Viimeksi Maastrichtin perussopimuksessa on EU:ssa vahvistettu pääomien vapaa liikkuvuus EU:n sisämarkkinoilla, mutta myös kaikkialla muuallakin. Kaikki rajoitukset rajoja ylittävien pääomasiirtojen osalta on kielletty. EU:n talous- ja rahaliiton (EMU) yli 10 vuotta jatkunut toteutus ei ole ollut mikään menestystarina. Siitä muistuttavat euro- ja pankkiriisi, Kreikka, Irlanti, Espanja ja jatkuva jäsenmaitten verovarojen sijoittaminen kriisien hoitamiseksi. Huonoja tuloksia vastaan on puolustauduttu poliitikkojen manjana-väitteellä; koska talous- ja rahaliitto ei ole valmis, ei se ole vielä voinut tuottaa kaikille jäsenmaille etujakaan. Siksi EMU pitää viedä loppuun saakka aidoksi poliittiseksi ja taloudelliseksi liitoksi. Sitä tosin kutsutaan liittovaltioksi, mutta kun sanalla on jäsenmaissa huono kaiku, puhutaan peiteilmaisuilla.
Esikuva EU:n pääomaunionille on USA:n liittovaltion ja sen kauppasopimusvaltioitten luomat pääomamarkkinat, kuinkas muuten, onhan koko EU:n muunkin idean toteutus pitkälti muotoiltu amerikkalaisten suurpankkien piirissä.
Pääomaunioni olisi pääomien vapaan liikkuvuuden viemistä pidemmälle, vaikuttamista tulonjakoon pääomien eduksi, jäsenvaltioiden poliittisen itsenäisyyden rajoittamista ja kapitalismin ideologian sementointia. Pääomien liikkeitten verottaminen, rajoittaminen tai niillä keinottelun estäminen olisi kiellettyä.
EU:n jäsenmailta vaadittaisiin itsenäistä selviytymistä, jotta heikoimpia ei tarvitsisi EU:n tulonsiirroilla häiriötilanteissa tukea. Sen vuoksi jäsenmaita on tiukasti valvottava ja vaadittava niiltä rakenteellisia uudistuksia erityisesti sosiaalipolitiikan ja työmarkkinoiden osalta, leikkauspolitiikan käyttämistä ja talouden joustoja. Näin valtioiden alijäämät ja velkaantuminen pyritään saamaan kuriin ja sopeutettua EU:n omien 7-vuotisten budjettiraamien mukaisiksi.
Jäsenmaitten häiriötilanteet pyrittäisiin hoitamaan tämän kuripolitiikan ja pääomaunionin avulla hajauttamalla taloudellisia riskejä esimerkiksi sijoitussalkuissa jakamalla niiden sisältöä parhaimpien jäsenmaitten sijoituskohteisiin ja lainaamalla ulkoa tällaisista maista rahaa häiriötilanteiden ajaksi. Jäsenmaitten talouksien joustavuus perustuisi niiden työ- ja palkkamarkkinoitten ja sijoituskohteitten nopeisiin muutosmahdollisuuksiin häiriötilanteissa, ts. että palkkoja voitaisiin tarvittaessa nopeasti alentaa, valtion menoja sosiaaliturvaan supistaa ja sijoitettuja pääomia nopeasti siirtää kunkin maan kilpailuetujen piirissä oleviin hankkeisiin ja saada nopeasti lainaa ulkomailta EU-sääntelyn ehdoilla. Niillä keinoilla EKP ja EU uskovat jäsenmaitten pysyvän pystyssä tai kaatuvan EU:n syliin.
Kaikki perustuu uskotteluun, että jos kunkin maan kilpailuetujen kannalta merkittävät yritykset toimivat siellä hyvin ja voivat nopeasti kohdentaa sijoituksiaan toisaalle ja saada lisää lainaa ulkomailta, niin maat pärjäävät. Ajatus edellyttäisi toimivaa työnjakoa jäsenmaitten välillä, joka antaisi jokaiselle maalle jonkun kilpailuetu sektorin, jolla toimia, jolla toiset eivät pystyisi kilpailemaan. Jos puuttuisi, olisi edessä Kreikan tie, jossa pankkiirit veisivät valtion omaisuuden ja ihmiset kiristäisivät vyötä. Kilpailuetusektorin ulkopuolelle jäävillä yrityksillä ei olisi tulevaisuutta.
Järjestelmä johtaisi liittovaltioon sekä Saksan ja USA:n suurpankkien herruuteen. Kyse on päivitetyn kapitalismin kukkasesta, mutta EU:n ihmisiä polttavasta rikkaruohosta. Suomen ero EMU:sta ja eurosta on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Varatuomari Arjo Suonperä