Eurokriisi avaa mahdollisuuksia

Keskustelua eurokriisistä hallitsee vaikeaselkoinen talouspuhe. Lyhyellä tähtäimellä talouskriisin tekninen hallinta on tietenkin tärkeää. Vaaleiden kesäöiden hitaasti jo tummuessa katse voidaan kuitenkin nostaa myös kauemmas. On kysyttyvä miten tähän kriisiin on tultu ja minkälaisia mahdollisuuksia se sisältää. Kysymys on asetettava maailmanlaajuisesta, eurooppalaisesta ja suomalaisesta näkökulmista käsin.

Maailmanpoliittinen kehys on helpoin hahmottaa. Euroopan unionin tiivistymisen taustalla on Länsi- Euroopan johtavien maiden halu säilyttää valta-asemaansa globalisaation aikakaudella. Kehityksen suuntaa on ponnisteluista huolimatta selvä. Alkaneella vuosisadalla Eurooppa on taantuva manner; suuri hautausmaa, kuten Dostojevskij sitä profeetallisesti kuvasi yli sata vuotta sitten. Taantuminen tapahtuu talouden ja voiman ulottuvuuksilla. Se on suhteellista ja johtuu eurooppalaisten tieteellisten, teknisten, poliittisten ja hallinnollisten keskintöjen käyttöönotosta kaikkialla, mikä eurooppalaistaa koko maailman.

Euroopan voiman kutistumiselle me emme siis voi mitään eikä sitä ole syytä surra. 2000-luvulla teollinen kasvuyhteiskunta tulee ekologisten ja demokraattisten rajojen takia myönteisenä, ihmisen vapautta ja hyvinvointia palvelevana projektina, tiensä päähän. Tiedämme siksi, että maailmanpolitiikassa tämän vuosisadan suuri kysymys on joka tapauksessa kulttuuripoliittinen eikä voimapoliittinen. Voimapoliitisesti taantuva Eurooppa voi nousta alkaneen vuosisadan historian mahtitekijäksi valjastamalla parhaat voimansa sen näyttämiseksi miten globaalit ympäristökriisit voidaan ratkaista.

Eurooppa joka ei enää hae menestystä ja kansalaistensa onnellisuutta kilpailun ja kulutuksen kautta vaan yhteisöllisyyden, hiljentymisen ja vakauden kautta voi olla 2000-luvun maailmanhistorian keskeinen vaikuttaja. Kaikki muut vaihtoehdot vievät maailmanhistorian hengen, josta saksalainen modernisaation filosofian klassikko G.F.W. Hegel puhui, Euroopan ohitse.

Eurooppalaisesta näkökulmasta kriisi ja sen tarjoamat vaihtoehdot hahmottuvat myös aika helposti. Eurokriisissä laukeaa Euroopan yhdentymislogiikan alkuperäinen jännite kahden erilaisen voimavaran välillä. Euroopan unioni ja sen jatkuva syventäminen ja laajentaminen perustuvat osin ihmisten haluun laajentaa kohtaamisen ja jakamisen iloa kansallisvaltioiden keinotekoisia rajoja ylittäen. Toisena motiivina on huoli rauhasta. Perustamisvaiheessa suuret idealistiset näkijät ja tekijät, kuten Monnet ja Schumann, yhdistivät nämä motiivit ns. talousfunktionalistisen yhdentymisen projektiksi. Taloudellisen yhteistyön kautta oli määrä luoda sellaista Länsi-Euroopan maiden keskinäistä riippuvuutta, että sodat niiden kesken ävisivät mahdottomaksi.

Samalla vapaa markkinatalous loisi kansalaisille rauhan lisäksi hyvinvointia joka sekin motivoisi yhteistyöhön. Tämän upean projektin akilleen kantapääksi on osoittautumassa demokratian puute. Yhdentymisen perustajien visio suhteessa demokratiaan oli kirkas. Kansalaiset olivat 1900-luvun kuluessa osoittautuneet sotaisiksi. Heidän haluunsa syventää yhteistyötään ei voi luottaa. Sen takia perustajat halusivat toteuttaa Euroopan yhdentymisen vähin erin, kansalaisilta kysymättä.

Tämä projekti toimi hyvissä oloissa aika hyvin. Mutta huonoon säähän se ei ole meitä valmistautunut. Nyt sää on huono. Yhdentyminen vaatii kansalaisilta taloudellisia uhrauksia. Suomalaisten ja saksalaisten pitäisi maksaa kreikkalaisten ja espanjalaisten laskuja. Kansalaisil-ta ei kuitenkaan ole haettu lupaa eurooppalaiselle solidaarisuudelle vaikeissa oloissa, eikä lupaa ole annettu. Demokratia oli siis alun alkaen yhdentymisessä heikoilla.

Viime vuosina se on yhä härskimmin ohitettu. Raju merkkipaalu oli vuosien 2005-2008 kehitys jolloin Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksessä hylätty perustuslaki Euroopan unionille saatettiin peruskirjan nimellä kosmeettisin muutoksin voimaan kansalaisilta uudelleen kysymättä.

Euroopan unionilla on tässä tilanteessa kolme kehitysvaihtoehtoa. Ensimmäinen on autoritaarisen kapitalismin ”kiinalainen” tie jota jo rakennetaan 2.3.2012 allekirjoitetun talousunionisopimuksen, Euroopan vakausmekanismin, Euroopan keskuspankin mandaatin laajentamisella ja muiden vastaavien toimenpiteiden avulla. Se johtaa hallinnon ja suurten yhtiöiden johtajien aseman vahvistumiseen ja demokratian sekä hyvinvointivaltion heikkenemiseen.

Toinen tie on demokraattisen liittovaltion tie. Se vaatii Euroopan unionin uutta perustamista entistä tiiviimmäksi liitoksi kansalaisten valitsemalla tavalla. Puhtaassa muodossaan tämä tapahtuu siten, että kansalaiset valitsevat vapaissa vaaleissa perustuslaillisen konventin edustajat ja konventin tuloksesta järjestetään kaikissa maissa kansanäänestys, jossa kukin maa valitsee jäsenyytensä ja määrittelee sen ehtoja.

Kolmas tie on hajoamisen tie. Tähän voidaan päätyä kaaottisesti pahenevan kriisin kautta tai mahdollisesti myös kansanvaltaisesti jos kansalaisille annetaan mahdollisuus arvioida haluaan osallistua autoritaarisen kapitalismin unioniin.

Käytännössä todennäköisintä lyhyellä tähtäimellä lienee ensimmäisen ja kolmannen vaihtoehdon yhdistelmä. Kreikka ja Portugal, mahdollisesti myös Espanja ja Italia, eroavat unionista ja Saksan ympärille liittoutuneet maat syventävät yhteistyötään. Ratkaisut tehdään osin kriisiolojen hallituksissa, jotka voivat hakea valtakirjaa ratkaisuilleen vaalien kautta jälkikäteen. Saksassa ja ehkä joissakin muissa maissa oma budjettivalta siirretään kriisin pienentämälle Euroopan unionille kansanäänestysten perusteella. Mahdollista on sekin että viime vuosien tapaan etenevä kriisinhallinta pelastaa euron yhtenäisyyden. Historiallisesti kuva on silti sama. Vottajia ovat talouden ja hallinnon eliitit. Häviäjiä ovat eurooppalainen demokratia ja hyvinvointivaltio.

Suomalaisesta näkökulmasta eurokriisin tarjoamia vaihtoehtoja on vaikeampi hahmottaa kuin maailman tai mantereemme näkökulmasta. Todennäköisintä on, että Suomi jatkaa nykyisellä linjalla. Liimaudumme Berliinin ja Brysselin kylkeen suomalaisen euroeliitin toivoessa, ettei lasku kasva niin isoksi, että perussuomalaiset voittavat vaalit. Tämä tie on varsinkin vasemmistopuolueille suuren riskin tie. On vaikeaa selittää vasemmiston äänestäjille että on heidän etunsa mukaista maksaa elintasoamme merkittävästi pudottavia laskuja muihin maihin kun samalla valta jaetaan Euroopassa uudelleen markkinafundamentalistisen oikeiston ehdoilla. Ratkaisu ei ole kovin helppo myöskään poliittisen keskustan ja oikeiston sosiaaliliberaaleille.

Maamme nykyisen hallituksen politiikka rakentuu siksi kokonaan sen toiveen varaan että eurokriisi alkaa pian helpottua. Ellei näin käy vanhat puolueet ovat tiukkojen valintojen edessä. Eurokriisin syventyessä Suomella aukeaa myönteisten vaihtoehtojen tie vain syvällisten arvovalintojen pohjalta. Asettamalla kansalaiset uusien vaalien tai kansanäänestyksen kautta ratkaisevaan asemaan Suomi ei voi tuoda nopeaa helpotusta vaikeaan tilanteeseen. Mutta näin tekemällä saavutamme kaksi etua.

Ensinnäkin avaamme ensimmäistä kertaa Euroopan unioniin liittymisen jälkeen tilaa aidolle keskustelulle maamme tulevaisuuden suuresta linjasta. Tässä keskustelussa voi syntyä yllättäviä ja voimakkaita uusia visioita. Myös Pohjoismainen linja voi silloin herätä uuteen elämään ja tarjota maailmanpoliittisesti tärkeälle ekologiselle hyvinvointipolitiikalle lujan perustan. Toiseksi, kun me rakennamme tulevaisuutemme demokraattisesti valinnat sitovat ja motivoivat meitä kansalaisia tavalla, joka auttaa meitä kestämään vaikeita aikoja yhdessä. Demokratia on yhteistä vapautta. Se ei voi aina tuoda helppoa elämää mutta sen itseisarvo korostuu vaikeina aikoina.

Thomas Wallgren

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja Suomen akatemian mielenfilosofisen tutkimusprojektin johtaja. Hän on myös Vaihtoehto EU:lle ry:n varapuheenjohtaja.

Julkaistu VEU-lehdessä 3/2012. Lyhyempi version tästä kirjoituksesta julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 17.7.2012.