EU:n rahaliitto Emun kolmas vaihe tuo siihen osallistuville maille yhteisen rahan, euron, ja yhteisen keskuspankin. Maastrichtin sopimuksen mukaan Emun on määrä alkaa 1.1.1999 ellei tänä vuonna toisin päätetä. Jos Emu-aikataulu pitää on päätös Suomen jäsenyydestä tehtävä vuoden 1998 aikana.
Emu-ratkaisun merkitystä Suomelle on syytä tarkastella kansantaloudellisesta, talouspoliittisesta ja valtapoliittisesta näkökulmasta. Viime kädessä ratkaisevaa on kuitenkin Emun kulttuurinen merkitys. On kysyttävä mitä Emu tekisi Suomelle ja Suomesta ja mitä se tekisi suomalaisille ja suomalaisista?
Kansantaloudellisesti Emu-kysymys on ytimeltään hyvin yksinkertainen. Emu-jäsenyys toisi yhteisvaluutan johdosta joitakin laskennallisia tehokkuusetuja. Samalla se lisäisi Suomen kansantalouden haavoittuvuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että kansantaloutemme on niin riippuvainen metsäteollisuudesta ja että metsäteollisuutemme kilpailukyvyn vaaliminen ei voi olla kovin tärkeää Emu-maiden yhteiselle keskuspankille. Muut kansantaloudelliset kysymykset ovat toissijaisia tai niistä ei voida tehdä selkeitä johtopäätöksiä jäsenyyden puolesta tai sitä vastaan.
Talouspoliittisesti Emu-kysymys on varsin erikoinen. Emun ulkopuolella Suomella on vapaus valita talouspolitiikkansa linja, joka siis voisi olla sama kuin EMU-maiden mutta myös poiketa siitä. Emun jäsenten talouspolitiikan peruslinjasta sen sijaan määrätään hyvinkin tiukasti ja yksityiskohtaisesti EU:n peruskirjassa sekä EU-maiden Dublinissa 1996 ja Amsterdamissa 1997 hyväksymässä ”vakaus- ja kasvusopimuksessa”. Emu-maiden talouspolitiikka tulee olemaan leimallisesti monetaristista. Tärkeää Emu-alueella on inflaation ja valtioiden budjettialijäämien kurissapito. Emu-mailla ei tule olemaan oikeutta harjoittaa talouspolitiikkaa, joka tähtäisi ensisijaisesti korkeaan työllisyyteen, eriarvoisuuden torjumiseen ja alueellisen tasa-arvon edistämiseen. Rahaliiton alueella työ-, alue ja sosiaalipolitiikka tulevat siis olemaan alisteisia Emu-määräyksille. Emu ei myöskään anna tilaa talouspolitiikalle, jolla pyrittäisiin irti jatkuvasta taloudellisesta kasvusta esim. globaalin solidaarisuuden tai ympäristövastuun nimissä.
Valtapoliittiselta kannalta Emu-hankkeen kaksi olennaista ulottuvuutta ovat vallan keskittyminen ja demokratian heikkeneminen. Emu keskittäisi talouspoliittista päätösvaltaa, sillä Emu-maat siirtävät vastuun korko- ja valuuttapolitiikasta yhteiselle keskuspankille, ”Euroopan” keskuspankille. Emun keskuspankin johtoon on tulossa kuuden virkamiehen muodostama johtokunta. Nämä pankkiirit eivät saa ottaa vastaan ohjeita, määräyksiä tai neuvoja poliittisilta elimiltä. Emusta puuttuu siis poliittinen johto, joka vastaisi teoistaan demokraattisissa vaaleissa. Näin ollen EMU-jäsenyys heikentäisi demokratiaa talouspolitiikassamme.
Emu-hankkeen tärkein ulottuvuus on kuitenkin yleisempi ja vaikutuksiltaan kauaskantoisempi kuin mikään edellä mainituista. Emun varsinainen tehtävä on toimia EU:n yhdentymisen moottorina. Kun päätämme Suomen Emu-jäsenyydestä me päätämme myös kansakuntamme linjasta pitkällä tähtäimellä.
Haluammeko kuulua EMUn myötä EUn kovaan ytimeen vai onko paras paikkamme maailmassa toinen, EU:hun löyhemmin sitoutuneena maana, vai mahdollisesti EU:n ulkopuolella?
Viime kädessä meidän ratkaisumme tulee perustua arvioon siitä, mitä Emun hallitsema EU tulisi tekemään maanosastamme, maastamme ja meistä kustakin. Minkälaisen kulttuurin Emu toisi Suomeen? Minkälaisia arvoja se toisi, minkälaisia ihmisiä se tekisi meistä ja miten se muokkaisi meidän yhteiselämäämme?
Parhaiten voimme vastata näihin kysymyksiin pohtimalla edellä mainitsemieni muutosten syvempää merkitystä meille.
Emu-jäsenyyden houkuttelevuus on kolmenlainen. Emun jäseninä suomalaiset saisivat tuntea olevansa osa maailman ehkä merkittävintä talousmahtia. Pitkän talven, syvien metsien ja surkeiden soiden pieni kansa saisi nauttia samaistumisesta vahvaan jättiläiseen. Joillekin suomalaisille Emu-jäsenyys toisi konkreettisen osallisuuden Emu-eliittiin hyvine palkkoineen ja etuineen. Jäsenyys toisi myös tiettyä turvallisuuden tunnetta kaikille niille, jotka luottavat enemmän keskitettyyn valtaan ja suuriin organisaatioihin kuin demokratiaan ja omiin voimavaroihin.
Emu-jäsenyyden kulttuuriset kustannukset ovat myös ilmeisiä. Emun jäseninä menettäisimme yhteiskuntana mahdollisuuden nostaa tasa-arvon ja solidaarisuuden taloudellisen toimintamme ylimmiksi arvoiksi. Menettäisimme mahdollisuuden pitää köyhyyden ja puutteen poistamista rikkauden saavuttamista tärkeämpänä tavoitteena. Samalla menettäisimme pyrkimyksen kansanvaltaiseen yhteiskuntaan, jossa kaikkien kansalaisten täysimääräinen osallistuminen on arvossa.
Kysessä on siten valinta Pohjoismaisen hyvinvointi- ja demokratiaperinteen ja uuden voimaa arvostavan ja taloudellisia välinearvoja korostavan kulttuurin välillä.
Teemmekö siis valinnan kyynisen ja solidaarisen kulttuurin välillä? Ei välttämättä. On olemassa Emun kannattajia, joiden arvion mukaan tasa-arvoa ja solidaarisuutta voidaan globalisaation oloissa edistää vain uhraamalla entistä enemmän välinearvojen alttarille. Heidän todistustaakkansa on kuitenkin valtava sillä toistaiseksi globalisaatio on vain lisännyt köyhyyttä ja eriarvoisuutta maailmassa, eikä vähentänyt sitä.
Riippumatta siitä mille kannalle me asetumme on ilmeistä, että Suomen Emu-ratkaisu tulee vaikuttamaan syvällisesti maamme yhteiskunnallisiin oloihin ja suomalaiseen identiteettiin ensi vuosisadalla. Identiteettimuutoksia voidaan toteuttaa kansalaisten tahdosta piittaamatta vain syvällisten ja pitkäaikaisten traumojen kustannuksella.
Siksi kansakuntamme henkisen hyvinvoinnin, omanarvontunteen ja itsekunnioituksen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että Emu-päätös tehdään mahdollisimman demokraattisesti.
Emusta ei ole vielä äänestetty vaaleissa sillä äänestäjille vakuutettiin ennen viime eduskunta- ja presidentinvaaleja, ettei maatamme olla tulevalla vaalikaudella viemässä Emuun. Syksyn 1994 kansanäänestys EU:hun liittymisestä ei myöskään ainoan relevantin kriteerin mukaan – sen mukaan mistä kansalaiset ajattelivat äänestävänsä – koskenut jäsenyyttämme rahaliitto Emussa. Tiedämme, että puolueet ovat Emu-kysymyksessä sisäisesti erimielisiä, ja että maamme taloudellinen ja poliittinen eliitti suhtautuu Emu-jäsenyyteen myönteisemmin kuin tavallinen kansa. Kaikki nämä seikat huomioon ottaen Emu-ratkaisu voi saada kipeästi tarvitsemansa demokraattisen oikeutuksen ainostaan jos se tehdään reilun kansanäänestyksen perusteella.
On pidettävä mielessä, ettei demokratia ole väline, johon voidaan tarttua omien tavoitteiden turvaamiseksi. Demokratia on vapauden muoto. Vain kansakunta, joka on vapaasti päättänyt kohtalostaan voi iloita onnistumisistaan ja kohdata vastoinkäymisensä rohkeasti ja solidaarisesti.
FT Thomas Wallgren
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofi, Suomen Akatemian tutkija, joka tutkii modernia kulttuuria, rationaliteettia ja moraalista identiteettiä.
Artikkeli on julkaistu lyhennettynä Helsingin Sanomien ’Vieraskynässä’ syyskuun alussa.
thomas.wallgren@helsinki.fi