Norjassa kansanliike voitti

Kuinka Norjassa kansanliikkeen voitto EU-äänestyksessä oli mahdollinen? Oliko tilanne Norjassa ratkaisevasti erilainen kuin Suomessa ja Ruotsissa?

Ensinnäkin EY/EU-jäsenyys oli Norjassa esillä jo neljättä kertaa. Jo 1960-luvulla oli hallitus hakenut jäsenyyttä kaksi kertaa ja asia tyrmättiin silloin EY:n puolelta. Vuonna 1972 EEC:n vastainen kansanliike voitti kansanäänestyksen jo kerran. Nyt oli helppo päästä tehokkaasti liikkeelle vuoden 1972 kokemusten pohjalta.

Norjassa ei syntynyt samanlaista yhteiskunnan valtaryhmittymien totaalista allianssia kuin Suomessa ja paljolti myös Ruotsissa. Norjassa oli koko ajan merkittävä osa puoluekentästä – keskustapuolue, sosialistit ja työväenpuolueen vahva EU-oppositio – määrätietoisesti jäsenyyttä vastaan. Ammattiliittojen keskusjärjestö LO oli kriittinen koko ajan ja asettui loppuvaiheessa virallisesti jäsenyyttä vastaan. Tuottajajärjestöt rahoittivat Ei EU:lle -liikettä merkittävästi koko kampanjan ajan.

Norjan Ei EU:lle -liikkeen menestys perustui ratkaisevasti myös sen tehokkaaseen organisaatioon. Sillä oli alusta alkaen tehokkaat organisaattorit. Liikkeessä oli lähes 150 000 maksavaa jäsentä ja luja järjestöverkko kautta maan. Jokaisessa kunnassa oli paikallisyhdistys, jokaisessa läänissä piirijärjestö ja valtakunnallisella tasolla vahva palkattu sihteeristö. Varoja kertyi jo pelkistä jäsenmaksuista yli 20 miljoonaa kruunua vuodessa.

Norjalaisten Ei EU:lle -kampanjassa yhtenä keskeisenä argumenttina oli kansainvälinen solidaarisuus. Haluttiin säilyttää Norja itsenäisenä maana, jotta voidaan edelleenkin päättää itse suhteista kehitysmaihin ja rakentaa tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Tällä puheella on Norjassa todellista katetta, se ei ole mikään fraasi.

Näistä syistä Norjassa kansanliike voitti, itsenäisyys, kansanvalta ja kansainvälisyys voittivat. Taustaan, voimaan ja olosuhteisiin nähden voitto oli kuitenkin hämmästyttävän niukka. 52,2 % ”Ei” ja 47,9 % ”Jaa”. Se osoittaa, miten kova oli rahan ja vallan painostus myös Norjassa.

EU-kuplat puhkeavat

EU-jäsenyyttä kannattaneella väellä on suurten pettymysten aika. He kun uskoivat ne lupaukset, joilla EU:ta Suomen kansalle myytiin. Nyt lupaukset pettävät yksi toisensa jälkeen. Lähes päivittäin tulee esiin tietoa, joka osoittaa, että EU-puoli tiesi paremmin.

Investoinnit ja työpaikat

Ennen kansanäänestystä luvattiin suuria investointeja – sekä suomalaisilta yrityksiltä, että ulkomaalaisilta – heti kun vain EU-jäsenyydelle sanotaan kyllä.

– Päivää jälkeen kansanäänestyksen 17.10. kolmetoista suurinta yritystä Suomessa ilmoitti, että uusia investointeja ei ole suunniteltu, uusia työpaikkoja ei tule. Pörssissä ei ole havaittu minkäänlaisia suuria rahavirtoja ulkomailta. Korotkaan eivät ole laskeneet.

Ruuan laatu

Ennen kansanäänestystä Ei-puoli varoitti niin ruuan laadun heikkenemisestä ja tarkan suomalaisen laaduntarkkailun häviämisestä. Tätä pidettiin silloin vain EU-vastustajien pelotteluna.

– Jo joulukuun puolivälissä julisti Suomen Kuvalehti, että EU-maista Suomeen yritetään päivittäin ujuttaa pilaantuneita elintarvikkeita. Vuoden 1995 alusta ne pääsevät vapaasti maahan, kun ”rajavalvonta on kiellettyä ja tulli miltei kirosana”.

Suomen viimeinen mahdollisuus

Ennen kansanäänestystä vannottiin koko ajan, että nyt Suomella on viimeinen mahdollisuus päästä mukaan suurten ja rikkaiden Euroopan Unioniin, siihen seuraan, johon me aina olemme halunneet. Nyt on kiire, jos ei nyt sanota ”kyllä”, ovet sulkeutuvat vuosikausiksi, aina ensi vuosituhannelle saakka. EU-parlamentin puhemies Klaus Hänsch uhkasi etukäteen niin Suomea kuin Norjaakin ovien sulkeutumisesta vuosikausiksi.

– Kun Norja sanoi Ei EU:lle marraskuussa, ilmoitti EU:n puheenjohtaja Jacques Delors heti seuraavana päivänä, että Norjalle EU:n ovet ovat aina auki, niin kuin kaikille demokraattisille maille, jotka haluavat rakentaa Eurooppaa! Joulukuussa Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Klaus Kinkel vakuuttivat, että EU pitää Norjalle ovea auki jäsenyyteen.

Sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus

Suomen hallitus vannoi lähes kaikkien ministerien suulla kerta toisensa jälkeen, että ”EU:n jäsenenäkin Suomi pysyy sotilasliittojen ulkopuolella ja vastaa itse omasta puolustuksestaan”. Ei tule kysymykseenkään, että suomalaisia miehiä lähetetään sotimaan oman maan ulkopuolelle. Lisäksi korostettiin koko ajan, että yhteinen turvallisuuspolitiikkahan tulee tarkemmin harkittavaksi vasta EU:n hallitusten välisessä konferenssissa 1996. Kun Suomi silloin on EU:n jäsen, voimme estää sellaisten päätösten syntymisen, jotka eivät meille sovi.

– Heti EU-päätösten jälkeen tuli ilmi, että Saksassa ja WEU:ssa halutaan kehittää EU:n sotilaallista kapasiteettia nyt eikä vasta 1996. Yksi WEU:n tavoitteista ja pääperiaatteista on ”suora vastuu jäsenmaiden turvallisuudesta ja puolustuksesta”. Jäsenmaiden on oltava valmiita ottamaan osavastuunsa ”turvallisuuden, vakauden ja demokraattisten arvojen edistämisestä muuallakin maailmassa”. Sitä varten on ylläpidettävä ”soveltuvia, kunnollisesti varustettuja ja koulutettuja joukkoja”.

Kuukausi EU-kansanäänestyksen jälkeen puolustusvoimain uusi komentaja Gustav Hägglund esittikin suomalaisen ”kriisinhallintaprikaatin” perustamista ja kouluttamista, jotta suomalaisia sotilaita voidaan lähettää ulkomaille ”terästettyihin tehtäviin”.

Valheiden jäljet ja kansan muisti

EU:n kannattajia ei näytä ollenkaan vaivaavan se, että he ovat jo nyt joutuneet lukemattomista valheistaan kiinni. Vanha sanonta, että valheella on lyhyet jäljet, pitää paikkansa. Mutta luulevatko EU:n kannattajat, että myös kansalaisten muisti on yhtä lyhyt? Saa nähdä!


Kansanliikettä tarvitaan ja se jatkaa

”EU-maailmaa on tarpeen käsittää – mutta siihen ei tarvitse sopeutua.”

EU-kansanäänestys osoitti, että Suomessa on ainakin noin puolitoista miljoonaa ihmistä, jota eivät hyväksy niitä perusteita, tavoitteita ja menettelytapoja, joilla Suomi on nyt liitetty Euroopan Unioniin. Kaikista poliittisista ryhmistä löytyy ihmisiä, jotka edelleen haluavat toimia niiden arvojen ja tavoitteiden puolesta, jotka olivat EU-jäsenyyttä vastustavan liikkeen lähtökohtia.

EU-kriittisen liikkeen tulee koota voimat yli puoluerajojen yhteiseen toimintaan, vastavoimaksi yhdistyneelle EU-rintamalle.

Kansalaisten mahdollisuudet muodostaa mielipiteensä EU-politiikasta vapaasti ja itsenäisesti riippuvat ratkaisevasti siitä, että on saatavilla monipuolista ja nimenomaan kriittiseen tarkasteluun perustuvaa tietoa. Siihen tarvitaan kriittistä liikettä ja sen kautta tapahtuvaa tiedotusta.

Mitä käytännössä tehdään

Käytännössä EU:n vastaista kansanliikettä tarvitaan edelleen

  • kriittisenä oppositiona seuraamaan niiden lupausten toteutumista, joilla kansalaisia houkuteltiin kannattamaan EU-jäsenyyttä,
  • osoittamaan, mitä todellisuudessa seuraa mm. EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, EMU:n kolmannesta vaiheesta, institutionaalisista muutoksista EU:ssa tai EU:n maataloustuen kansallistamisesta lähivuosina.
  • välittämään kansalaisille luotettavaa tietoa siitä, mitä Euroopassa tapahtuu; integraatiokehityksestä, joka etenee kohti Euroopan liittovaltiota, sekä sen merkityksestä Suomelle, Euroopalle ja muulle maailmalle.

Virallinen tiedotus pitää yllä niitä kulisseja, jotka EU:n ympärille on rakennettu. Tiedotusvälineetkin tarvitsevat muitakin tiedonlähteitä kuin valtioneuvoston tiedotus. Tarvitaan vahvaa kansanliikettä toiminnan ja keskustelun kanavaksi niille, joiden ääni EU-jäsenyyskamppailussa haluttiin vaientaa.

EU:n vastaisen kansanliikkeen konkreettisina tavoitteina on:

  • torjua EU-jäsenyyden vaikutukset Suomessa niin paljon kuin mahdollista,
  • lopullisena tavoitteena saada Suomi pois Euroopan Unionista takaisin täysivaltaiseksi ja kansanvaltaiseksi tasavallaksi.
  • Näiden tavoitteiden toteuttaminen vaatii, että ollaan aktiivisia poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa koko ajan omassa maassa ja tiiviisti yhteistyössä muiden EU-maiden kriittisten ja separatististen liikkeiden kanssa.

    Miksi ”EI” on edelleenkin ”EI”

    ”Vaalin tulos osoittaa vain sen, että valtiovalta pystyy siihen liittyvän talouselämän ja tiedotuksen subventoinnin avulla saamaan aikaan, minkä päätöksen tahansa niin halutessaan. Se kertoo propagandan korkeasta tasosta. Ei-vaihtoehto tarvittiin vain tukemaan kyllä-vaihtoehtoa.”

    Näin sanoi kansanäänestyksen jälkeisenä päivänä 17.10.1994 Paavo Haavikko, joka usein ennenkin on ottanut itselleen oikeuden puhua kansallisena omanatuntona. Hän sanoo suoraan sen, miten kansanäänestystä käytettiin väärin, miten menettely, jonka pitäisi olla suorin tapa toteuttaa kansanvaltaa, voitiin kääntää kansanvaltaa vastaan.

    ”On häpeä, tahra Ruotsin lipussa, että kansalaisoikeus on nyt nimeltään raha” (”Det är skäm, det är fläck på Sveriges baner, att medborgarrätt heter pengar.”), sanoi Eva Hellstrand, yksi Ruotsin ei-liikkeen näkyvimmistä hahmoista Ruotsin kansanäänestyksen jälkeisenä päivänä.

    Näissä puheenvuoroissa on selvästi sanottuna myös, miksi EU-jäsenyyttä vastustanut liike ei hyväksy kansanäänestyksen tulosta eikä tyydy siihen. Me koimme alusta asti, että EU-jäsenyys murentaa kansanvaltaa. Kansanvallan puolustaminen oli meidän kampanjamme ydinasia. Kansanäänestys oli räikeä havaintoesimerkki siitä, että EU-jäsenyys romutti kansanvallan jo ennen kuin se tuli voimaan. […]

    Me emme hyväksy niitä arvoja ja periaatteita, joille Euroopan Unioni rakentuu, emmekä niitä tavoitteita, joihin se pyrkii. Se ei ole tullut paremmaksi sillä, että Itävalta, Ruotsi ja Suomi on siihen liitetty. Me emme hyväksy myöskään niitä perusteita, tavoitteita ja menettelytapoja, joilla Suomen jäsenyys vietiin läpi.

    EU-jäsenyys jakaa Suomen kansan kahtia monella tavoin. Se asettaa vastakkain maaseudun ja kaupungit, taloudellisesti turvatut ja turvattomat, enemmän ja vähemmän koulutetut, ”herrat” ja ”kansan”, jopa naiset ja miehet. Kyllä EU:lle oli ääni niille, joilla jo on valtaa ja vaurautta, siksi se oli ”ei” tasavertaisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Se oli ääni koko hyvinvointivaltioajattelun kumoamiseksi.

    Näistä syistä EU:n vastainen liike ei voi lopettaa eikä vaieta, sen täytyy elää ja jatkaa. EU-jäsenyys ei voi yhdistää kansakuntaa, niinkuin presidentti Ahtisaari uuden vuoden puheessaan toivoi, se voi vain jakaa.

    01.02.1995
    Hilkka Pietilä
    Vaihtoehto EU:lle 1/95


Syyskuussa 1994 Saksan silloiset hallituspuolueet hyväksyivät julistuksen, jossa todetaan USA:n, Naton ja EU:n suhteista seuraavanlaisesti:

”Sellaisessa valtioiden yhteisössä, joka pitää itseään yhtenä unionina, kaikkien jäsenten on voitava nauttia samoista turvallisuustakeista. Tämä on edellytys jäsenyydelle. Jos osoittautuu, että USA:lla on halua, ei ainoastaan vastata velvoitteistaan nykyisellä alueella, vaan on valmis ulottamaan ne koskemaan ainakin niitä maita, jotka haluavat EU:n jäseniksi, niin tulee EU:n osallistua omaan puolustukseensa niillä alueilla, joissa ei ole Naton ydinaseita. Tulevaisuudessa tämä merkitsee Naton muuttamista liitoksi, jonka puitteissa EU, USA ja Kanada tasa-arvoisesti kantavat vastuun ja muodostavat yksikön, joka pystyy tehokkaasti toimimaan.”

WEU:n asiakirjassa Ydinaseiden rooli ja tulevaisuus 19.5.1994 EU:n puolustuksen ydin ilmaistaan sen kohdassa 330 näin:

”Keskustelu EU:n ydinpelotteesta on totuuden hetki rakennettaessa Euroopan poliittista unionia.”


EU on takaisku naisille – ja kaikille

Herätys! Kolme kuukautta EU-äänestykseen!

Koko maailmassa on menossa ”back lash”, takaisku kaikelle sille, mitä naiset ovat vaatineet ja Pohjoismaissa pitkälle saavuttaneetkin viime vuosikymmeninä. Marilyn French ja Susan Sontag puhuvat jopa sodasta naisia vastaan. […]

EU:ta mainostettiin uutena ja jännittävänä kansainvälisyytenä, edistyksellisyytenä, kehityksenä eteenpäin. Naisten kannalta koko integraatiokehitys Euroopassa on kuitenkin takaperoista kehitystä, paluuta vanhaan, takaisin oloihin ja ongelmiin, joista vuosikymmenten työllä on päästy tähän, missä nyt ollaan. […]

Maailmantaloudessa Euroopan integraatio on osa politiikkaa, jota Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat ajaneet kohtalokkain seurauksin kehitysmaissa koko 1980-luvun. Nyt EU-maiden hallitukset toteuttavat kovalla kädellä Euroopassa Maailmanpankin ja IMF:n politiikkaa, jonka ovat sanelleet suurpankit ja ylikansalliset yhtiöt. Tähän politiikkaan on meidän hallituksemme Suomessa samoin kuin Ruotsin ja Norjankin hallitukset viemässä meidät, naiset ja miehet Pohjoismaissa.

Täällä back lash koskee sitäkin kovemmin, koska täällä ollaan pisimmällä kansanvallan ja ihmisen hyvinvoinnin kehittämisessä. YK:n tuoreimmassa inhimillisen kehityksen raportissa (1994) ovat Pohjoismaat jälleen rivissä ensimmäisinä siinä tilastossa, jossa mitataan kehitystä naisen asemalla. (Tilaston luvut ovat vuosilta 1990-92, joten back lash ei vielä niissä näy!)

Valta pois naisilta

[…]
EU-jäsenyys veisi suurimman osan suomalaisia koskevasta päätöksenteosta kokonaan pois Suomesta. Suomalaisten osuus poliittisesta vallasta EU:ssa olisi 2,5 – 3 prosenttia. Muut päättäisivät meitäkin koskevista asioista 97 prosentin osuudella. Siinä valtarakenteessa suomalaisten naisten vaikutusmahdollisuudet olisivat olemattomat. […] Suurvalloissa, niin USA:ssa kuin entisessä Neuvostoliitossakin, naisten valta politiikassa on aina ollut minimaalinen.

Naisten viimeinen tilaisuus

Miksi Pohjoismaissakin miehet ovat niin innokkaita EU:n kannattajia? Uhkaahan EU-politiikka myös heidän etujaan ja hyvinvointiaan? Professori Johan Galtung arveli VEU:n seminaarissa Helsingissä jo vuonna 1991, että osaltaan miehet näkevät ”EU:n teknokraattisena vaihtoehtona pohjoismaiselle kansanvallalle ja patriarkaalisena vaihtoehtona pohjoismaiselle ’feminisoitumiselle'”.

EU-neuvottelut ainakin Suomessa haluttiin pitää visusti miesten käsissä. Naisten kantaa EU-jäsenyyteen ei ole kysytty eikä kaivattu. Naiset on sivuutettu niin päätöksenteossa kuin kansalaiskeskustelussakin. Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset saivat täydet poliitiset oikeudet jo vuonna 1906. Jos äänestämme väärin kansanäänestyksessä 16.10.1994, niin oikeuksien todellinen sisältö häviää. Naisina me voimme vaikuttaa vain itsenäisessä Suomessa.

EU:n tasa-arvoyksikön johtaja Agnes Hubert: ”Lastenhoito-ongelmat tasa-arvon suurin este EU:ssa”

EU:n tasa-arvotoimiston johtaja Agnes Hubert kertoo EU-komission Suomen edustuston lehdessä EY-uutisissa (nro 2/93) paljon rehellisemmin naisten asemasta ja oloista EU-maissa kuin mitä suomalaiset EU:n kannattajat tekevät. Agnes Hubert toteaa, että jo Rooman sopimuksen artiklaan 119 kirjattiin 1957 samapalkkaisuuden periaate. Siitä lähtien on naisten ja miesten tasa-arvoa koskevia, jäsenmaita sitovia lakeja saatu aikaan kokonaista kuusi – 37 vuoden mittaan.

Äitiysloma 14 viikkoa

Vuonna 1992 saatiin aikaan kovan kädenväännön tuloksena direktiivi, joka takaa 14 viikon äitiysloman ja sairauspäivärahan suuruisen äitiyskorvauksen. Suomen 48 viikon äitiyslomaan verrattuna on tässä asiassa tavoitekin uskomattoman alhainen. Pienten lasten äiti ei voi valita, jääkö kotiin vai meneekö töihin, jos hän ei pysty itse järjestämään päivähoitoa lapsilleen, toteaa Hubert rehellisesti. ”Joissakin jäsenmaissa naisten on yksinkertaisesti mahdotonta hankkia lapsia ja työskennellä täysipäiväisesti”, Hubert kuvaa karua todellisuutta.

Komissio voisi alkaa tasa-arvon toteuttamisen itsestään, sillä 17 jäsenen komissiossa on vain yksi nainen. Komission 15 000 hengen henkilökunnan jakautuma on sellainen, että sihteeritasolla on 99 prosenttia naisia ja päättävien virkamiesten tasolla 99 prosenttia miehiä. Jos Suomesta tulisi EU:n jäsen, odotettaisiin koulutettujen naisten tulvaa EU:n virkoihin, toteaa Hubert. (Koska päivähoito puuttuisi, samoin kouluruokailu, niin tuskin perheellisiä naisia kiinnostaisi EU:iin hakeutuminen! Toimittajan huomautua.) […]

NAISET ratkaisevat EU-jäsenyyden!

Kuka pääsee isojen poikien kanssa eturiviin valokuvissa? Kuka illastaa kenenkin kanssa Korfulla? Onko tärkein päättäjä presidentti vai pääministeri? Onko herrojen penkkijärjestys tärkein asia EU-jäsenyydessä? Missä on naisten paikka EU-politiikassa?

Puolet suomalaisista on naisia. Hallitus on tehnyt sopimuksen, jolla koko Suomen kansa vietäisiin Euroopan Unioniin, mutta ei ole kysynyt naisilta mitään. Missä on naisten sananvalta Suomessa? Eikö naisilla olekaan kansanvaltaisia oikeuksia täällä? Kyllä on – kansanäänestyksessä!

Naisia ei ole kuultu

Naisten terve järki on sanonut alusta asti, että liittymisestä eurooppalaisten suurvaltojen unioniin ei hyvää seuraa. Jo helmikuussa 1992 – juuri ennen jäsenhakemuksen jättämistä – tehdyssä mielipidetiedustelussa sanoi 43 % suomalaisista naisista ”ei” koko hankkeelle ja vain 34 % ”kyllä”. Silloin miesten kannat olivat juuri päinvastoin, 47 % ”kyllä” ja 37 % ”ei”.
[…]

Paavi tuomitsee hyvinvointivaltion

Suuri osa EU-maista on roomalaiskatolisia. Paavin valta on todellista patriarkaalista valtaa suurimmassa osassa EU-Eurooppaa. Roomalaiskatolisen kirkon sosiaalioppi on myös EU:n sosiaalioppi. Professori Simo Knuuttila osoitti artikkelissaan (HS 24.04.1994), että paavin sosiaalioppi ei pelkästään vastusta pohjoismaista hyvinvointimallia, vaan suorastaan tuomitsee sen. Se puuttuu paavin mielestä liikaa ihmisten yksityiseen elämään.

Paavi vastustaa edelleen perhesuunnittelua ja naisten mahdollisuuksia päättää itse lastensa lukumäärästä ja ajoituksesta. Tätä kantaa paavi ajaa YK:ssa ja koko maailmassa väestönkasvun aiheuttamista ongelmista huolimatta. […] Koko pohjoismainen sosiaalipoliittinen ajattelu on vaarassa, jos meidät liitetään Euroopan Unioniin. […]

Naiset ratkaisevat kansanäänestyksen!

Naiset ratkaisevat kansanäänestyksen tulokset Norjassa ja Ruotsissa – siellä naisten suuri enemmistö on sanonut ”ei” jo yli kaksi vuotta. Myös Suomessa on enemmistö naisista vastustanut EU:ta jo alusta alkaen, mutta suuri osa on vielä epätietoisia. Nyt on aika ottaa selvää ja ottaa kantaa. Kansanäänestys on ainoa tilaisuus koko pitkässä EU-prosessissa, jossa naisilla on tasavertaiset mahdollisuudet sanoa sanansa. Sitä tilaisuutta on syytä käyttää. Naiset voivat ratkaista Suomen EU-jäsenyyden.

Hilkka Pietilä ja Nina Söderlund
Naisten vaihtoehto EU:lle 7-8/94


”Tulevaisuus on saksalaisten käsissä, kun rakennamme Eurooppa-kotia … Seuraavan kahden vuoden aikana teemme Euroopan integraatiosta palautumattoman. Se on kova taistelu, mutta voittamisen arvoinen.”

— Saksan liittokansleri Helmut Kohl, 1992