Ketkä ovatkaan Israelin hyökkäyksen varsinaiset sotarikolliset?

Elleivät Israelin sotilaiden teot Gazassa ole sotarikoksia, mitkä sitten sellaisia ovat? Kuinka monta palestiinalaista siviiliä – naista, lasta tai aseetonta vanhusta – puolustusvoimiksi kutsutun Israelin armeijan on surmattava, ennen kuin paljon puhuttu kansainvälinen yhteisö voi ajatella haastavansa Ehud Olmertin, Ehud Barakin ja Tzipi Livnin oikeuteen. Varsinaisia rikollisiahan eivät ole ne sotilaat, jotka kirjaimellisesti laukaisevat ohjukset F-16-hävittäjistä ja taisteluhelikoptereista tai ampuvat panssareilla rakennuksia tohjoksi. Vastuullisia ovat sotatoimista päättäneet poliitikot.

Jos myös Hamas laukaistessaan paljon, paljon pienempiä ja tehottomampia raketteja Israelin puolelle syyllistyy sotarikoksiin niin kuin hyvin voidaan ajatella, silloin Israelin valtion rikokset ovat Hamasin rikoksiin verrattuina satakertaisia: jokaista kuollutta israelilaista vastaa karkeasti laskien sata palestiinalaista tässä pitkän konfliktin uusimmassa, jälleen hyvin verisessä vaiheessa. En itse pidä tällaisesta aritmetiikasta, mutta Hamasin osin kotitekoiset aseet ovat tuhovoimaltaan merkityksettömiä, kun niitä vertaa Israelin aseisiin, jotka ovat paitsi kotitekoisia myös Made in USA. Hamasin raketeilla on suuri psykologinen pelotusvoima alueella, johon ne kantavat. Mitä voidaan voimasuhteiden valossa ajatella Israelin aseiden pelotusvoimasta Gazassa? Kysymys on retorinen, siihen on siis turha vastata.

Erilaissa kommentaareissa on pohdittu sitä, miksi Israel päätti hyökätä Gazaan ja miksi juuri nyt, vuodenvaihteessa 2008 – 2009. Useita selityksiä on esitetty, sellaisia kuin tulitauon rikkoutuminen, lähestyvät vaalit, Israelin suosiman heikon palestiinalaisjohtajan Mahmoud Abbasin virkakauden päättyminen ja presidentin vaihtuminen Yhdysvalloissa.

Varmaan myös Israelin armeijalle halutaan palauttaa pelotevoima, joka pääsi rapistumaan Libanonin Hizballahia vastaan käydyssä sodassa. Kun Israel vuonna 1967 löi kuudessa päivässä kolmen arabimaan armeijat, eivät kuukaudenkaan pituiset pommitukset kesällä 2006 pystyneet nujertamaan Libanonin shiia-muslimien aseellista puoluetta. Mitä hyötyä sellaisesta vahtikoirasta on, jonka hampaat pääsevät tylsistymään? Ilkeältä kuulostava sana vahtikoira sovellettuna kuvaamaan Israelin geopoliittista asemaa ei ole palestiinalaisten eikä Israelin äärivasemmiston keksimä. Sitä käytti Haaretz-lehden kustantaja Gershom Shoken vuonna 1951 kuvaamaan nuoren valtion tulevaa roolia Yhdysvaltojen ja Britannian intressien valvojana. Sen tehtävän Israel hoiti täydellisesti vuonna 1967 tehdessään lopun nasserilaisesta arabinationalismista.

Israelin kolme pääpuoluetta ja niiden johtajat – Livni, Barak ja Benjamin Netanyahu – kilpailevat nyt kovuudella, sillä, kuka hakkaa palestiinalaisia armottomimmin. Ilmapiiriä, jossa ensi kuun vaalit käydään, kuvaa hyvin pääministeri Olmertin vastaus oppositiolle Libanonin sotaa seuranneessa parlamenttikeskustelussa syyskuussa 2006. Oppositio syytti hallitusta siitä, että sota Hizballahia vastaan hävittiin. Pääministeri vastasi näin: puolet Libanonista tuhottiin. Kutsutteko te sitä sodan häviämiseksi?

Israelilaisten lehtitietojen mukaan hyökkäystä Gazaan alettiin valmistella yli puoli vuotta sitten, jo ennen kuin kesällä alkaneesta tulitauosta oli sovittu. Siihen kuului tiedustelu Gazan alueella ja valmistautuminen myös siihen, mistä Israelissa käytetään hepreankielistä sanaa hasbara, selittäminen, valmistautuminen ulkomailta tulevan arvostelun torjumiseen. Tutumpi sana on propaganda. Tulitauko, jonka aikana Gazasta ei ammuttu raketteja Israeliin, rikkoutui marraskuussa, kun Israel pommitti Gazaa ja surmasi kuusi Hamasin taistelijaa. Toisessa pommituksessa pari viikkoa myöhemmin kuoli neljä hamasilaista. Joulukuussa Hamas ilmoitti, ettei se enää jatka tulitaukoa, mainiten syyksi Gazan jatkuvan saarron.

Hyökkäyksellä on myös yleisempiä, poliittisista suhdanteista riippumattomia syitä, jotka ovat estäneet israelilaisten ja palestiinalaisten rauhan. Israel ei vastusta Hamasia siksi, että puolue on islamistinen tai siksi, että se on harjoittanut terrorismia tai siksi, ettei se tunnusta Israelia. Hamasia vastustetaan siitä syystä, että se on tällä hetkellä voimakkain poliittinen järjestö, joka edustaa palestiinalaista nationalismia. Perimmäisenä ongelmana Israelille eivät ole islamistit, terroristit eivätkä raketit, vaan palestiinalaisten pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen. Suurin vihollinen on aina se puolue, jonka katsotaan kullakin hetkellä parhaiten edustavan tätä pyrkimystä.

1980-luvulla Israel antoi hiljaisen tukensa Hamasille PLO:ta ja muita vähemmän uskonnollisia puolueita vastaan. Silloin Palestiinan vapautusjärjestöä PLO:ta kutsuttiin terroristiseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä terroristien kanssa kuitenkin neuvoteltiin. Heistä tuli hovikelpoisia, heidät yritettiin saada valvomaan miehitettyjä alueita eräänlaisina Israelin santarmeina, siirtomaavallan alkuasukaspoliiseina. Samaan aikaan siirtokuntalaisten määrä kaksinkertaistui. Ns. rauhanprosessi johti vain uusiin sotiin, uusiin kärsimyksiin, katkeruuden syvenemiseen, siihen, mistä uutiset Lähi-idästä jälleen kertovat.

Hannu Reime, YLE Uutiset, julkaistu 10.1.2009