattava ulospääsyreitit köyhyydestä. Hyvä ja kohtuuhintainen koulutus kaikille, työ ja kohtuullinen palkka, oikeudenmukainen sosiaaliturva ja palvelut sekä ennen muuta osallisuus yhteiskunnassa ovat tällaisia ulospääsyreittejä. Samalla ne ovat punavihreän hyvinvointimallin keskeisiä ja olennaisia piirteitä.

Tulevaisuuden hyvinvointimalli on mitä todennäköisimmin punavihreä. Toimittaja Martti Mörttinen kirjoitti taannoin (AL 8.12.2011), että punavihreä on ”nykyään suosittu ja periaatteessa hyväkin haukkumasana. Punainen ja vihreä ovat vastavärejä, ja jos ne sotketaan, niin siitähän tulee sitä itseään. Ruskeaa”. Näinköhän on? Pikemminkin näyttää siltä, että punavihreä hyvinvointimalli on juuri se tulevaisuuden visio, joka avaa myös maailmanlaajuisesti vasemmistolle, vihreille ja monipuoliselle kansalaisliikkeiden kirjolle hyvät näkymät menestyä ja muuttaa maailmaa.

Jari Heinonen

sosiaalityön professori

Tampere

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012.

Eurokriisi avaa mahdollisuuksia

Keskustelua eurokriisistä hallitsee vaikeaselkoinen talouspuhe. Lyhyellä tähtäimellä talouskriisin tekninen hallinta on tietenkin tärkeää. Vaaleiden kesäöiden hitaasti jo tummuessa katse voidaan kuitenkin nostaa myös kauemmas. On kysyttyvä miten tähän kriisiin on tultu ja minkälaisia mahdollisuuksia se sisältää. Kysymys on asetettava maailmanlaajuisesta, eurooppalaisesta ja suomalaisesta näkökulmista käsin.

Maailmanpoliittinen kehys on helpoin hahmottaa. Euroopan unionin tiivistymisen taustalla on Länsi- Euroopan johtavien maiden halu säilyttää valta-asemaansa globalisaation aikakaudella. Kehityksen suuntaa on ponnisteluista huolimatta selvä. Alkaneella vuosisadalla Eurooppa on taantuva manner; suuri hautausmaa, kuten Dostojevskij sitä profeetallisesti kuvasi yli sata vuotta sitten. Taantuminen tapahtuu talouden ja voiman ulottuvuuksilla. Se on suhteellista ja johtuu eurooppalaisten tieteellisten, teknisten, poliittisten ja hallinnollisten keskintöjen käyttöönotosta kaikkialla, mikä eurooppalaistaa koko maailman.

Euroopan voiman kutistumiselle me emme siis voi mitään eikä sitä ole syytä surra. 2000-luvulla teollinen kasvuyhteiskunta tulee ekologisten ja demokraattisten rajojen takia myönteisenä, ihmisen vapautta ja hyvinvointia palvelevana projektina, tiensä päähän. Tiedämme siksi, että maailmanpolitiikassa tämän vuosisadan suuri kysymys on joka tapauksessa kulttuuripoliittinen eikä voimapoliittinen. Voimapoliitisesti taantuva Eurooppa voi nousta alkaneen vuosisadan historian mahtitekijäksi valjastamalla parhaat voimansa sen näyttämiseksi miten globaalit ympäristökriisit voidaan ratkaista.

Eurooppa joka ei enää hae menestystä ja kansalaistensa onnellisuutta kilpailun ja kulutuksen kautta vaan yhteisöllisyyden, hiljentymisen ja vakauden kautta voi olla 2000-luvun maailmanhistorian keskeinen vaikuttaja. Kaikki muut vaihtoehdot vievät maailmanhistorian hengen, josta saksalainen modernisaation filosofian klassikko G.F.W. Hegel puhui, Euroopan ohitse.

Eurooppalaisesta näkökulmasta kriisi ja sen tarjoamat vaihtoehdot hahmottuvat myös aika helposti. Eurokriisissä laukeaa Euroopan yhdentymislogiikan alkuperäinen jännite kahden erilaisen voimavaran välillä. Euroopan unioni ja sen jatkuva syventäminen ja laajentaminen perustuvat osin ihmisten haluun laajentaa kohtaamisen ja jakamisen iloa kansallisvaltioiden keinotekoisia rajoja ylittäen. Toisena motiivina on huoli rauhasta. Perustamisvaiheessa suuret idealistiset näkijät ja tekijät, kuten Monnet ja Schumann, yhdistivät nämä motiivit ns. talousfunktionalistisen yhdentymisen projektiksi. Taloudellisen yhteistyön kautta oli määrä luoda sellaista Länsi-Euroopan maiden keskinäistä riippuvuutta, että sodat niiden kesken ävisivät mahdottomaksi.

Samalla vapaa markkinatalous loisi kansalaisille rauhan lisäksi hyvinvointia joka sekin motivoisi yhteistyöhön. Tämän upean projektin akilleen kantapääksi on osoittautumassa demokratian puute. Yhdentymisen perustajien visio suhteessa demokratiaan oli kirkas. Kansalaiset olivat 1900-luvun kuluessa osoittautuneet sotaisiksi. Heidän haluunsa syventää yhteistyötään ei voi luottaa. Sen takia perustajat halusivat toteuttaa Euroopan yhdentymisen vähin erin, kansalaisilta kysymättä.

Tämä projekti toimi hyvissä oloissa aika hyvin. Mutta huonoon säähän se ei ole meitä valmistautunut. Nyt sää on huono. Yhdentyminen vaatii kansalaisilta taloudellisia uhrauksia. Suomalaisten ja saksalaisten pitäisi maksaa kreikkalaisten ja espanjalaisten laskuja. Kansalaisil-ta ei kuitenkaan ole haettu lupaa eurooppalaiselle solidaarisuudelle vaikeissa oloissa, eikä lupaa ole annettu. Demokratia oli siis alun alkaen yhdentymisessä heikoilla.

Viime vuosina se on yhä härskimmin ohitettu. Raju merkkipaalu oli vuosien 2005-2008 kehitys jolloin Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksessä hylätty perustuslaki Euroopan unionille saatettiin peruskirjan nimellä kosmeettisin muutoksin voimaan kansalaisilta uudelleen kysymättä.

Euroopan unionilla on tässä tilanteessa kolme kehitysvaihtoehtoa. Ensimmäinen on autoritaarisen kapitalismin ”kiinalainen” tie jota jo rakennetaan 2.3.2012 allekirjoitetun talousunionisopimuksen, Euroopan vakausmekanismin, Euroopan keskuspankin mandaatin laajentamisella ja muiden vastaavien toimenpiteiden avulla. Se johtaa hallinnon ja suurten yhtiöiden johtajien aseman vahvistumiseen ja demokratian sekä hyvinvointivaltion heikkenemiseen.

Toinen tie on demokraattisen liittovaltion tie. Se vaatii Euroopan unionin uutta perustamista entistä tiiviimmäksi liitoksi kansalaisten valitsemalla tavalla. Puhtaassa muodossaan tämä tapahtuu siten, että kansalaiset valitsevat vapaissa vaaleissa perustuslaillisen konventin edustajat ja konventin tuloksesta järjestetään kaikissa maissa kansanäänestys, jossa kukin maa valitsee jäsenyytensä ja määrittelee sen ehtoja.

Kolmas tie on hajoamisen tie. Tähän voidaan päätyä kaaottisesti pahenevan kriisin kautta tai mahdollisesti myös kansanvaltaisesti jos kansalaisille annetaan mahdollisuus arvioida haluaan osallistua autoritaarisen kapitalismin unioniin.

Käytännössä todennäköisintä lyhyellä tähtäimellä lienee ensimmäisen ja kolmannen vaihtoehdon yhdistelmä. Kreikka ja Portugal, mahdollisesti myös Espanja ja Italia, eroavat unionista ja Saksan ympärille liittoutuneet maat syventävät yhteistyötään. Ratkaisut tehdään osin kriisiolojen hallituksissa, jotka voivat hakea valtakirjaa ratkaisuilleen vaalien kautta jälkikäteen. Saksassa ja ehkä joissakin muissa maissa oma budjettivalta siirretään kriisin pienentämälle Euroopan unionille kansanäänestysten perusteella. Mahdollista on sekin että viime vuosien tapaan etenevä kriisinhallinta pelastaa euron yhtenäisyyden. Historiallisesti kuva on silti sama. Vottajia ovat talouden ja hallinnon eliitit. Häviäjiä ovat eurooppalainen demokratia ja hyvinvointivaltio.

Suomalaisesta näkökulmasta eurokriisin tarjoamia vaihtoehtoja on vaikeampi hahmottaa kuin maailman tai mantereemme näkökulmasta. Todennäköisintä on, että Suomi jatkaa nykyisellä linjalla. Liimaudumme Berliinin ja Brysselin kylkeen suomalaisen euroeliitin toivoessa, ettei lasku kasva niin isoksi, että perussuomalaiset voittavat vaalit. Tämä tie on varsinkin vasemmistopuolueille suuren riskin tie. On vaikeaa selittää vasemmiston äänestäjille että on heidän etunsa mukaista maksaa elintasoamme merkittävästi pudottavia laskuja muihin maihin kun samalla valta jaetaan Euroopassa uudelleen markkinafundamentalistisen oikeiston ehdoilla. Ratkaisu ei ole kovin helppo myöskään poliittisen keskustan ja oikeiston sosiaaliliberaaleille.

Maamme nykyisen hallituksen politiikka rakentuu siksi kokonaan sen toiveen varaan että eurokriisi alkaa pian helpottua. Ellei näin käy vanhat puolueet ovat tiukkojen valintojen edessä. Eurokriisin syventyessä Suomella aukeaa myönteisten vaihtoehtojen tie vain syvällisten arvovalintojen pohjalta. Asettamalla kansalaiset uusien vaalien tai kansanäänestyksen kautta ratkaisevaan asemaan Suomi ei voi tuoda nopeaa helpotusta vaikeaan tilanteeseen. Mutta näin tekemällä saavutamme kaksi etua.

Ensinnäkin avaamme ensimmäistä kertaa Euroopan unioniin liittymisen jälkeen tilaa aidolle keskustelulle maamme tulevaisuuden suuresta linjasta. Tässä keskustelussa voi syntyä yllättäviä ja voimakkaita uusia visioita. Myös Pohjoismainen linja voi silloin herätä uuteen elämään ja tarjota maailmanpoliittisesti tärkeälle ekologiselle hyvinvointipolitiikalle lujan perustan. Toiseksi, kun me rakennamme tulevaisuutemme demokraattisesti valinnat sitovat ja motivoivat meitä kansalaisia tavalla, joka auttaa meitä kestämään vaikeita aikoja yhdessä. Demokratia on yhteistä vapautta. Se ei voi aina tuoda helppoa elämää mutta sen itseisarvo korostuu vaikeina aikoina.

Thomas Wallgren

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja Suomen akatemian mielenfilosofisen tutkimusprojektin johtaja. Hän on myös Vaihtoehto EU:lle ry:n varapuheenjohtaja.

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012. Lyhyempi version tästä kirjoituksesta julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 17.7.2012.

Viides vuosi eurokriisiä

OlliEuroopan unionin finanssikriisi on viettänyt kesälomaa. Velkakriisi ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Se alkaa näkyä nyt myös asiansa hyvin hoitaneiden maiden talouskasvun hidastumisena. Syksyn lähestyessä olemme edelleenkin lähtötilanteessa. Kohta viisi vuotta jatkuneen ongelman ratkaisua ei ole löytynyt. Euroopan keskuspankin viimeinen veto eli velkamaiden velkakirjojen ostaminen ei näiden maiden taloutta paranna.

Suomen johtavat poliitikot ovat sortuneet eurokriisin vangeiksi. Entistä synkemmissä tulevaisuuden näkymissä ei ole valoa näkyvissä. Yhä todennäköisempää on, että ratkaisuksi tarjotaan EU:n muuttamista liittovaltioksi ja sen seurauksena euromaiden yhteisvastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Näyttää siltä, että tämä yritetään toteuttaa EU:n tapaan ilman kansalaiskeskustelua ja demokraattista menettelyä.

Olemmeko joutumassa vain maksajiksi? Onko nyt tapahtumassa lopullinen irtiotto demokratiasta? Mitä näkymiä liittovaltio tarjoaa? Pystyykö liittovaltio kansallisvaltiota tehokkaammin kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla? Onko liittovaltiolla joitakin salaperäisiä ominaisuuksia, jotka ratkaisevat ongelmat? Onko kansainvälinen kilpailu ylipäätään tämän vuosituhannen tärkein asia? Meillä on runsaasti kokemuksia tästä kilpailumantrasta. Se tuntuu merkitsevän pelkistetysti kaiken kaupallistamista – ihmisten peruspalveluita myöten. Sitäkö kansalaiset haluavat?

Jäsenvaltioita vaaditaan luopumaan sellaisista itsenäisen valtion tunnusmerkeistä kuten budjettivallasta ja lainsäädännöstä. Nyt uskotaan, että liittovaltiorakenne voisi ratkaista ongelmat. Pääsemme takaamaan muidenkin velkoja ja talletuksia!

En usko siihen, että euromaiden veroasteet, veronkeruun tehokkuus, tulonsiirrot ja julkisen sektorin tehtävät voitaisiin harmonisoida ja samalla estää se, etteivät vain joidenkin maiden veronmaksajat joudu maksumiehiksi. Siksi myös liittovaltiomalli johtaa näillä näkymin umpikujaan. Sekavuus, jopa sekoilu, näyttää tulleen jäädäkseen EU-maiden päätöksiin. Selvä piittaamattomuus EU:n omista päätöksistä esimerkiksi rahaliittoa perustettaessa tai nyt velkamaiden pakottaminen epäinhimillisiin säästöihin ei mitenkään auta ongelmien selvittämisessä.

Omien kelluvien valuuttojen käyttöönotto sen sijaan tarkoittaisi vastuun hajauttamista eri EU-maihin, eikä olisi tarvetta yhteisvastuuseen. Ekonomistitkin ovat monista erimielisyyksistään huolimatta kaiketi yhtä mieltä siitä, että valuuttakurssijärjestelmä ei ole kansantalouden tärkein asia.

Olli Salin

Vaihtoehto EU:lle ry:n puheenjohtaja

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012.