Oikeus ruokaan on YK-sopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus. Silti joka seitsemäs ihminen näkee nälkää. Tilanteen korjaaminen edellyttää rajuja muutoksia ruuantuotantoon, -jakeluun ja -kulutukseen sekä kansainvälisiin kauppasääntöihin.
Tuoreimpien arvioiden mukaan 963 miljoonaa ihmistä, siis joka seitsemäs ihminen maapallolla, näkee nälkää. Vuosien 2007 ja 2008 aikana luku kasvoi 115 miljoonalla.
Vaikka hallitukset ja kansainväliset järjestöt ovat julistaneet ruokakriisin yhdeksi aikamme polttavimmista ongelmista ja vaikka sen lievittämiseksi on sorvattu monenlaisia apupaketteja ja toimintaohjelmia, tilanne pahenee yhä.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö Faon mukaan 32 maata on ajautunut akuuttiin ruokapulaan. Fao ennustaa viljan kokonaistuotannon supistuvan tänä vuonna, mikä ei helpota tilannetta.
Apua ei ole tuonut myöskään ruuan maailmanmarkkinahintojen putoaminen viime vuoden huipputasosta, sillä samaan aikaan globaalitalous on ajautunut taantumaan, joka koskettaa pahiten kaikista köyhimpiä – juuri niitä, jotka nälästä kärsivät.
Kaiken lisäksi hinnanlaskun arvellaan olevan väliaikaista. Kun talous elpyy, ruoka kallistuu jälleen.
Pitkällä tähtäimellä hinnannousua vauhdittavat muun muassa nopea väestönkasvu, ilmastonmuutos, vesipula, maanomistuskiistat, kasvien muuttaminen biopolttoaineiksi, kallis öljy sekä kasvisten korvaaminen lihalla vaurastuvissa kehitysmaissa.
YK arvioi ruuan kysynnän kasvavan puolella vuoteen 2030 mennessä ja kaksinkertaistuvan ennen vuotta 2050. On selvää, että tuotannon on lisäännyttävä vauhdilla. Etenkin köyhien maiden pienviljelijöiden tuottavuuden pitää parantua.
Huomiota ei kuitenkaan pitäisi kiinnittää ainoastaan tuotantokapasiteettiin. Ruokaturvan – siis jokaisen riittävän ravinnonsaannin – varmistaminen edellyttää myös ympäristöllisesti ja sosiaalisesti kestävämpiä tuotanto-, jakelu- ja kulutuskäytäntöjä sekä maataloustuotteiden kauppasääntöjen tarkistamista.
Uusi ruokajärjestelmä ja vihreä vallankumous
Ainakin puheiden tasolla maailman johtajat tiedostavat, että mikäli nälästä halutaan todella eroon, pienet muutokset eivät riitä.
Faon pääjohtaja Jacques Diouf on vaatinut koko kansainvälisen ruokajärjestelmän uudistamista. Vastaavat vaateet, joita on totuttu kuulemaan lähinnä kansalaisjärjestöiltä ja etelän köyhiltä valtioilta, ovat viime aikoina yleistyneet rikkaissa teollisuusmaissa.
Dioufin hahmottelemassa “uudessa kansainvälisessä ruokajärjestelmässä” hallitukset, kansainväliset ja alueelliset järjestöt, yksityinen sektori, kansalaisyhteiskunta ja kansalaisjärjestöt työskentelisivät yhdessä ruokaturvaan liittyvissä kysymyksissä. Ruokajärjestelmän uudistaminen olisi osa laajempaa globaalihallinnan rakenteiden demokratisoimisprosessia.
YK:n ympäristöohjelma Unep puolestaan peräänkuuluttaa “vihreää vallankumousta”, joka johtaisi tehokkaampaan ja kestävämpään ravintoketjuun. Mikäli mitään ei tehdä, ruuan kokonaistuotanto saattaa supistua jopa neljänneksellä vuoteen 2050 mennessä yksistään ympäristön kestokyvyn ylittymisen vuoksi.
Toisaalta yli puolet ruuasta menee haaskuun. Unepin johtajan Achim Steinerin mukaan hyötysuhdetta parantamalla pystyttäisiin ravitsemaan maapallon koko väestö nykyisilläkin tuotantomäärillä.
Todellisuudessa riittävää tehokkuutta ei kuitenkaan saavutettane, joten tuotannon on lisäännyttävä.
Unepin tutkimukset osoittavat, että tuottavuutta on mahdollista parantaa esimerkiksi luomupienviljelyllä, joka toisin kuin teollinen viljely ei pahenna ympäristötilannetta. Joidenkin selvitysten mukaan luomuviljely on kehitysmaissa jopa 80 prosenttia tavallista viljelyä tehokkaampaa.
Paitsi tehokasta ja ekologista, luomu voi olla myös taloudellisesti kannattavaa.
YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad katsoo luomun tarjoavan kehitysmaiden viljelijöille mahdollisuuden osallistua maailmanmarkkinoille. Järjestön mukaan sertifioidun luomuruuan markkinat saattavat yli kolminkertaistua vuosien 2002 ja 2012 välillä.
Vapaakauppa vaarantaa ruokaturvan
Viennin edistäminen ei kuitenkaan ole keskeisin haaste nälkää näkevien näkökulmasta. Ylivoimainen enemmistö kehitysmaiden maataloustuottajista on pienviljelijöitä, joiden tuotanto kulutetaan paikallisesti, eikä siitä riitä vientiin.
Monille ravintoa ei riitä edes omiin tarpeisiin: puolet nälästä kärsivistä ovat itse pienviljelijöitä.
Luomumerkki ei myöskään muuta miksikään ruuan maailmankauppaan kätkeytyviä rakenteellisia ongelmia. Niistä saatiin tällä viikolla lisätietoa, kun professori Olivier de Schutterin YK:lle laatima raportti julkistettiin.
De Schutterin keskeinen väite on, että Maailman kauppajärjestön WTO:n piirissä sovittu maatalouskaupan vapauttaminen vaarantaa ruokaturvan, joka on kansainvälisissä perussopimuksissa tunnustettu ihmisoikeus.
Etelän viljelijät eivät pysty kilpailemaan maailmanmarkkinoilla, mutta ulkomaiset yritykset pystyvät sivuuttamaan heidät kotimaisilta markkinoilta. Kun suuri osa ruuasta tuodaan muualta, markkinoiden heilahteluilla voi olla kohtalokkaita seurauksia, kuten viimeisen parin vuoden aikana on nähty.
Vapaakaupan myötä globaalia kauppaa hallitsevien suuryritysten valta suhteessa valtioihin on lisääntynyt. Ne myös kilpailuttavat tuottajia toisiaan vastaan ja pakottavat heidät hyväksymään omat, usein erittäin alhaiset hintansa.
Lisäksi kansainvälinen kauppa on merkinnyt pitkiä toimitusketjuja ja kestämättömiä tuotantotapoja, jotka ovat myötävaikuttaneet ilmastonmuutokseen ja heikentäneet siten välillisesti ravinnontuotannon edellytyksiä.
Ihmisoikeudet kauppasäännösten edelle
De Schutterin mielestä valtioiden on mahdotonta toteuttaa samanaikaisesti sekä nykyisten kauppasopimusten että ihmisoikeussopimusten velvoitteita. Koska kauppasäännösten rikkomisesta voi seurata taloudellisia sanktioita, ristiriitatilanteessa ihmisoikeudet saavat yleensä väistyä.
Tilanteen parantamiseksi hän luettelee neljä keinoa, joilla kansainvälinen maatalousjärjestelmä saataisiin “ihmisoikeus-yhteensopivaksi”.
Ensinnäkään valtioiden pitäisi kieltäytyä hyväksymästä kauppaneuvotteluissa sellaisia velvoitteita, jotka eivät käy yksiin niiden ruokaturvavelvoitteen kanssa. Toiseksi kansallisia markkinoita olisi voitava suojella kansainvälisten markkinoiden heilahteluilta.
On tuskin sattumaa, että juuri nämä olivat kehitysmaaryhmän keskeisiä argumentteja viime syksyn WTO-neuvotteluissa.
Lisäksi liiallista riippuvuutta maataloustuotteiden maailmankaupasta olisi vältettävä (etenkin tukemalla pienviljelijöitä) ja valtioiden markkinavaltaa suhteessa ylikansallisiin yrityksiin tulisi lisätä.
De Schutter liittyy siis siihen alati kasvavaan joukkoon, joka kaipaa demokraattisempaa kansainvälistä talousjärjestelmää.
Henri Purje
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
