Avainsana: maatalous

Europarlamentaarikot maatalousalan kriisistä: 500 miljoonaa euroa ei riitä

EU-komission 500 miljoonan euron apupaketti ei riittäne auttamaan hintojen alentumisesta kärsiviä maanviljelijöitä, useat parlamentin jäsenet kertoivat komissaari Phil Hoganille täysistuntokeskustelussa keskiviikkona. Mepit kehottivat parantamaan kriisinhallintavälineitä ja maanviljelijöiden asemaa tuotantoketjussa.

Europarlamentin jäsenet ottivat kantaa keskustelussa komissaari Hoganin esittämään apupakettiin ja maanantaina pidettyyn epäviralliseen maatalousministereiden kokoukseen. Useat parlamentin jäsenet vaativat tukea viljelijöille uusien markkinoiden löytämiseksi sekä uusia markkinatoimenpiteitä, jotta hintojen vaihteluun voitaisiin puuttua.

Useat parlamentin jäsenet syyttivät markkinaorientoitunutta lähestymistapaa nykyisestä kriisistä ja vaativat kehittämään välineitä hallita tarjontaa erityisesti maitosektorilla. Osa mepeistä puolestaan vaati rakenteellisia muutoksia yhteisen maatalouspolitiikan yksinkertaistamiseksi ja viljelijöiden kilpailukyvyn parantamiseksi.

EU kallein suomalaisille

Olen ollut panevinani merkille, että suomalaisia kiinnostaa EU:ssa erityisesti se, kuinka paljon rahaa me sinne lähetämme. Yleisesti tiedetään, että Suomi on nettomaksaja. Se merkitsee, että Suomen saama ”EU-raha” tähän tai tuohon tarkoitukseen on aina meidän omaa rahaamme, joka kierrätetään Brysselin kautta meille takaisin. Nettomaksu on hävikki, joka syntyy matkalla.

Viime vuonna hävikki oli valtion tilinpäätöksen mukaan 753 miljoonaa euroa, mikä oli uusi Suomen ennätys. Siihen on laskettu mukaan myös Suomen rajoilla perityt ja pääkonttorin käyttöön lähetetyt tullitulot, jotka Suomen itsenäisyyden aikaan pidettiin itsellä.

On myös toinen laskelma, ja siihen nojaa kokoomuslainen valtiovarainministeriö yhtä tanakasti kuin entinen maalaisliitto lakiin ja raamattuun. Kataisen valtiovarainministeriö tiedottaa Suomen kansalle neljänneksen pienemmän nettojäsenmaksun, jonka on meidän puolestamme laskenut EU:n komissio. Sen laskelma perustuu tiettyjen kulujen tietoiseen poisjättämiseen. Lukuja vähätellään siksi, että pääkonttori tietää nettomaksujen kuvaamalla rahojen hävikillä olevan monissa nettomaksajamaissa suuri vaikutus kansalaismielipiteeseen. Mukana eivät ole 40 000 ihmisen suuruisen virkamiesarmeijan ylläpidosta ja entisten virkamiesten eläkkeistä aiheutuvat hallintokulut eivätkä EU:n ulkopuolelle suuntautuneet maksut.

Suomen nettomaksu on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Taakan kasvu johtuu niistä valtionpäämiesten Eurooppa-neuvostossa joulukuussa 2005 käydyistä neuvotteluista, joiden perusteella päätettiin nykyvuosien (2007-2013) jäsenmaksuperusteista. Silloin, yön pimeinä tunteina, Matti Vanhanen suostui lisäämään Suomen jäsenmaksutaakkaa ottamalla meille maksuun lisää myös muiden maiden jäsenmaksuja. Vanhastaanhan me olemme maksaneet jäsenmaksua Englannin puolesta, ja minullekin tuli yllätyksenä vasta tänä syksynä se, että Englannin puolesta maksettuun jäsenmaksuun on 10 vuoden ajan sisältynyt jäsenmaksua myös Saksan, Itävallan, Ruotsin ja Hollannin puolesta. Valtion tilinpäätöksessä tai valtiovarainministeriön tiedotteissa siitä ei ole ollut mitään mainintaa.

Vuonna 2005 Suomi otti maksaakseen lisää Saksan, Itävallan, Ruotsin ja Hollannin jäsenmaksua. Sekin selvisi vasta tänä syksynä, kun näiden muiden jäsenmaksua tuli meille maksuun taannehtivasti. Sen seurauksena Suomi teki vuoden 2009 nettojäsenmaksullaan uuden kaikkien aikojen Suomen ennätyksen: seitsemän ja puoli sataa miljoonaa euroa, mistä oli mainittujen muiden maiden puolesta maksettua jäsenmaksua kolmisen sataa miljoonaa.

Komission laskutavan mukaan Suomen nettomaksuosuus vuonna 2009 oli 0,32 % bruttokansantulosta (BKTL). Ennen edellä mainittua EU:n huippukokouksen päätöstä se oli vain kolmannes siitä.

Meitä suuremmiksi jäsenmaksujen nettomaksajiksi komissio on saanut – mitattuna jäsenmaksulla suhteessa kansantuloon – Belgian (0,49 %), Tanskan (0,42 %), Luxemburgin (0,39 %) ja Italian (0,34 %).

Kun otetaan huomioon komission laskelmasta pois jätetyt hallintomenot, Belgian ja Luxemburgin osuudet alenevat merkittävästi; ovathan ne EU:n kotipesä. Belgian maksuosuus laskee vieläkin enemmän, kun otetaan huomioon sen satamien kautta Keski-Euroopan sisämaahan, muihin maihin, tuoduista tavaroista perityt tullit ja niiden kantopalkkiot.

Kun muut maat saavat maataloustukiaisensa pääosin EU:lta, Suomi maksaa niistä valtaosan itse. Suomi on omien veronmaksajien varoista maksettujen kansallisten maataloustukien maksajana EU:ssa kolmannella sijalla heti suurten maiden Saksan ja Ranskan jälkeen. (Suomen kansallinen tuki maatalouteen vuonna 2008 oli 1 203 miljoonaa euroa ja Italian – maan kokoon nähden vaivaiset – 836 miljoonaa ja Tanskan vain 112 miljoonaa euroa.) Maataloustukiaiset eivät ole jäsenmaksua, mutta ne ovat Suomelle tavattoman suuri ja poikkeuksellinen kulu muihin maihin verrattuna.

Kun kaikki tämä otetaan huomioon, Suomi oli vuonna 2009 suhteessa kansantuloon EU:n suurin nettomaksaja! Iloista maksajaa rakastavat ainakin Englanti, Saksa, Itävalta, Ruotsi ja Hollanti, jotka ovat kansantuotteella mitattuna meitä rikkaampia maita ja joiden EU-jäsenmaksun maksamiseen meidät on pantu osallistumaan.

Esko Seppänen
YLE, Ajankohtaisen ykkösen kolumni 2.11.2010

Ruokakriisi pahenee yhä

Oikeus ruokaan on YK-sopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus. Silti joka seitsemäs ihminen näkee nälkää. Tilanteen korjaaminen edellyttää rajuja muutoksia ruuantuotantoon, -jakeluun ja -kulutukseen sekä kansainvälisiin kauppasääntöihin.

Tuoreimpien arvioiden mukaan 963 miljoonaa ihmistä, siis joka seitsemäs ihminen maapallolla, näkee nälkää. Vuosien 2007 ja 2008 aikana luku kasvoi 115 miljoonalla.

Vaikka hallitukset ja kansainväliset järjestöt ovat julistaneet ruokakriisin yhdeksi aikamme polttavimmista ongelmista ja vaikka sen lievittämiseksi on sorvattu monenlaisia apupaketteja ja toimintaohjelmia, tilanne pahenee yhä.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö Faon mukaan 32 maata on ajautunut akuuttiin ruokapulaan. Fao ennustaa viljan kokonaistuotannon supistuvan tänä vuonna, mikä ei helpota tilannetta.

Apua ei ole tuonut myöskään ruuan maailmanmarkkinahintojen putoaminen viime vuoden huipputasosta, sillä samaan aikaan globaalitalous on ajautunut taantumaan, joka koskettaa pahiten kaikista köyhimpiä – juuri niitä, jotka nälästä kärsivät.

Kaiken lisäksi hinnanlaskun arvellaan olevan väliaikaista. Kun talous elpyy, ruoka kallistuu jälleen.

Pitkällä tähtäimellä hinnannousua vauhdittavat muun muassa nopea väestönkasvu, ilmastonmuutos, vesipula, maanomistuskiistat, kasvien muuttaminen biopolttoaineiksi, kallis öljy sekä kasvisten korvaaminen lihalla vaurastuvissa kehitysmaissa.

YK arvioi ruuan kysynnän kasvavan puolella vuoteen 2030 mennessä ja kaksinkertaistuvan ennen vuotta 2050. On selvää, että tuotannon on lisäännyttävä vauhdilla. Etenkin köyhien maiden pienviljelijöiden tuottavuuden pitää parantua.

Huomiota ei kuitenkaan pitäisi kiinnittää ainoastaan tuotantokapasiteettiin. Ruokaturvan – siis jokaisen riittävän ravinnonsaannin – varmistaminen edellyttää myös ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpiä tuotanto-, jakelu- ja kulutuskäytäntöjä sekä maataloustuotteiden kauppasääntöjen tarkistamista.

Uusi ruokajärjestelmä ja vihreä vallankumous

Ainakin puheiden tasolla maailman johtajat tiedostavat, että mikäli nälästä halutaan todella eroon, pienet muutokset eivät riitä.

Faon pääjohtaja Jacques Diouf on vaatinut koko kansainvälisen ruokajärjestelmän uudistamista. Vastaavat vaateet, joita on totuttu kuulemaan lähinnä kansalaisjärjestöiltä ja etelän köyhiltä valtioilta, ovat viime aikoina yleistyneet rikkaissa teollisuusmaissa.

Dioufin hahmottelemassa “uudessa kansainvälisessä ruokajärjestelmässä” hallitukset, kansainväliset ja alueelliset järjestöt, yksityinen sektori, kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestöt työskentelisivät yhdessä ruokaturvaan liittyvissä kysymyksissä. Ruokajärjestelmän uudistaminen olisi osa laajempaa globaalihallinnan rakenteiden demokratisoimisprosessia.

YK:n ympäristöohjelma Unep puolestaan peräänkuuluttaa “vihreää vallankumousta”, joka johtaisi tehokkaampaan ja kestävämpään ravintoketjuun. Mikäli mitään ei tehdä, ruuan kokonaistuotanto saattaa supistua jopa neljänneksellä vuoteen 2050 mennessä yksistään ympäristön kestokyvyn ylittymisen vuoksi.

Toisaalta yli puolet ruuasta menee haaskuun. Unepin johtajan Achim Steinerin mukaan hyötysuhdetta parantamalla pystyttäisiin ravitsemaan maapallon koko väestö nykyisilläkin tuotantomäärillä.

Todellisuudessa riittävää tehokkuutta ei kuitenkaan saavutettane, joten tuotannon on lisäännyttävä.

Unepin tutkimukset osoittavat, että tuottavuutta on mahdollista parantaa esimerkiksi luomupienviljelyllä, joka toisin kuin teollinen viljely ei pahenna ympäristötilannetta. Joidenkin selvitysten mukaan luomuviljely on kehitysmaissa jopa 80 prosenttia tavallista viljelyä tehokkaampaa.

Paitsi tehokasta ja ekologista, luomu voi olla myös taloudellisesti kannattavaa.

YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad katsoo luomun tarjoavan kehitysmaiden viljelijöille mahdollisuuden osallistua maailmanmarkkinoille. Järjestön mukaan sertifioidun luomuruuan markkinat saattavat yli kolminkertaistua vuosien 2002 ja 2012 välillä.

Vapaakauppa vaarantaa ruokaturvan

Viennin edistäminen ei kuitenkaan ole keskeisin haaste nälkää näkevien näkökulmasta. Ylivoimainen enemmistö kehitysmaiden maataloustuottajista on pienviljelijöitä, joiden tuotanto kulutetaan paikallisesti, eikä siitä riitä vientiin.

Monille ravintoa ei riitä edes omiin tarpeisiin: puolet nälästä kärsivistä ovat itse pienviljelijöitä.

Luomumerkki ei myöskään muuta miksikään ruuan maailmankauppaan kätkeytyviä rakenteellisia ongelmia. Niistä saatiin tällä viikolla lisätietoa, kun professori Olivier de Schutterin YK:lle laatima raportti julkistettiin.

De Schutterin keskeinen väite on, että Maailman kauppajärjestön WTO:n piirissä sovittu maatalouskaupan vapauttaminen vaarantaa ruokaturvan, joka on kansainvälisissä perussopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus.

Etelän viljelijät eivät pysty kilpailemaan maailmanmarkkinoilla, mutta ulkomaiset yritykset pystyvät sivuuttamaan heidät kotimaisilta markkinoilta. Kun suuri osa ruuasta tuodaan muualta, markkinoiden heilahteluilla voi olla kohtalokkaita seurauksia, kuten viimeisen parin vuoden aikana on nähty.

Vapaakaupan myötä globaalia kauppaa hallitsevien suuryritysten valta suhteessa valtioihin on lisääntynyt. Ne myös kilpailuttavat tuottajia toisiaan vastaan ja pakottavat heidät hyväksymään omat, usein erittäin alhaiset hintansa.

Lisäksi kansainvälinen kauppa on merkinnyt pitkiä toimitusketjuja ja kestämättömiä tuotantotapoja, jotka ovat myötävaikuttaneet ilmastonmuutokseen ja heikentäneet siten välillisesti ravinnontuotannon edellytyksiä.

Ihmisoikeudet kauppasäännösten edelle

De Schutterin mielestä valtioiden on mahdotonta toteuttaa samanaikaisesti sekä nykyisten kauppasopimusten että ihmisoikeussopimusten velvoitteita. Koska kauppasäännösten rikkomisesta voi seurata taloudellisia sanktioita, ristiriitatilanteessa ihmisoikeudet saavat yleensä väistyä.

Tilanteen parantamiseksi hän luettelee neljä keinoa, joilla kansainvälinen maatalousjärjestelmä saataisiin “ihmisoikeus-yhteensopivaksi”.

Ensinnäkään valtioiden pitäisi kieltäytyä hyväksymästä kauppaneuvotteluissa sellaisia velvoitteita, jotka eivät käy yksiin niiden ruokaturvavelvoitteen kanssa. Toiseksi kansallisia markkinoita olisi voitava suojella kansainvälisten markkinoiden heilahteluilta.

On tuskin sattumaa, että juuri nämä olivat kehitysmaaryhmän keskeisiä argumentteja viime syksyn WTO-neuvotteluissa.

Lisäksi liiallista riippuvuutta maataloustuotteiden maailmankaupasta olisi vältettävä (etenkin tukemalla pienviljelijöitä) ja valtioiden markkinavaltaa suhteessa ylikansallisiin yrityksiin tulisi lisätä.

De Schutter liittyy siis siihen alati kasvavaan joukkoon, joka kaipaa demokraattisempaa kansainvälistä talousjärjestelmää.

Henri Purje
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kööpenhaminan julistus 2002

KÖÖPENHAMINAN JULISTUS
11.12.2002 DEMOKRATIOIDEN JA MONIARVOISUUDEN EUROOPPA

Me haluamme kansojen ja valtioiden Euroopan. Nykyinen EU on taloudellisen ja poliittisen eliitin projekti. Tulevaisuuden Eurooppa olisi demokratioiden ja moniarvoisuuden Eurooppa, joka suvaitsisi monenlaatuisia yhteistyömalleja. Sen kansoilla pitäisi olla vapaus liittyä tai olla liittymättä yhteisöön. Vaadimme, että uudet EU-sopimukset aina alistetaan kasanäänestykselle.

Me uskomme, että demokratia, puutteistaan huolimatta, on paras hallitusmuoto. Demokratia rakentuu ”ihmisten keskuuteen perustetuille hallituksille, jotka saavat valtansa hallittujen suostumuksesta”. Kansoilla ja valtiolla on itsemääräämisoikeus kuten YK:n peruskirja esittää.

Ilman edustuksellista hallitusmuotoa, kriittistä avointa keskustelua ja moniarvoista mediaa ei voi olla olemassa vakaata demokratiaa. Demokratia edellyttää vaaleilla valittujen poliittisten johtajien olevan äänestäjilleen vastuussa vapaan keskustelun ja yleisten vaalien välityksellä.

Uskomme, että maailmanlaajuinen solidaarisuus on köyhyydestä, nälästä ja sorrosta vapaan maailman syntymisen edellytys. Kunnioitus kansainvälisiä lakeja, ihmisoikeuksia ja ympäristöä kohtaan tulee olla pääasiallisena takeena rauhan ja kestävän kehityksen maailmalle. Vakaan YK:n tulisi näytellä tärkeätä osaa oikeudenmukaisen ja kestävälle kehitykselle perustuvan maailman rakentamisessa.

Hallinnollisen ja taloudellisen tehokkuuden nimissä tapahtuva demokraattisen avoimuuden säätely ja osallistumisen rajoittaminen pitää torjua. Epädemokraattinen päätöksentekomenettely ei milloinkaan ole tehokas. Jos näin olisi vallitsisi maailmassa absoluuttinen monarkia tai diktatuuri.

VAIHTOEHTOISIA NÄKEMYKSIÄ KAIVATAAN

Kuluneitten 50 vuoden aikana ovat sekä maailma että Eurooppa merkittävästi muuttuneet. Ajatukset, joiden pohjalle Euroopan Yhteisö syntyi heijastelivat toisen maailmansodan jälkeisiä ongelmia. Ne eivät vastaa enää tämän hetkisiä käsityksiä demokratiasta, kansalaisoikeuksista tai taloudellisesta vapaudesta. Tarvitaan parempia demokratian malleja ja menettelytapoja. Tarvitaan lujempia kansalaisoikeuksia ja parempia toimintamalleja ympäristön suojelemiseksi.

Uskomme EU:n ja sen Tulevaisuuskonventin olevan väärällä tiellä, kun se pyrkii luomaan Euroopasta supervaltaa, jossa on monia liittovaltioin piirteitä. Edelleen uskomme, että EU kohtelee alentavasti hakijamaita. Ylivoimaansa turvaten se sanelee niille liittymisehdot. Minkäänlaista todellista keskustelua liittoutumissopimuksiensa ehdoista. Hakijamaille ei saa asettaa tuotteiden eikä työvoiman liikkumista rajoittavia kaksoisehtoja.

Ei ole sattuma, että käynnissä olevan prosessin nimi on ”laajentuminen”, sen sijaan että puhuttaisiin yhdistymisestä ja yhteistyöstä.

Berliinin muurin sortumisen 1989 yhteydessä tarjoutui Euroopalle ainutkertainen tilaisuus uuden poliittisen ja sosiaalisen järjestyksen luomiselle. Siinä Euroopan kansat olisivat tasavertaisina osallistuneet valtioidensa kehittämiseen vaaleilla valittujen parlamenttiensa, edustuksellisen demokratian ja poliittisten edustajiensa keskinäisen kanssakäymisen nimissä. Etusijalla tässä uudessa järjestyksessä olisivat olleet solidaarisuus, ympäristökysymykset ja konfliktien rauhanomainen ratkaiseminen.

Kaikki ihmisoikeuksia kunnioittavat demokratiat olisivat osallistuneet tämän panoeurooppalaisen vision muodostamiseen. Kakki Euroopan valtiot olisivat yhtäläisin ehdoin EU:n jäsenmaiden kanssa olleet yhdessä kehittämässä uutta eurooppalaista yhteistyötä. Samalla olisi huomattavasti paljon varakkaampi EU voinut Marshall Apua jäljitellen olla tukemassa toisen maailmansodan jälkeistä Itä- ja Keski-Euroopan taloudellista kehitystä. Nyt EU:n Itä- ja Keski-Euroopalle antama taloudellinen tuki on huomattavasti vaatimattomampaa kuin Marshall Avun puitteissa per capita toisen maailmansodan jälkeiselle Euroopalle jaettiin. Sen lisäksi EU on laatinut ankaria esteitä ja muita rajoituksia Itä- ja Keski- Euroopan kaupalle ja kilpailukykyisten tuotteiden pääsylle lännen markkinoille. Tästäkin johtuen on osassa Itä- ja Keski-Eurooppaa taloudellinen kehitys taantunut tai jopa pysähtynyt viimeisen vuosikymmen kuluessa. Osasyynä tähän on myös EU:n vaatimus, että hakijamaat sopeuttavat välittömästi oman talouselämänsä EU:n säätämiin malleihin.

EU:n toimintamallin, jonka tarkoitus alun alkaen oli taata Euroopan kansojen turvallisuus ja vakaus, on muuttunut markkinoita horjuttavaksi mekanismiksi, jolla on turmiolliset seuraukset kehitysmaille. Itä- ja Keski-Eurooppaa ei missään tapauksessa saisi alistaa vääränlaiselle maatalouspolitiikalle.

EU:n politiikka Itä- ja Keski-Euroopan suhteen on ollut lyhytnäköistä ja epäoikeudenmukaista. Hakijamailla ei ole samoja vaihtoehtoja kuin nykyisillä jäsenmailla esim. rahaunionin ja talouspolitiikan suhteen.

Laajentumisneuvottelut ovat todellisuudessa yksipuolista sanelupolitiikkaa. Hakijamaiden tulee hyväksyä EU:n asettamat ehdot. EU:n olisi pitänyt ymmärtää, että kestävän pohjan Euroopan kukoistukselle tarjoaa vain kulttuurien kirjo ja arvojen monimuotoisuus eikä yhdenmukaisuuden kaavaan pakotettu federaatio, jota suuret jäsenmaat pitävät talutusnuorassaan.

EU on rakentamassa uutta rautaesirippua kerhon jäsenten ja siihen kuulumattomien välille. Toivomuksena on uusi joustava demokratianmalli, joka suosii Euroopan ja muun maailman välistä yhteistyötä. Ero aidon kansainvälisen yhteistyön ja Euroopan yhdeksi supervaltioksi sulautumisen välillä on siinä, että edelliseen kuuluu sekä valinnanvapaus että bi- ja multilateraalinen yhteistyö. Jälkimmäisessä ei näin ole.

Alkutuotanto globalisaation valinkauhassa

Alkutuotanto eli maan- ja metsänhoito sekä kalastus ja metsästys ovat kautta ihmiskunnan historian olleet perusammatteja. Ihmisen fyysiset perustarpeet, nälkä, jano ja vilu ovat tulleet tyydytetyiksi näillä perusasioilla. Vuosituhansia ihminen tuli toimeen näillä perusammateilla. Vasta 1800 -luvun lopulla ns. teollinen vallankumous antoi alun sille nopealle kehitykselle, joka on mullistanut koko ns. kehittyneen maailman. Kehityksen nopeudesta esimerkki; vielä toisen maailmansodan jälkeen joka toinen suomalainen sai elantonsa alkutuotannosta, nykyään n. 6,5 %.

Miten erilainen kehitys on maailmalla, antaa hyvän esimerkin Kiina, jossa tänä päivänä yli 60% väestöstä elää alkutuotannosta. Valtioiden kehitysasteen mittarina käytetään juuri tätä prosenttilukua; mikä on alkutuotannon osuus bkt:stä tai työllisistä.

Kehityksen nimissä ollaan nyt hyvää vauhtia tyhjentämässä maaseutua kaikkialla maailmassa. Edessä on suuri urakka, sillä tälläkin hetkellä maailman väestön enemmistö on ns. ”turpeeseen sidottuja” eli yli kolme (3) mrd ihmistä. Kehityksen ja tehokkuuden nimissä on tarkoitus tavoittaa länsimainen taso. Tuon tason saavuttaminen merkitsisi yli kahden (2) miljardin ihmisen siirtoa ”kehittyneempiin” ammatteihin. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, ettei tämä ole mahdollista. Tavarantuotanto ja palvelut eivät voi tarvita ja työllistää tällaisia ihmismassoja, vaan työttömyys ja syrjäytyminen ovat pakollisia seuraamuksia. Tällaisesta kehityksestä on käytännön esimerkkejä useista ”USA:n takapihan” eli keski- ja Etelä-Amerikan valtioista, joissa pellot ovat monikansallisten elintarvikejättien (Dole, DelMonte, Chiquita ym.) omistuksessa tai hallinnassa ja työttömyys yleensä yli 50%.

Kiina on nyt tässä suhteessa mielenkiintoinen seurattava. Kiinasta tuli WTO:n jäsen ja se toteuttaa nyt innolla uusliberaalia vapaata kapitalismia. Kommunismista on enää jäljellä punainen lippu ja totalitäärinen vallankäyttö. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan tällä hetkellä Kiinan 1,3 miljardista ihmisestä on alkutuotannossa 800 miljoonaa eli yli 60 %. Jos ja kun tavoitteet toteutuvat, niin 500 miljoonaa ihmistä vapautuu muihin tehtäviin. Tämän, laajentuvan EU:n ihmismäärää vastaavan joukon sijoittamista vaikeuttaa vielä se, että samanaikaisesti vanhasta valtio-omisteisesta raskaasta teollisuudesta vapautuu väestöä siten, että useissa kaupungeissa työttömien määrä ylittää jo nyt 15 %. Tämän valtavan väestönsiirron jälkeenkin jää maatalousväestön osuus n. kymmenkertaiseksi verrattuna johtaviin länsimaihin. Kiina, joka nyt on maailman talouden kasvukeskuksia ja johon länsimaat, Suomi mukaan lukien, sijoittaa ja uskoo, tulee nämä megatrendit huomioiden olemaan suuri riskisijoituskohde.

Globalisaatio ja integraatio, jonka vannottiin tuovan kasvua, hyvinvointia ja vakautta, tuokin mukanaan epävakautta.

MAATALOUDEN MUUTOS SUOMESSA

Vastoin yleistä käsitystä, maatalous Suomessa on kokenut toisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muutoksen. Karjalan siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilojen perustaminen nostivat tilamäärän 1950- ja 60 -lukujen taitteessa huippuunsa (n.330 000 kpl). Tiloja jakamalla ja uusia peltoja raivaamalla tehtiin uusia pientiloja. Tilojen keskikoko oli tuolloin n. 8 ha. Kansan väkilukuun suhteutettuna yli 400 000 ihmisen asuttaminen oli maailman mittakaavassa huippusuoritus.

Teollisuus, rakentaminen ja palvelut vaativat lisäväkeä ja reservi löytyi suurilta osin maatilojen tyttäristä ja pojista. Suurten ikäluokkien tullessa työikään 60 -luvun lopulla tuo reservi oli niin suuri, että niiden työllistämiseen tarvittiin myös Ruotsin apua. Lähes sotasiirtolaisten (karjalaisevakot) kokoinen väkimäärä lähti näinä vuosina leivän perään pääasiassa Ruotsiin.

Jälkikäteen on esitetty arvostelua, että Suomen tuon ajan poliittinen johto keinotekoisesti yritti hillitä tätä kehitystä ja olla luonnollisen kehityksen jarruna. Tosiasia kuitenkin on, että hallittu muutos ei olisi sietänyt yhtään nopeampaa kehitystä, muutoin seurauksena olisi ollut suurtyöttömyys.

Maatalousväestön supistuminen on jatkunut tasaisesti 80- ja 90 -luvulla aina näihin päiviin asti. Viranomaisten taholta on esitetty tavoitelukuja, että tämä toivottu rakennemuutos päätyisi n. 30 tuhanteen aktiivitilaan. Tämän tavoitteen toteutuminen merkitsisi sitä, että vielä n. puolet tilojen nykymäärästä olisi poistettava. Toteutuneiden sukupolvenvaihdosten määrä antaa odottaa, että tuo tavoite toteutuu. Nykyinen viiden prosentin eli 4000 tilan vuosittainen lopettaminen merkitsee sitä, että tavoite toteutuu kymmenessä vuodessa. Kestääkö maaseudun rakenteet vielä tuon suuruusluokan tyhjenemisen, jää nähtäväksi.

ALKUTUOTANNON ASEMA SUOMESSA

bkt:stä työllisistä
1950 46 %
1960 35 %
1970 7,2 % 20 %
1980 4,9 % 11 %
1990 3,9 % 8 %
2000 3,5 % 6,5 %

Kahdeksas EU-vuosi on päättymässä. Neljäkymmentä vuotta jatkuneeseen supistumistrendiin ei ole liittynyt suurempaa dramatiikkaa. Kysymyksessä on jatkuva prosessi. Tila lopettaa, jos jatkajaa ei löydy. EU-aikana aloituskynnys on noussut. Paperibyrokratia, pikkutarkat tarkastukset, riippuvuus suorista tulotuista ja huoli EU:n maatalouspolitiikan muutoksista itälaajenemisten ja tukipolitiikan yms. vuoksi.

Lopettaneet tilat pääasiassa säilyttävät pellot omistuksessaan ja vuokraavat ne lisämaiksi jatkajille. Suomen viljelypeltoalasta n. 500 000 hehtaaria eli neljännes on vuokramaita. Siksi tuotanto ei putoa tilojen määrän laskiessa vaan sama viljelyala säilyy tuotannossa. Näin myös maataloustulo säilyy samalla tasolla. Kun jakajien määrä laskee, tulot tilaa kohti nousevat. Luonnollisesti työmäärä lisääntyy ja kulut nousevat, kannattavuus ei silti välttämättä parane. Tämä on sitten sitä tehokkuutta, jonka nimiin kaikkialla vannotaan.

Suomen oman elintarviketuotannon selviäminen on suorassa suhteessa näiden riskinottajien eli jatkavien viljelijöiden selviämiseen. Nämä ”sankarit”, riskinottajat, jotka tilan lunastamisvelkojen lisäksi ottavat lisää velkaa tilan kehittämiseen, ottavat taloudellisten riskien lisäksi henkisen ja fyysisen jaksamisen riskin. Ihailtavaa yrittäjyyttä ja riskinottoalttiutta maaseudulta löytyy kuitenkin paljon. Rahoitus ei ole ongelma, sillä valtion investointitukia ja -lainoja saa helposti ja korot ovat ennätysalhaisia. Takuut myös riittävät, sillä maan-, metsän- ja rantojen arvot ovat korkealla. Arvoja pitävät korkealla maatalouden ulkopuoliset harrastajat ja sijoittajat (Ollila, Wahlroos, Fazer jne.).

Maatalouden velat, n. 3,8 mrd €, ovat n. 25 % maatalouden varallisuudesta. Selviäminen on kova haaste. Haastetta lisää vielä se, että sijaitsemme EU:n sisämarkkina-alueen koillisessa kolkassa, kylmässä, harvaanasutussa maassa, jossa sijainnista johtuen tulee ylimääräisiä kuluja. Lisäksi tuotanto-olosuhteet ovat huonommat kuin lähes missään muualla EU:ssa; lämpösumma, kasvupäivien lukumäärä, pienet peltolohkot yms. Ongelmia lisää vielä se, että se neuvottelutulos, millä liityimme EU:hun, ei anna täyttä kompensaatiota näille epäedullisille olosuhteille. Joudumme siis 1:1 kilpailuun korkeammilla tuotantokustannuksilla, alhaisimmalla tukitasolla ja epäedullisimmissa olosuhteissa. Tässä tilanteessa merkittävää on se tuki, jonka kuluttajat antavat suosimalla suomalaista tuotantoa. Myös suomalainen elintarviketeollisuus on hoitanut leiviskänsä hyvin.

Miten selviämme jatkossa EU:n laajentuessa ja Saksan kyllästyessä hyvän maksajan rooliin, on riippuvainen siitä, miten neuvottelijamme kykenevät pitämään Suomen puolta tulevissa ratkaisevissa muutosneuvotteluissa. Jos asia jätetään yksin markkinavoimien ratkaistavaksi, ei Suomelle jää omaa kulutusta vastaavaa elintarviketuotantoa.

Vuonna 2001 oli koko elintarviketuonti 1,8 mrd € ja vienti 0,9 mrd €, eli tuonti oli kaksinkertainen vientiin verrattuna. Tuonti on ollut koko EU ajan jatkuvassa kasvussa viime vuotta 2001 lukuunottamatta. Nettotuonti on elintarvikesektorin rahavirroista n. 10 prosentin tasoa.

Tosiasia on, että liiketaloudellisesti maatalousyritykset antavat sijoitetulle pääomalle huonon tuoton ja yrittäjälle alhaisen palkan. Mutta näin on aina ollut. Uusia lisärasituksia ei henkinen kestävyys enää kuitenkaan paljon salli.

SUOMEN MAATALOUS BRYSSELIN NÄKÖKULMASTA

EU on uusliberaalin talouspolitiikan innokkaimpia toteuttajia. Nykymuotitermit, rajoittamaton vapaa kilpailu, tehokkuusajattelu, yksityistäminen, harmonisointi ja usko jatkuvaan kasvuun ovat tabuja.

On selvää, että tähän ajatteluun ei sovi se, että ruokaa tuotetaan sellaisella alueella, jossa luontaiset edellytykset ovat kaikkein huonoimmat. Suomelle ruoan tuottajan rooli ei näihin kuvioihin siis luonnostaan sovi. On kuitenkin pidettävä mielessä, että EU eikä mikään EU:n jäsenvaltio harjoita yritystoimintaa, vaan sen tekevät yritykset ja yksityiset ihmiset. EU säätää asetukset ja direktiivit eli laatii pelisäännöt. Säännöt, joihin jäsenvaltioiden on sopeutettava oma lainsäädäntönsä.

Tätä vapaata kilpakenttää kykenee parhaiten hyödyntämään suurimmat, tehokkaimmat ja parhaimmat yritykset ja kyvykkäimmät yksilöt. Siksi vapaakauppa suosii suuria ja vahvoja ja usein paikallinen pienyrittäjä on häviäjä. Tästä samasta syystä kehitysmaat ovat vapaakaupassa olleet kaiken aikaa häviäjiä eikä vapaakaupasta hyötyjiä. Sama tosiasia tulee toteutumaan myös itälaajenemisessa, jossa voitot tulee keräämään monikansalliset suuryritykset ja häviäjinä ovat uudet jäsenmaat ja niiden tavalliset kansalaiset. Poliittinen valtaeliitti ja muutamat yritykset ovat heilläkin voittajan osassa.

Myös reuna-alueet, kuten Suomi, tulee näillä pelisäännöillä vääjäämättä ajan kuluessa näivettymään EU:n koilliseksi vedentakaiseksi maakunnaksi. Näin käy, ellei politiikoilla ole ymmärrystä ja voimaa ottaa takaisin sitä valtaa, jonka se on markkinavoimille luovuttanut. Suomi ei enää ole suvereenisti itsensä herra, vaan on luovuttanut tulevaisuutensa ylikansallisen päätöksenteon alle. Nyt tuota päätöksentekoa dominoivat monikansalliset suuryhtiöt.

Urho Kittilä
Pälkänevedentie 137
36600 PÄLKÄNE
gsm 0400 624 903
fax 03 534 3385
e-mail jkittila@saunalahti.fi

Hallitusten välinen konferenssi – Mahdollisuus vai uhka?

Maaliskuun 29 päivänä 1996 alkaa Torinossa, Italiassa EU:n hallitustenvälinen konferenssi (HVK), jonka tehtävänä joulukuussa Madridissa pidetyn EU-huippukokouksen mukaan on ”luoda poliittiset ja institutionaaliset edellytykset Euroopan Unionin sopeuttamiseksi tämän päivän ja huomisen tarpeisiin erityisesti tulevaa laajentumista ajatellen”.

HVK:ta on valmisteltu kesäkuusta 1995 lähtien valmisteluryhmässä, joka on koostunut yhdeksästä edustajasta jokaisen jäsenmaan ulkoministeriöstä, yhdestä komission edustajasta sekä kahdesta EU-parlamentin edustajasta, josta toinen oli saksalainen kristillisdemokraatti ja toinen oli ranskalainen sosialisti. Valmisteluryhmä jätti raporttinsa joulukuussa Madridin EU-huippukokoukslle jatko-valmisteluja varten.

Valmisteluryhmän raportissa kiinnitetään erityistä huomiota Maastrichtin sopimuksen niihin kohtiin, jotka mahdollistavat EU:n instituutioiden poliittisen syventämisen kohti vahvaa liittovaltio-mallia. Näistä kohdista ei paljon keskusteltu Suomessa ennen kansanäänestystä. Raportissa viitataan mm. seuraavaan artikloihin:

– artiklaan B (5), jolla unioni asettaa tavoitteeksi pitää kaikilta osin voimassa yhteisön säännöstö ja kehittää sitä yhteisön menetelmien ja toimielimien tehokkuuden turvaamiseksi. (Tämä mahdollistaa EU:n kehittämisen liittovaltioksi, jota esim. Saksan pankkimaailma on pitänyt välttämättömänä yhteisen valuutan perustana)

– artiklaan 189b (8), joka mahdollistaa uusien toimialueiden siirtämisen EU:lle

– artikloihin J.4 (6) ja J.10, joissa mahdollistetaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudistamisen siten, että se johtaa yhteiseen puolustukseen.

Raportissa korostetaan, että Euroopan uusien turvallisuuspoliittisten haasteiden takia on välttämätöntä mahdollistaa unionin eteneminen kohti mahdollista yhteistä puolustus-politiikkaa, mikä voi aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen. (Moni vaikutusvaltainen EU-poliitikko on esittänyt samanlaisia vaatimuksia omissa puheenvuoroissaan, joissa he ovat myöskin korostaneet Nato-jäsenyyden tärkeyttä)

– julistukseen väestösuojelusta, energiasta ja turismista, jolla mahdollistetaan näiden toimi-alueiden siirtäminen EU:n päätösvallan alaisiksi.

Kysymyksissä, jotka koskevat institutionaalisia kysymyksiä, kuten EU-komissaarien lukumäärää, äänimääriä ministerineuvostossa jne., viitataan valmisteluryhmän raportissa jäsenyysneuvottelujen ”Ioannina kompromissiin” sekä Korfun huippukokoukseen, joiden tuloksena Suomi ja muut samanaikaisesti jäsenyyttä hakeneet maat ovat periaatteessa antaneet EU:lle vapaat kädet edetä kohti liittovaltion rakentamista.

Koska suomalaiset hyväksyivät lokakuun kansanäänestyksessä 1994 EU-jäsenyyden neuvottelu-tuloksen mukaisesti, olemme siis myös antaneet suostumuksemme Suomen vaikutusvallan huomattavaan kaventamiseen. Tätä ei kuitenkaan selvästi kerrottu ennen kansanäänestystä.

Joulukuussa EU:n Madridin huippukokouksessa hyväksyttiin kuitenkin paljon laimeampi päätös-asiakirja, joka pääasiallisesti on eräänlainen ”lähihistoriallinen läpileikkaus” siitä miten hyvin EU on onnistunut eri tehtävissä.

Asiakirjasta löytyy kuitenkin muutama asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota.

Surkuhupaisin kirjoitus löytyy työllisyydestä, josta päätösasiakirjassa todetaan mm. että ”jäsen-valtiot ovat muuttaneet Essenin suositukset käytännön monivuotisiksi työllisyysohjelmiksi, joissa on otettu käyttöön uusia toimenpiteitä, jotka jo ovat alkaneet tuottaa tuloksia”.

Tämä siis joulukuussa 1995.

Joulukuussa työttömyys oli EU:n tilastokeskuksen, Eurostatin, mukaan lisääntymässä ainakin Luxemburgissa, Irlannissa, Saksassa, Belgiassa, Ranskassa ja Ruotsissa. Se lisääntyy myös Suomessa. Herää kysymys, eivätkö EU:n virkamiehet ja johtavat poliitikot seuraa omien elintensä raportteja?

Huippukokouksen asiakirjassa todetaan, että ”Eurooppa-neuvosto panee mielenkiinnolla merkille komission aikomuksen esittää vuonna 1996 budjettikurin ja rahaliiton koordinoinnin takaamisen keinoista perussopimuksen menettelyjen ja periaatteiden mukaisesti.”
Tähänastinen EMU-kuri on toistaiseksi johtanut tilanteeseen, joka on saanut ranskalaiset ja belgialaiset kaduille osoittamaan mieltä julkisen sektorin ja työolosuhteiden heikkenemistä vastaan. Ruotsissa palkansaajalehden (LO-tidningen) otsikko 8.12.95 kertoi, että ”EU-valuutta aiheuttaa suurtyöttömyyttä”.

Saksan pankkiirit taas vuorostaan moittivat EU-johtajia liian lepsuista otteista. He moittivat, että ennen kun ruvettiin puuhaamaan yhteistä valuuttaa olisi pitänyt kehittää vahva poliittinen unioni, eli liittovaltio.

Liittovaltioajatus on kuitenkin mahdoton ainakin Ruotsissa ja Tanskassa, luultavasti Englannissa, Itävallassa ja Suomessakin. Jää nähtäväksi miten HVK selviytyy tästä syvästä ristiriidasta kansalaisten ja pankkimaailman välillä.

EU:n laajentumisesta Madridin loppuasiakirja toteaa, että ”Eurooppa-neuvosto kehottaa komissiota arvioimaan tarkemmin laajentumisen vaikutuksia yhteisön politiikkaan, erityisesti maatalous- ja rakennepolitiikan osalta”.

Suomessa on jo nyt kerrottu, että maatilojen lukumäärä on vähennettävä 115 000:sta n. 70 000:een jotta kilpailukyky säilyisi.
Laajentuminen vauhdittaisi huomattavasti tätä alasajoa ja johtaisi todennäköisesti lopetettavien maatilojen lukumäärän kasvuun. Tämä heijastuisi suoraan elintarviketeollisuuteen, joka on jo nyt osoittanut halukkuutensa rakentaa uusia tuotantolaitoksia entisiin Itä-Euroopan maihin lähelle raaka-ainetuotantoa ja uusia markkinoita.

Näin syntyisi taas uusia työttömiä Suomessa, Ruotsissa, ja muissa EU:n reunavaltioissa. HVK:ssa tästä tulee arka keskustelunaihe, ellei pystytä osoittamaan korvaavia työllistämiskeinoja.

18.2.1996