Artikkelit – Sivu 2

Terveiset Tanskan EU:n vastaiselta kansanliikkeeltä

Terveiset Tanskan EU:n vastaiselta kansanliikkeeltä teidän EU:n perustuslain ratifiointia vastaan järjestettyyn mielenosoitukseenne Helsingissä.

On traagista, että Suomen eduskunta ratifioi EU:n perustuslain kysymättä kansalta neuvoa.

Perustuslakiehdotus on jo Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä suurella enemmistöllä hylätty. Ehdotus on jo kaatunut. On erittäin ongelmallista unohtaa demokraattiset päätöksentekomahdollisuudet.

Kaikki mielipidemittaukset osoittavat, että 70 % Suomen kansasta vastustaa EU:ta. Siitä huolimatta perustuslakiehdotus hyväksytään ilman, että kansalaisilla on ollut mahdollisuutta keskustella siitä ja ottaa kantaa lakiehdotukseen kansanäänestyksessä. Vähättelemällä kansan tahtoa osoittaa äärimmäistä röyhkeyttä poliittiselta eliitiltä.

EU:n perustuslaki, jos se tulee voimaan kansalaisten vastustuksista huolimatta, tulee muuttamaan syvästi EU:n toimintaa. EU:n perustuslaki tulee aina olemaan ensisijainen jäsenvaltioiden lainsäädäntöön nähden (artikla 1-6). Aliarvioida maansa kansalaisia, siten ettei lainkaan ole antanut mahdollisuutta kansanäänestykseen on myös loukkaus demokratialle.

Perustuslaki lisää EU:n militarisointia voimakkaasti. Artikla I-4.1. ”jäsenvaltiot sitoutuvat asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan”. Suomen monivuotinen liittoutumattomuuspolitiikka on luonut kansainvälisesti valtavan suuren merkityksen ja arvovallan. Tämä politiikka, jota kansa on arvostanut, päättyy nyt jatkuvan varustelun myötä, mikä on suuri takaisku sekä rauhalle että demokratialle.

Me Tanskan EU:n vastaisesta kansaliikkeestä lähetämme lämpimät terveisemme tämän päivän mielenosoittajille sekä Suomen hallituksen ja eduskunnan epädemokraattiselle toiminnalle.
Pohjoismaiden EU:n vastaisissa järjestöissä haluamme toimia jatkossakin yhteistyössä suomalaisten kumppaneidemme kanssa demokratian, rauhan, läheisen Euroopan itsenäisten kansojen demokraattisen yhteistyön merkeissä. TEAM, The European Alliance of EU-critical
Movements (EU kriittiset järjestöt) yhtyy myös yhteistyöhön. TEAM työskentelee jo nyt eurooppalaisten demokratia- ja rauhanjärjestöjen kanssa vahvistaen näitä verkostoja ja tuoden esille EU:n demokratian vajetta.

1.12.2006
Jesper Morville
Kansainvälisen valiokunnan puheenjohtaja Tanskan EU:n vastainen kansanliike ja
TEAMin puheenjohtaja

Hilsen fra Folkebevægelsen mod EU til demonstrationen i Helsinki mod den finske rigsdags ratificering af EUs forfatningsforslag.

Det er en tragedie for demokratiet, at Finlands Rigsdag i dag ratificerer EU-forfatningen – uden at have spurgt befolkningen til råds.

EUs forfatningsforslag er allerede ved folkeafstemninger i Frankrig og Holland blevet nedstemt med store flertal. Forslaget dermed faldet. At se bort fra klare demokratiske afgørelser er dybt problematisk.

Alle opinionsmålinger viser, at over 70% af Finlands befolkning er imod, at forfatningsforslaget vedtages uden at befolkningen har haft mulighed for at debattere det og tage stilling til det ved en folkeomrøstning. At ignorere dette folkekrav er udtryk for en uhørt arrogance fra den politiske elites side.

EUs forfatningsforslag vil, om det gennemføres på trods af de folkelige afvisninger, betyde dybtgående ændringer i EUs måde at fungere på Det fastslås således, at EU-love altid skal gå forud for et medlemslands egne love (Artikel I-6). At umyndiggøre et lands befolkning på det sæt, uden overhovedet at have spurgt den til råds i en folkeafstemning, er ligeledes et dybt problematisk angreb på demokratiet.

Forfatningsforslaget øger militariseringen af EU stærkt. I Artikel I-4.3 ”forpligter medlemslandene sig til gradvis at forbedre deres militære kapacitet”. Finlands mangeårige neutralitetspolitik har givet landet en enorm betydning og prestige internationalt. At denne politik, som nyder en stor opbakning i befolkningen, nu skal forlades til fordel for permanent oprustning af et EU-militær, betyder et enormt tilbageslag for både freden og demokratiet.

I den danske Folkebevægelse mod EU sender vi vores varme hilser til dagens demonstration imod den finske regering og rigsdags udemokratiske adfærd. I de nordiske nej til EU – organisationer vil vi samarbejde med vores finske partnere om fortsat at kæmpe for demokratiet, for freden og for et nært, demokratisk samarbejde mellem selvstændige nationer i hele Europa. Det same vil det euopæiske netværk TEAM, The European Alliance of EU-critical Movements. TEAM samarbejder allerede med europæiske demokrati- og fredsbevægelser. disse netværk vil yderligere styrkes af dagens nye eksempel på EU-projektets sande og udemokratiske karakter.

Jesper Morville
formand for Internationalt Udvalg i Folkebevægelsen mod EU, Danmark, og
koordinator for TEAM.

Vaihtoehto Euroopan unionille on demokratia

”Kuten hyvin tiedämme, valtiomme lakkaa olemasta itsenäisenä suvereenina kokonaisuutena muutaman päivän päästä.”

— Tšekin Tasavallan presidentti Vaclav Klaus. Mlada Fronta Dnes, 22.4.2004

”Suoraan sanoen, en ymmärrä niitä jotka vastustavat eurooppalaista perustuslakia. Jokaisella maalla on perustuslaki ja jokainen pitää sitä normaalina. Euroopan unionin pitää myöskin saada oma perustuslaki.”

— Belgian pääministeri puheessaan vuonna 2001, kun Belgia aloitti kuusikuukautisen kautensa EU:n puheenjohtajamaana.

EU-JÄRJESTELMÄN RISTIRIITAISUUDET JA MAHDOTTOMUUDET

Kansallisvaltio kontra EU-liittovaltio

Kansallisvaltiot koostuvat vakaista, pitkään kestävistä ihmisten kehittämistä yhteiskunnista, joissa historia, kieli, kulttuuri ja yhteiskunnallinen näkemys muodostavat pitkälti yhteisen perustan. Tästä muodostuu se solidaarisuus, se yhteenkuuluvuus ja ne yhteiset arvot, perinteet ja intressit, jotka erottavat kansat toisistaan.

Tällaisesta yhteiskunnasta löytyy yhteistä tahtoa ylittää henkilökohtaisia näkemyksiä ja sosiaalisia eroja, jotta poliittinen päätöksenteko voisi toimia enemmistöpäätösten pohjalta ja jotta kansalta löytyisi tahtoa totella yhteisen hallituksen määräyksiä. Tällainen ihmisten yhteenkuuluvuus, ”demos” (kansa), edustaa kollektiivista ”me-henkeä” ja muodostaa perustan itsemääräämiselle ja tasavallan suvereniteetille.

Euroopan unionissa tällainen yhteiskunnallinen yhteenkuuluvuus, ”me-henki”, puuttuu täysin. EU:ta ei ole luotu alhaalta ylöspäin kansan enemmistön yhteiskunnallisen näkemyksen pohjalta, vaan pelkästään ylhäältä käsin poliittisen, taloudellisen ja byrokraattisen valtaeliitin ehdoilla.

Siksi EU-projekti onkin kestämätön. Tämän ovat yhteisen valuutan tuomat ongelmat ja yhteiseen valuuttaan kriittisesti suhtautuvien kansalaispiirien laajuus osoittaneet. Yhteinen valuutta, joka ei perustu yhteiseen talouspolitiikkaan, tekee EU:sta puoliksi valtion. Historiasta ei löydy yhtään esimerkkiä tällaisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Yhteinen valuutta vaatii pitemmän päälle myöskin yhteisen talouspolitiikan. Tällainen yhteinen talouspolitiikka ei vielä sisälly EU:n perustuslaki-luonnokseen, mutta se on jo pitkään ollut EU:n asialistalla.

”Olen vakuuttunut siitä, että euro tulee pakottamaan meidät ottamaan käyttöön joukon uusia taloudellisia ohjauskeinoja. Niiden esittäminen on tällä hetkellä poliittisesti mahdotonta. Mutta eräänä päivän joudumme kriisin eteen ja silloin voidaan kehittää uusia talouspoliittisia välineitä.”

— EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi, Financial Times, 4.12.2001

Myös EU-konventin varapuheenjohtaja, entinen Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene korostaa, että EU tarvitsee ”omia varoja”. Tällainen olisi esim. yhteinen tulovero, jolla kustannettaisiin tulevaa toimintaa. Dehaene uskoo näin ollen, että ”EU:n perustuslaki on tässä asiassa muutettava jo kolmen vuoden sisällä siitä kun se on astunut voimaan.” (European Voice 3-9/7/2003)

EU:n yhteinen valuuttapolitiikka estää jäsenvaltioita harjoittamasta perinteistä itsenäistä talouspolitiikkaa, joka antaa valtioille mahdollisuuden tukea taloudellisesti ja muilla keinoin heikossa tilanteessa olevia alueita ja teollisuuslaitoksia. Tämä on johtanut uudenlaiseen alueelliseen kurjistumiseen eräissä, erityisesti pienissä jäsenvaltioissa. Ilman yhteistä EU-talouspolitiikkaa tämä epäkohta ei ole unionin puitteissa korjattavissa.

Yhteinen talouspolitiikka ja uudenlainen alueellinen tukipolitiikka vaatisi kuitenkin jäsenmailta huomattavia rahansiirtoja EU:lle ja rahavirtojen suuntaamista vaikeuksissa oleville alueille aivan eri tavoin kuin nykyään. Tämä vuorostaan vaatisi sitä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta, joka on kansallisvaltion kansalaisten vahva piirre, mutta jota ei ole EU:ssa, ja jota ei saada aikaiseksi direktiiveillä, määräyksillä tai perustuslailla. Sitä talouspoliittista solidaarisuutta, joka tekisi EU:sta kestävän poliittisen valtion tai liittovaltion, ei yksinkertaisesti löydy. Tällainen valtioprojekti on tuhoon tuomittu.

Suomalaisen edustuksellisen demokratian perusajatuksena on, että kansalaiset luovuttavat päätösvaltansa perusteellisen vaalikeskustelun pohjalta enemmistön valitsemalle kaupungin- tai kunnanvaltuustolle ja eduskunnalle. Uusien vaalien kautta kansalaiset voivat osoittaa mieltään harjoitettua politiikkaa kohtaan joko valitsemalla samat edustajat uudestaan tai vaihtamalla edustajia. EU-tasolla tämä muuttuu mahdottomaksi. EU-parlamentissa suomalaiset voivat vaalien kautta vaihtaa ainoastaan 14 edustajaa 732:stä. Komission jäseniä, joilla on yksinomainen aloitevalta lainsäädännön suhteen, emme pysty lainkaan vaihtamaan.

EU-tasolla on mahdotonta käydä aktiivista yhteistä vaalikeskustelua asioista, jotka ovat tärkeitä kaikille 25 jäsenmaan kansalaisille. Teemat, pyrkimykset ja painotukset muuttuvat maittain ja suomalaisille tärkeät asiat saattavat kadota olemattomiin EU:n yhteisellä asialistalla. Suomen äänimäärä Eurooppa-neuvostossa tulee olemaan uuden perustuslain mukaan 7 yhteensä 321 äänestä ja Suomen EU-parlamenttipaikat vain 14 yhteensä 732:stä. On vaikea kuvitella miten meille tärkeät asiat voitaisiin ajaa tehokkaasti ykkösasioiksi, vaikka saisimmekin tukea muilta Pohjoismailta. Yleisesti myönnetään, että jo ilman perustuslakia noin 70 prosenttia lainsäädännöstämme on peräisin EU:sta. Perustuslain jälkeen luku lähenee 90 prosenttia.

Tämän johdosta entinen ministeri Torben Lund, tanskalaisen EU-parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja (kesäkuuhun 2004 asti), kehotti Politiken-lehdessä elokuussa 2003 tanskalaisia äänestämään ei EU:n perustuslaille. Hänen mukaansa perustuslaki siirtää liian paljon valtaa kansallisilta parlamenteilta Brysseliin. Lund arvioi, että ollaan vain 5 % päässä todellisesta liittovaltiosta ja etteivät kansalaiset tiedä mitä on tapahtumassa.

Kun valta siirretään kansalliselta tasolta EU-tasolle, demokratia kapenee vastaavasti yksittäisissä jäsenmaissa. EU-parlamentin kasvava valta ei tarkoita demokratian vahvistumista, vaan kansallisten parlamenttien valtarakenteiden heikentämistä, poliittisen vallan siirtämistä pääasiallisesti muiden kun suomalaisten käsiin ja samalla kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien vähenemistä. On huomioitava, että merkittävä osa EU-parlamentin jäsenistä ei ole koskaan käynyt Suomessa, puhumattakaan, että heillä olisi mitään laajempaa tuntemusta perinteistämme, sosiaalisista arvoistamme jne.

Historiallisesti monikansalliset liittovaltiot ovat kaikki 1900-luvun kehitelmiä – Neuvostoliitto, Tšekkoslovakia, Jugoslavia, Intia, Pakistan, Nigeria, Malesia, Venäjän Liittovaltio. Kaikilta on puuttunut ja puuttuu se vakaus ja käyttämänsä vallan oikeutus, joka syntyy kansan yhteenkuuluvuudesta arvojen ja kulttuuriperinteen pohjalta. Toiset ovat jo hajonneet, toiset tulevat todennäköisesti hajoamaan kansojen moninaisuuden ja identiteettikriisien takia.

Yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Toinen koetinkivi on yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.

Suurin osa eri jäsenmaiden Euroopan unioniin kriittisesti suhtautuvista järjestöistä ja kansalaisista ei vastusta kansainvälistä yhteistyötä ja kaupantekoa. Mutta EU:n sisäinen kauppapolitiikka sekä sen voimakkaasti edistämä globalisaatio ei edusta todellista kansainvälistä yhteistyötä, vaan suuryhtiöiden ehdoilla toimivaa maailmantaloutta.

EU-keskustelussa esitetään usein sekä globalisaatiota että turvallisuuspolitiikkaa koskien, että Euroopan unioni tarvitaan Yhdysvaltojen vastavoimaksi. Tämä on pelkkää hurskastelua.

Näin totesi EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi CNN:n haastattelussa 1.1.2002:

”Euron historiallinen merkitys maailmassa on rakentaa kaksinapainen talous (bi-polar economy). Nuo kaksi napaa ovat dollari ja euro. Se on ensimmäinen askel, jonka jälkeen tulee muita. Euro on vain eturuoka (antipasto).”

Centre for European Policy Studiesin 28.5.2004 Brysselissä julkaisema raportti toteaa, että huolimatta poliittisista erimielisyyksistä ja väliaikaisista kauppaan liittyvistä ristiriidoista EU:n ja USA:n väliset taloussiteet ovat vahvempia kuin koskaan. Amerikkalaiset yhtiöt investoivat 7 miljardia dollaria Saksaan vuonna 2003 verrattuna vuoteen 2002, jolloin amerikkalaiset yhtiöt veivät ulos Saksasta noin 5 miljardia dollaria. Amerikkalaisten yhtiöiden tuomat investoinnit Ranskaan kasvoivat kymmenen prosenttia viime vuonna ja Ranska investoi enemmän Texasin osavaltioon kuin kaikki USA:n investoinnit Kiinaan ja Aasiaan yhteensä. Washingtonissa sijaitsevaa Centre for Transatlantic Relationsia edustava tohtori Daniel Hamilton totesi raportin julkaisemisen yhteydessä, että ”poliittisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti emme ole erkanemassa toisistamme, vaan olemme yhtymäpisteessä” (”we are smashing into each other”).

Globalisaation päämäärä on edistää vapaakauppaa ja pääoman vapaata liikkumista ottamatta huomioon ympäristöä ja tavallisia ihmisiä. Globalisaatio on demokratian vastakohta.

Kansainvälisessä yhteistyössä sen sijaan on perinteisesti ainakin pyritty sopimuksiin jotka edistävät rauhaa, ympäristön kestokykyä sekä kansojen ja ihmisten välistä tasa-arvoa. Tällainen kansainvälinen yhteistyö, joka nauttii maailman kansojen enemmistön tukea, on muodostunut mahdottomaksi EU:ssa rakennettavan globalisaation vuoksi. Suomen ja monen muun ennen kansainvälisesti arvostetun rauhaa, tasa-arvoa ja ympäristöä puolustavan maan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt kaikki EU-maat puhuvat unionin äänellä ja tilanne muuttuu vielä pahemmaksi EU:n perustuslain artikkeli I.6:n myötä. Se tekee Unionista oikeushenkilön, kansainvälisen toimijan, jolla on oikeus allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia jäsenmaiden puolesta esim. Maailman kauppajärjestössä (WTO:ssa) koskien julkisia palveluita, vesihuollon yksityistämistä jne.

Samoin EU:n perustuslakiluonnoksen tuomat sotilaalliset velvoitteet ovat ristiriidassa monen jäsenvaltion kansalaisten tahdon kanssa. Turvallisuustakuut, EU:n rajojen ulkopuolelle ulottuva unionin intressejä puolustava turvallisuuspolitiikka sekä velvoite nostaa puolustusmäärärahoja, ei suinkaan edusta jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tahtoa. Demokratiasta ollaan kaukana, kun päätökset EU:n mahdollisista kansainvälisistä operaatioista tekee Eurooppa-neuvosto kuulematta kansallisia parlamentteja. EU-parlamenttia vain kuunnellaan.

Tutustuminen Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa 2004 esitettyyn EU:n puolustuspoliittiseen strategiapaperiin osoittaa selvästi, että on kyse Romano Prodin esittämästä kaksinapaisesta politiikasta myös sotilaallisella alueella. Paperin mukaan EU:n ja USA:n yhteistyö tekee niistä merkittävän voiman, joka tekee maailmassa työtä hyvää tavoitellen..

Irakin sota kuitenkin osoittaa, että USA:n ”sota terrorismia vastaan” ei suinkaan saa kaikkien Euroopan kansojen tukea. Muutamat hallitukset antavat USA:lle tukensa joko virallisesti tai epävirallisesti. Sota terrorismia vastaan on vahva näyttö EU:n ja USA:n yhteisestä päämäärästä kontrolloida maailman geopoliittista kehitystä. Siten ne pyrkivät valvomaan omia intressejään eri puolilla maailmaa koskien kaupantekoa ja luonnonvaroja. Irakin sotaa ei käyty demokratian puolesta vaan öljyn vuoksi.

Puuttuvat valvontamekanismit

Euroopan unionin nk. demokratiavaje on jo vuosikymmeniä muodostanut erittäin vakavia ongelmia. Näitä ei ole onnistuttu poistamaan huolimatta jo kymmenen vuotta kestävän uudistusprojektin työpanoksista. Englantilainen ihmis- ja kansalaisoikeuksia valvova kansalaisjärjestö Statewatch on asiakirjoissaan kesäkuussa 2003 ja maaliskuussa 2004 todennut, ettei mikään avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä tehdyistä päätöksistä ole johtanut mainitsemisen arvoisiin tuloksiin.

Asiakirjoja salaillaan, rahoja käytetään väärin, virkamiehet eivät joudu vastuuseen teoistaan, demokraattinen valvonta on mahdotonta. Varoittava esimerkki on pitkään jatkunut Eurostat-skandaali, joka paljastui vasta syksyllä 2003. Korkeassa asemassa olevat EU:n tilastoviraston virkamiehet olivat vuosia huijanneet EU:lta miljoonia. Vastuussa oleville johtajille ei tapahtunut mitään. Sen sijaan asian julki tuoneet alemman tason virkamiehet joutuivat ahdistelun kohteeksi.

Eurostat on vain jäävuoren huippu. Tällainen systemaattinen huijaus osoittaa, että EU operoi läpinäkymättömänä virkamiesvaltana, joka tekee demokraattisen valvonnan mahdottomaksi.
Se osoittaa myös, että tämä tapahtuu suurten puolueiden johtajien siunauksella. He näet yrittivät tehdä kaikkensa jotta Eurostat-skandaali ei vuotaisi julkisuuteen ja ettei se paljastuttuaan paisuisi liian isoksi.

Uusi perustuslaki ei tuo tähän mitään merkittäviä muutoksia. Vielä laajemman päätösvallan siirtäminen unionin instituutioille tekee järjestelmästä vielä vaikeamman valvoa. Jokainen uusi skandaali nakertaa sitä olematonta EU:n ”me-henkeä”, jota tarvittaisiin hyvien yhteisten päätösten tekemiseksi. Lisäksi on muistettava, että vain murto-osa väärinkäytöksistä vuotaa julkisuuteen

EU-lainsäädännöstä puuttuu tehokkuus

EU:n giganttinen lainsäädäntö, ns. ”acquis communautaire”, on todella onnistunut korvaamaan jäsenmaiden lainsäädäntöä EU-määräyksillä ja -direktiiveillä.

Mutta EU-lainsäädännön tehokkuutta voidaan arvioida ainoastaan huomioimalla jokaisen jäsenmaan sisäiset yhteiskunnalliset ja hallinnolliset rakenteet, jotka ovat välttämättömiä lainsäädännön toteuttamiseksi. Tämä pätee erityisesti ympäristö- ja kuluttajasuojalainsäädännön osalta. Suurin osa lainsäädännöstä ei johda mihinkään, ellei ole olemassa kantaaottavia ja ohjaavia järjestelmiä lainsäädännön läpiviemiseksi ja valvomiseksi.

Pohjoismaissa tällainen aktiivinen osallistuminen lainsäädäntöprosessiin on perinteisesti perustunut reagoivaan kansalaisyhteiskuntaan: erilaisiin järjestöihin ja painostusryhmiin, joista on muotoutunut yhteiskunnan tärkeä selkäranka ja omatunto.

Eurooppalaisella tasolla kansalaisyhteiskunnalla on erittäin minimaaliset mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön sen valmisteluvaiheessa. Vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan ja lainsäätäjien välillä ei ole. Tämä on etäännyttänyt kansalaisia politiikasta. Kun lainsäädäntö tulee tosiasiallisesti Brysselistä, oli laki tai määräys sitten hyvä tai huono, vähenee mielenkiinto seurata sen muokkaamista kansalliseksi laiksi. Näin ollen kaikissa jäsenmaissa ei suinkaan ole viety kaikkia EU:n lakeja ja määräyksiä kansalliseen lainsäädäntöön. Tämä koskee useimmiten kuluttajansuojan, ympäristön ja eläinsuojelun parantamista edistäviä lakeja ja määräyksiä.

Tämä ilmiö voimistuu uusien jäsenmaiden myötä. Niissä ei ole ollut Pohjoismaiden kaltaisia mahdollisuuksia kehittää toimivaa, kantaaottavaa kansalaisyhteiskuntaa kansalaisjärjestöineen ja tietoverkostoineen.

Muita EU:n mahdottomuuksia

EU:n perustuslakiluonnoksessa (IV luku) vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luominen on saanut tärkeän aseman. Tämä koskee jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmien osia, kuten esim. rangaistusoikeutta ja poliisivoimia. Yhteisen oikeusjärjestelmän luominen ei tule olemaan helppoa, ottaen huomioon suuret eroavaisuudet eri jäsenmaiden oikeusjärjestelmien välillä.

Lähivuosina on lisäksi ennustettavissa ongelmia mm. EU-budjetin, maatalouspolitiikan, uusien jäsenmaiden integroimisen ja Turkin mahdollisen jäsenyyden kanssa.

Sen lisäksi muutamissa jäsenmaissa poliittista järjestelmää uhkaavat rajut muutokset. Muutamissa jäsenmaissa kansalaiset alkavat huomata että EU:n riesana pidetty demokratiavaje on kasvamassa myös kansallisella tasolla.

Sanomme EI Euroopan unionin perustuslakiluonnokselle koska:

se tarkoittaa enemmän unionia ja vähemmän demokratiaa
se tarkoittaa, että EU-lainsäädäntö ylittää kaikki kansalliset lait, myös Suomen perustuslain
se tarkoittaa siirtymistä enemmistöpäätöksiin lähes kaikilla yhteistyöalueilla
se tarkoittaa yhteistä oikeus- ja poliisilaitosta
se tarkoittaa militarisoinnin edistämistä ja vahvistamista
se tarkoittaa perustuslaissa määrätyin osin luopumista omasta äänestä ja päätösvallasta kaikilla kansainvälisillä foorumeilla
se tarkoittaa ihmisoikeuspolitiikan siirtämistä EU-tuomioistuimen päätösvallan alaiseksi asiaksi
se tarkoittaa ihmisten ja ympäristön alistamista kaupan vapaalle kasvulle ja pääoman vapaalle liikkumiselle

Kaatuuko EU?

Erittäin harva yhteiskuntatieteilijä uskalsi vielä vuonna 1985 ennustaa Berliinin muurin kaatumista. Tämä kuitenkin tapahtui vain neljä vuotta myöhemmin ja vain kaksi vuotta siitä Neuvostoliitto siirtyi historiaan. Eräs niistä harvoista jotka esittivät tämäntyyppisiä skenaarioita, oli ranskalainen sosiologi Emanuel Todd. Hän ennusti 1970-luvun loppupuolella Neuvostoliiton romahtamista. Ennuste perustui mm järjestelmän sisäisiin ristiriitaisuuksiin. Sama mies on myös lei mannut EU:n ohimeneväksi ilmiöksi, joka ei ole enää olemassa 15- 20 vuoden kuluttua. Samanlaisia ajatuksia on esittänyt belgialainen politologi Paul Magnette kirjassaan ”Controler l’Europe” (2003). Siinä hän mm. perusteellisesti analysoi EU-järjestelmän sulkeutuneisuutta ja demokraattisen valvontajärjestelmän puutetta.

Amerikkalainen Nobel palkinnon saaja Milton Friedman totesi osaltaan toukokuussa 2004 EUobserverille antamassaan haastattelussa, että on olemassa suuri mahdollisuus että 12 jäsenmaan euro-vyöhyke romahtaa ”muutaman vuoden sisällä”. Hän ehdottaa euron korvaamista vanhoilla valuutoilla. Friedmanin mielestä on vaikeaa ylläpitää talousunionia sellaisten maiden välillä, joilla on hyvin erilaisia talouksia, kulttuureja ja kieliä. Friedmania pidetään yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimpana taloustieteilijänä.

Tämän lisäksi on nähtävissä yhä kasvavaa kansalaisten epäluottamusta EU:n instituutioita ja päätöksentekojärjestelmiä kohtaan. Vahva kannanotto EU:ta vastaan olivat 2004 kesäkuun EU-parlamenttivaalit, joissa koko unionin äänestysprosentti oli vain 45,5 prosenttia. Äänestysaktiivisuus on laskenut jokaisissa vaaleissa, erityisesti vuoden 1994 jälkeen. Tämä asettaa EU-parlamentin legitimiteetin kyseenalaiseksi. Ainoa EU:n demokraattisesti valittu elin ei nauti EU:n jäsenmaiden kansojen enemmistön tukea.

Yli 70 % Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisista vaatii kansanäänestyksen järjestämistä EU:n perustuslaista. Useassa jäsenmaassa tämä toive toteutuu. Nähtäväksi jää, tuleeko välttämätön kansalaiskeskustelu olemaan reilua ja avointa. Saavatko kyllä- ja ei-puoli tasa-arvoisen käsittelyn rahan ja palstatilan suhteen? Kunnioitetaanko mahdollista ei-päätöstä jossain jäsenmaassa vai keksitäänkö vippaskonsteja äänestystuloksen tulkitsemiseksi, uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi tai koko tuloksen unohtamiseksi?

Sekä Englannissa, Tanskassa että Ruotsissa EU:hun kriittisesti suhtautuvien määrä on suuri ja erilaiset mielipidemittaukset osoittavat, että perustuslakikansanäänestys näissä maissa saattaisi tuottaa ei-tuloksen. Tällainen tilanne avaisi paljon uusia mahdollisuuksia ja saattaisi ajan myötä johtaa myös muiden jäsenmaiden irrottautumiseen EU:sta sisäisten ristiriitojen ja yhteiskunnallisten erilaisuuksien korostuessa.

Artikla I.59 EU:n perustuslakiluonnoksessa mahdollistaa jäsenmaan eroamisen EU:sta jäsenmaan valtiosäännön mukaisesti. Samalla todetaan, että unioni neuvottelee kyseisen jäsenvaltion kanssa. Se tekee sopimuksen eroamiseen sovellettavista menettelytavoista ottaen huomioon ne puitteet, jotka säätelevät myöhempiä suhteita unioniin.
Kukaan ei voi tietää, mikä olisi tällaisen sopimuksen sisältö. Käytännössä tänä päivänä on jo olemassa kolme eri vaihtoehtoa toisenlaiselle yhteistyölle EU:n kanssa. Ne edustavat enemmän tai vähemmän vapaaehtoista hallitustenvälistä yhteistyötä.

1) Euroopan vapaakauppa-alue EFTA, johon tänä päivänä kuuluvat Norja, Islanti, Sveitsi ja Lichtenstein. EFTA muistuttaa EU:ta yhdessä kohdassa: maiden välillä vallitsee vapaakauppasopimus kaikkien teollisuustavaroiden kohdalla, aivan kuten EU:ssa. Mutta kun tullit EU:ssa ovat samat kaikille jäsenmaille, EFTA-maat voivat itse päättää tulleistaan koskien EFTA:n ja EU:n ulkopuolisia maita. EFTA-maat ovat käyttäneet tämän mahdollisuuden ja luoneet merkittäviä kauppasopimuksia esim. Meksikon, Marokon, Turkin, Singaporen, Romanian, Bulgarian ja Kroatian kanssa. Neuvottelut ovat sen lisäksi käynnissä mm. Egyptin ja Libanonin kanssa.

Tällainen yhteistyö mahdollistaa myös kehitysmaille suuremman, ja ennen kaikkea muuhun kuin pelkästään taloudellisen hyödyn maksimointiin perustuvan markkinaosuuden EFTA:ssa kuin EU:ssa. Tämä siksi, että EU-komissio harjoittaa kovaa suojelupolitiikkaa niiden kehitysmaiden tuotantolaitosten kohdalla, jotka jäävät eloon vapaan kilpailun markkinoilla.

EFTA tarjoaa globalisoituvassa maailmassa paljon suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa EU:n protektionismiin, joka estää köyhimpien maiden kehitystä suosimalla kehityspolitiikassaan ja kaupanteossaan vanhoja EU-maiden siirtomaita ja vääristämällä hintoja omaksi edukseen.

2) Euroopan talousalue ETA. ETA-sopimus astui voimaan vuonna 1994 EU:n ja EFTA:n välisenä talousyhteistyönä. ETA-sopimus perustuu siihen, että alueen sisällä vallitsee vapaa liikkuvuus teollisuus-tuotteille, työvoimalle, palveluille ja pääomalle. Sopimusta leimaa vahva EU:n yliote. Sen vuoksi myös EU:n ulkopuolisten maiden tulisi pääsääntöisesti omaksua/totella EU:n direktiivejä. Alkuvaiheessa sekä Norja, Islanti, Ruotsi, Itävalta ja Suomi olivat EFTA:n jäseninä mukana ETA:ssa. Nykyään vain Norja, Islanti ja Lichtenstein ovat mukana ETA:ssa. Sveitsi taas on päättänyt pysytellä ETA:n ulkopuolella, mutta on edelleen mukana EFTA:ssa.

Norjan hallitus on tähän asti kiltisti totellut EU-direktiivejä, vaikkei mitään suoranaista pakkoa ole. Norjan hallitukset ovat kuitenkin koko ajan odottaneet hyvää hetkeä, jolloin voitaisiin taas voitaisiin ruveta puhumaan EU-jäsenyydestä. Tilanne on nyt huomattavasti hankaloitunut EU:n perustuslakiluonnoksen takia.

3) Itsenäinen kauppa- ja yhteistyösopimus Pohjoismaiden ja EU:n välillä. Pohjoismaita yhdistävät monet yhteiset perinteet, arvot, samankaltaiset kulttuuritaustat, maailmankatsomus ja, lukuun ottamatta Suomea, kielten sukulaisuus. Tämä on mahdollistanut yhteisiä kannanottoja erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla ja myöskin yhteisiä linjanvetoja vain pohjoismaita koskevassa politiikassa. Pohjoismaat ovat onnistuneet kehittämään hajautettua yhteistyötä lähes kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Pohjoismaiden yhteisillä elimillä, kuten Pohjoismaiden Neuvostolla (perustettu 1952) ja Pohjoismaiden Ministerineuvostolla (perustettu 1971) ei ole ylikansallista valtaa pakottaa yksittäisiä maita hyväksymään tiettyjä päätöksiä. Integraation voima on sen sijaan perustunut 1) erilaisiin selvityksiin ja tutkimuksiin, 2) yhteisten päätösten valmisteluun yhteisymmärryksen ja yhteisten arvojen pohjalta, 3) kansalaisyhteiskunnan eri aktiviteettien tukemiseen.

Tätä metodia käyttäen on kehitetty pohjoismainen työmarkkinaunioni, sopimus sosiaaliasioista, pohjoismainen passiunioni, kielisopimus, Nordplus-vaihto-opiskeluohjelma sekä koko sarja kulttuuripoliittisia yhteistyömuotoja, kuten Nordisk Filmfond. Tähän ei ole tarvittu yhteistä perustuslakia.

Lukuisat selvitykset ja mielipidemittaukset osoittavat, että pohjoismainen vapaaehtoinen hallitustenvälinen yhteistyö nauttii laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa.
Pohjoismainen yhteistyö erottuu ratkaisevasti EU-yhteistyöstä:
– ei ole kyse ylikansallisesta sanelu-kompetenssista, vaan itsenäisestä yhteistyöstä
– yhteistyö ei perustu valtavaan virkamiesmäärään ja byrokratiaan
– korruptiota ja valvontaongelmia ei ole esiintynyt
– yhteistyötä on leimannut avoimuus, läpinäkyvyys ja suhteellisen hyvin toimiva yhteys kansalaisyhteiskuntaan
– kansan hyväksyntä ja tuki

MITÄ EU:N TILALLE? KANSALAISTEN EHDOILLA TOIMIVA KANSALLISVALTIO JA AITO KANSAINVÄLINEN YHTEISTYÖ

Hallitustenvälinen yhteistyö (liitto-)valtion sijaan

Ennen kansanäänestystä vuonna 1994 käydyssä keskustelussa Suomen poliittiset johtajat viittasivat useasti EU:n hallitustenväliseen yhteistyörakenteeseen. He korostivat mahdollisuutta käyttää veto-oikeutta tärkeän kansallisen edun ollessa uhattuna EU:ssa. Kansalaiset ottivat tämän mahdollisuuden hyvin vakavasti ja se oli eräs syy äänestystuloksen positiivisuuteen. Hyvin nopeasti poliittinen eliitti kuitenkin unohti sanomansa ja jokaisen uuden EU-sopimuksen myötä (Amsterdam 1997, Nizza 2001) veto-oikeus sai väistyä enemmistöpäätösten tieltä. Uusi perustuslaki on viimeinen naula arkussa.

Sen jälkeen kun järjestettiin kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta, joka siis perustuu hallitustenväliseen yhteistyöhön, ei suomalaisten mielipidettä EU:n kehityksestä kohti (liitto?)valtiota ole kysytty. Suomalaisille ei ole myöskään pahemmin selitetty, mitä luopuminen hallitustenvälisestä yhteistyömuodosta merkitsee.

Hyvin toimiva, kaikkien osapuolten kunnioittama ja kansalaisten aktiivista tukea nauttiva hallitustenvälinen yhteistyö voisi kuitenkin olla sellainen vallankäytön muoto, jossa kansallinen moninaisuus ja omaleimaisuus otetaan huomioon ja jossa kansalaisyhteiskunnalle annetaan toimiva rooli. EU:ssa tai EY:ssä näitä edellytyksiä ei koskaan ole edes yritetty luoda vaan päämääränä on Maastrichtin sopimuksesta lähtien ollut keskitetty, virkamiesten johtama (liitto-)valtio.

Euroopan tasolla tällainen hallitustenvälinen yhteistyö olisi toteuttavissa monen sopimuksen kirjona. Näitä allekirjoittamalla eri jäsenmaat voisivat kansalaisten tuella itsenäisesti valita niitä yhteistyöalueita, joissa katsovat yhteistyön olevan tarpeen ja kansalaisten etujen mukaista. Pohjoismaiden kohdalla tällaisia kansalaisten hyväksymiä yhteistyöalueita ovat perinteisesti olleet ympäristö-, pakolais- ja kehitysmaapolitiikka, aseistariisunta, huumekaupan ja prostituution torjuminen. Eräs yhteistyöalue saattaisi olla maatalous, joka Suomen kohdalla on kärsinyt rajuja tappioita EU:n tehomaataloutta suosivan politiikan johdosta. Sitä täytyisikin arvioida uudestaan aivan eri näkökulmasta. Tämä koskee myös kalastusta, joka on samoin EU:ssa kaltoin kohdeltu yhteistyöalue.

Hallitustenvälinen yhteistyö tarkoittaa, että jokaisella jäsenmaalla on veto-oikeus asioissa, joita voidaan perustellusti pitää kansallisesti merkittävinä. Näin ollen esim. ympäristöyhteistyö tarkoittaa, että jokainen yhteistyösopimusta allekirjoittava maa voi ylläpitää tiukempia normeja kuin sopimuksessa edellytetään. Mitään jäsenmaata ei voida pakottaa päästämään näitä normeja rikkovia tuotteita oman maan rajojen yli. Tämä merkitsisi Pohjoismaiden kohdalla sitä, että voisimme edelleen kieltää luonnolle ja ihmiselle erittäin myrkyllisen Parakvat-torjunta-aineen ja allergiaa ja syöpää aiheuttavien Atso-elintarvikeväriä sisältävien tuotteiden myynnin. Voisimme myös ylläpitää tiukempia normeja koskien eläinkuljetuksia ja päättää itsenäisesti esim. ekologisesti kestävän maanviljelyn tukemisesta.

Hallitustenväliset sopimukset mahdollistavat myös yhdenmukaisuusvaatimuksen rikkomisen turvallisuuspolitiikassa. EU:n ja USA:n yhteisesti ajama uusi maailmanjärjestys (”new world order”) perustuu terrorismin vastaiseen taisteluun ja oikeuteen interventioihin missä tahansa maailmassa. Se ei suinkaan nauti kaikkien EU-jäsenmaiden kansalaisten enemmistön tukea.

Mm. entisten puolueettomien maiden, Itävallan, Irlannin, Ruotsin, Maltan sekä Suomen kansalaisten selvä enemmistö pitää edelleen puolueettomuutta ensisijaisen tärkeänä asiana.

Itsenäisinä kansallisvaltioina nämä maat voisivat EU:n ulkopuolella saavuttaa paljon enemmän vaikutusvaltaa erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla. Ne voisivat toimia vapaasti kansojensa tahdon mukaisesti välittäjinä kriiseissä, joissa suurvallat ainoastaan toimivat omien etujensa ajamiseksi.

Kaikki tutkimukset kriisienhallinnasta korostavat muiden kuin suurvaltojen ajamien ratkaisumallien tärkeyttä ja kriisejä vaimentavaa vaikutusta. Tästä löytyy paljon esimerkkejä Ruotsin ja Suomen politiikoista ennen EU-jäsenyyttä ja molempien maiden hyvästä maineesta rauhan ja kehitysmaapolitiikan edistämisen edelläkävijämaana.

Vaihtoehtoinen turvallisuuspolitiikka on tänä päivänä välttämättömämpi kuin koskaan. Nyt maailman ajankohtaiset turvallisuusongelmat pyritään ratkaisemaan pääasiallisesti poliittisin tai sotilaallisin pakkokeinoin. Se synnyttää vihaa ja johtaa uusiin väkivaltaisuuksiin. Mutta maailman, myös Suomen ja Euroopan, perustavanlaatuiset turvallisuusongelmat eivät ole enää sotilaallisia. Ne ovat luonteeltaan sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia ja poliittisia, eikä niitä ei ratkaista vapauttamalla pääomia, korottamalla puolustusmäärärahoja ja kiihdyttämällä globalisaatiota. Ne ratkaistaan uudenlaisella ajattelulla, uudenlaisella alueellisella ja maailmanlaajuisella vastuun kantamisella, uudenlaisella kansalaisten valistamisella ja uudenlaisilla poliittisilla johtajilla. Tällainen prosessi voidaan käynnistää ainoastaan avoimessa kansalaisyhteiskunnassa. Tässä prosessissa pohjoismaiden pitkä kokemus kriisien ratkaisemisesta siviilivoimavaroin on erityisen arvokas.

Kätemme ovat tiukasti sidotut EU:ssa. Sen osoittaa Norjan edistyksellinen kansainvälinen toiminta viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin sekä Suomen, Ruotsin että Tanskan ääni on hiljentynyt kansainvälisillä areenoilla.

Vuonna 1993 Norja toimi välittäjänä Israelin ja Palestiinan välillä. Kun vuonna 1995 neuvoteltiin uudelleen nk. Baselin sopimus myrkyllisten jätteiden kuljetuksista, Tanskan hallitus yhdessä Norjan, Ruotsin ja Suomen hallitusten kanssa halusi esittää tiukempia sääntöjä. EU-komissio kuitenkin vastusti tätä ehdotusta. Koska komissio toimii jäsenmaiden puolesta ainoana neuvottelijana, esitys vedettiin takaisin. Norja teki kuitenkin esityksen yksin, jolloin EU:n ministerineuvosto hyväksyi saman vuoden syyskuussa Norjan tiukemman esityksen vastoin komission tahtoa. Vuonna 2002 Norja sai aikaan aselevon Sri Lankassa ja Sudanissa. Kansainvälisissä neuvotteluissa Norja on lisäksi tukenut useasti muiden itsenäisten valtioiden, kuten Kanadan ja Sveitsin, kanssa kehitysmaiden intressejä EU:ta, USA:ta ja Japania vastaan. Mm. YK:n huippukokouksessa Johannesburgissa vuonna 2002 Norja onnistui useiden EU:n ulkopuolisten maiden hallitusten kanssa estämään päätöksen, jonka mukaan Maailman kauppajärjestön (WTO) säännöt olisivat ensisijaisia kansainvälisiin ympäristösäädöksiin nähden. Jälleen Norjan ja sen liittolaisten tahto oli ristiriidassa mm. Euroopan unionin komission kanssa.

Hallitustenvälisen yhteistyön puitteissa Suomi voisi toimia yhtä edistyksellisesti kuin Norja tasa-arvoisemman ja turvallisemman Euroopan ja maailman puolesta. EU:n osavaltiona tai provinssina se ei ole mahdollista.

Hallitustenvälinen yhteistyö merkitsee myös sitä, että yksittäiset maat voivat vapaasti ja yhteistyössä minkä tahansa muun maan kanssa perustaa järjestöjä, instituutioita ja foorumeita jo olemassa olevien oheen. Näin esim. Pohjoismaat voisivat perustaa yhteisen ”Pohjoisten alueiden ympäristöneuvoston” ja Välimeren maat voisivat perustaa ”Välimeren alueen ympäristöneuvoston”, johon kuuluisi myös Pohjois-Afrikan maita. Samalla tavoin voitaisiin perustaa uusia, vaihtoehtoja tarjoavia instituutioita rauhan edistämistä ja kehitysmaiden ongelmien ratkaisua varten. Alueellisilla foorumeilla olisi läheisempi suhde sen alueen kansalaisyhteiskuntaan ja ne tuntisivat alueen ongelmat, kulttuurin ja arvoperinteet. Näitä instituutioita ei tulisi EU:n tapaan johtaa virkamieshallinnolla ja yritysten ehdoilla. Niiden ensisijaisena tehtävänä olisi kyseisen alueen kansalaisten etujen ja arvojen valvominen, ympäristön ja kulttuuriperinteen ehdoilla.

Aktiivinen ja toimiva kansalaisyhteiskunta

Pohjoismaisten ja mannereurooppalaisten poliittisten perinteiden ja toimintatapojen välillä on perustavanlaatuisia eroja. Tämä näkyy räikeästi EU:n päätöksentekorakenteissa, joissa ranskalainen hallintoperinne on vahvasti edustettuna. Seuraus on vahvasti keskitetty ja sulkeutunut virkamiesvalta. Ratkaiseva poliittinen valta on instituutioilla ja henkilöillä, jotka eivät ole suoraan vastuussa äänestäjille poliittisista päätöksistään. Tämä koskee erityisesti EU:n komissiota.
Euroopan unionissa kansalaisyhteiskunta on erittäin heikosti edustettuna kaikissa päätöksentekovaiheissa. Pohjoismaissa sen sijaan kansalaisyhteiskunnalla on perinteisesti ollut vahva rooli poliittisen järjestelmän painostus- ja valvontakeinona. Siitä on ollut osoituksena kansalaisten aktiivisuus eri järjestöissä ja tietoverkostoissa, osallistuminen poliittiseen elämään eri tasoilla, tietoisuus aloite- ja valituskanavista ja mahdollisuuksista.

EU:ssa ratkaisevia kansalaisia koskevia päätöksiä tehdään ylhäältä alas. Ne tekee komissio, jolla on pohjimmiltaan yksinomainen lakialoiteoikeus. Järjestelmä ei ole täysin vastakkainen kuin Pohjoismaissa. Huolimatta EU:n vahvasta vaikutuksesta, Pohjoismaista löytyy kuitenkin niitä yhteiskuntarakenteita jotka ovat demokraattisen, avoimen ja osallistuvan kansalaisyhteiskunnan selkäranka.

Hyvän esimerkin antavat työmarkkinoiden rakenteet. EU:ssa ne perustuvat pitkälti keskitettyyn lainsäädäntöön. Pohjoismaissa ne, toki eri vahvuisina, ovat perustuneet eri osapuolten yhteisymmärrykseen ja sopimuksiin, joissa vahvoina osapuolina ovat toimineet ammattijärjestöt. Nämä ovat eräs tärkeimmistä kansalaisyhteiskunnan jäsenten etuja valvovista ryhmistä. Samoja esimerkkejä löytyy koskien sosiaalista tasa-arvoa, ympäristöä, kehitysyhteistyötä ja rauhan edistämistä. Näissä kansalaisjärjestöillä on perinteisesti ollut vahva rooli pohjoismaisessa päätöksentekojärjestelmässä. EU:ssa vaikutusmahdollisuudet ovat ratkaisevasti kaventuneet.

Seurauksena kansalaisten mielenkiinto on laimentunut näitä demokraattista päätöksentekojärjestelmää ylläpitäviä järjestöjä kohtaan. Yhteiskunnallisen osallistuminen on alkanut kuihtua.

Kansalais- ja ruohonjuuritason järjestöt, ammattijärjestöt sekä kansalaisten etuja ajavat liikkeet ja verkostot muodostavat ne voimat, jotka pystyvät ja joiden pitää edistää yhteiskunnallisia muutoksia kansalaisten ehdoilla. Niiden asema on vahvistettava ja turvattava.

EU:n vaihtoehto on toimiva kansalaisyhteiskunta, joka perustuu osallistumiseen, avoimuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja aitoon kansainväliseen yhteistyöhön ihmisten ja ympäristön ehdoilla. Se tarvitsee lehdistön, joka ei ole poliittisen eliitin oikea käsi vaan kansalaisten intressien valvoja ja monipuolisen keskustelun virittäjä.

Median rooli kansalaisten edunvalvojana

Toimivassa kansalaisyhteiskunnassa on ratkaisevassa asemassa myös yhteistä kieltä käyttävä media. Sillä on paikkansa yhteiskunnallisen keskustelun virittäjänä sekä kansalaisten etujen edistäjänä ja valvojana.

Pohjoismaissa tällaiseen demokraattisesti toimivaan mediapolitiikkaan pyrittiin aktiivisesti, ja 70- ja 80-luvulla päästiin myös melko hyviin tuloksiin. Kansalaisjärjestöille annettiin jonkin verran palstatilaa ja ns. pehmeät arvot olivat salonkikelpoisia.

Mutta 90-luvulla tilanne alkoi hiipien muuttua ja mediasta tuli yhä enemmän suuryritysten ja poliittisen eliitin oikea käsi. Keskusteluilmapiiri muuttui tunkkaisemmaksi. Tutkivaan journalismiin perustuvia kriittisiä yhteiskunnallisia näkemyksiä ei juuri löytänyt, eikä löydä, mistään valtakunnallisesti merkittävästä mediasta.

Vahva esimerkki Euroopan unionin vaikutuksesta mediaan oli jo vuoden 1994 kansanäänestys Maastrichtin sopimuksesta. Kyllä-puolen argumentointi ja edustajat olivat vahvasti esillä kaikissa medioissa, kun ei-puolen sanoma sai huomattavasti vähemmän näkyvyyttä.

Monelle yhteiskunnallisesti aktiiviselle erilaiset internet-sivustot ovat julkisen median ajaman ”yhden totuuden politiikan” takia muodostuneet uusiksi tietolähteeksi. Toimivan yhteiskuntakeskustelun aikaansaaminen on kuitenkin tältä pohjalta paljon vaivalloisempi tapa puolustaa demokratiaa. Se vaatii paitsi internet-yhteyttä, usein myös paljon aikaa sekä kielitaitoa. Pohjoismaissa tälläkin alueella ollaan edelläkävijöitä. Uusi teknologia löytyy useimmista kodista ja ennen kaikkea nuori sukupolvi on taitava sivustojen löytäjä ja käyttäjä. Merkittävä osa kansalaisista jää kuitenkin internetin keskustelufoorumien ulkopuolelle ja se näkyy yhteiskunnallisena passivoitumisena.

Euroopan unionin kaukainen ja sulkeutunut päätöksentekojärjestelmä sekä kaupan vapauttamista ja suuryritysten ehdoilla toimivaa globalisaatiota vahvistava EU:n perustuslaki eivät ole omiaan murtamaan julkisessa mediassa vallitsevaa epädemokraattista julkaisupolitiikkaa. Kun päätökset tehdään Brysselissä, Frankfurtissa, Washingtonissa jne., asioiden läheinen seuraaminen muuttuu mahdottomaksi ja kansallinen media jää valmiiden lehdistötiedotteiden ja suppean virkamieskoneiston lausuntojen varaan.

Päätökset jotka valmistellaan ja toteutetaan lähellä kansalaisia edistävät median mahdollisuuksia toimia todellisena keskusteluvälineenä ja kansalaisten edunvalvojana. Edellytyksenä on, että suurin osa päätöksenteosta on tapahduttava joko valtakunnallisella, kunnallisella tai vielä alemmalla tasolla. Ei siis EU-tasolla, kuten nykyään.

Pohjoismaat malliksi jälleen kerran

Kymmenen vuoden ajan olemme voineet seurata, miten ennen maailmalla kadehdittu pohjoismainen hyvinvointimalli on ajettu julmasti alas, suurilta osin EU-politiikan takia. On nähtävissä myös, miten kansalaisia on saatu monissa asioissa polvilleen kovan talouspolitiikan avulla.

Näyttää siltä, että Suomessa tämä kehitys on ehtinyt kaikkein pisimmälle. Täällä poliittinen konsensus ja puolueiden eroavuuksien kaventuminen on edennyt kovaa vauhtia verrattuna muihin Pohjoismaihin. Se on myös ollut omiaan tekemään kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta
alistuvia ja mukautuvaisia.

Uuden kuilu-yhteiskunnan hyväksyminen, tai ehkä lähinnä näkymättömäksi tekeminen, on tapahtunut yllättävän tuskattomasti. Näin ollaan luovuttu myös useista ympäristöarvoista ja muista ns. pehmeistä arvoista.

Kehitystä ei ole yhtä vaivattomasti hyväksytty muissa Pohjoismaissa. Tanska ja Ruotsi ovat molemmat äänestäneet ei EU:n yhteiselle valuutalle. Molemmissa maissa torjunta perustui pitkälti pelkoon siitä, että rahaliitto merkitsisi kuolemaniskua pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Sosiaalinen alasajo onkin kaikkien tutkimusten mukaan ollut rankinta juuri Suomessa, ainoassa euron käyttöön ottaneessa Pohjoismaassa.

Nyt käydään etenkin Tanskassa, mutta myös Ruotsissa, vilkasta keskustelua Euroopan unionin perustuslakiluonnoksesta. Perustuslaissa todetaan, että EU:n yhteinen valuutta on euro. Se saattaisi pakottaa Tanskan ja Ruotsin luopumaan kruunuistaan ja hyvinvointipolitiikastaan. Molempien maiden kansalaisia askarruttaa myös selkeä tavoite kehittää EU:lle yhteistä armeijaa sekä unionin oikeushenkilöys. Se tekee EU:sta ulkopoliittisen toimijan jäsenmaiden vallan kustannuksella. Tanskassa on perustuslaillinen velvoite järjestää EU:n perustuslaista kansanäänestys. Ruotsissa paineet kansanäänestyksen puolesta ovat erittäin suuret.

On olemassa realistinen mahdollisuus, että näissä maissa torjutaan EU:n perustuslaki. Siinä tapauksessa Pohjoismaat saattaisivat hyvinkin Norjan, Tanskan sekä Ruotsin voimin palata maailmankartalle maina ja kansoina, jotka puolustavat demokratiaa, kansalaisyhteiskuntaa, rauhaa, ympäristöä ja maailmanlaajuista tasa-arvoa. Tämä antaisi monen pienen maan kansalaisille ja järjestöille uutta uskoa vaihtoehtoiseen politiikkaan ja kansalaisyhteiskunnan voimaan.

Politikernas motto – kuva och härska!

Då man ser tillbaka på vad som skett i Finland under de senaste tio åren kan man inte låta bli att förvåna sig över hur det har varit möjligt att, på så kort tid och utan att det har förekommit några störra protester, genomföra en så total nedkörning av vår en gång så uppskattade, och för många länder avundsvärda samhällsmodell.

Kanske har finländarna helt enkelt varit alltför godtrogna och tacksamma objekt för den politiska härskarklassen som i rekordfart har omfattat en häpnadsväckande förljugenhet, ett nonchalant bagatelliserande av medborgarnas oro och bekymmer, och ett direkt förakt för demokratin och folkets rättigheter.

Då finländarna röstade om EU-medlemskapet år 1994 röstade många ja eftersom vi blev utlovade säkrare arbetsplatser, bättre utvecklingsmöjligheter för näringslivet och större säkerhetspolitisk trygghet. Dessutom skulle vår stora uppgift bli att införa nordiska värderingar i EU.

Idag säljs de finländska företagen till utlandet i slutförsäljningstakt. Få familjer har undgått arbetslöshetens gissel. Otrygga och mentalt stressande korttidsanställningar drabbar i ökande takt främst de unga och kvinnorna. Ungdomarna har så gott som inga möjligheter att bilda familj under trygga förhållanden. Barn omhändertas av samhället i ökande takt. Vår social- och hälsovård är på portugisisk nivå. I skolorna växer klasserna och lärarnas ansvar, medan lönen minskar. Utbrändheten bland lärare, sjuksköterskor och socialvårdspersonal är ett dagligt problem. En stor del av finländarna mår dåligt.

Men det händer ingenting. Vi jobbar på i ännu snabbare takt i rädsla för att förlora det lilla som finns kvar. Vi för ingen debatt om ämnen som på 70- och 80-talet utgjorde grunderna till den nordiska värdegemenskapen; miljö, fred, nedrustning, ansvar för utvecklingsländerna, social jämställdhet. Den nordiska rösten har tystnat i internationella forum. Vi tiger om globaliseringens förödande inverkan. Vi talar inte om nedrustning. Istället understöder vi Europas och därmed hela världens militarisering. Miljö-debatten har förstummats. Vi bygger kärnkraft och protesterar inte mot att redan förbjudna hälso- och miljöfarliga bekämpningsmedel åter får tas i bruk. Vi ser stillatigande på medan vårt lantbruk avvecklas.

Och utan nämnvärd kritisk debatt skall vi nu underkastas en EU-grundlag. Men tack vare fiaskot under toppmötet i Bryssel får vi nu lite mera betänketid. Förslaget kommer inte att förändras i nämnvärd grad för de små medlemsländerna. Spelet som nu pågår är de stora ländernas maktkamp.

För finländarnas del vore det nu viktigt att utnyttja andrummet till att föra en öppen debatt om vad en dylik grundlag skulle betyda för oss och att hålla i minnet vad som hände under folkomröstningskampanjen 1994. EU-kritikernas farhågor avfärdades då som skrämselpropaganda.
Även denna gång bagatelliserar våra politiska ”ledare” alla farhågor och all kritik.

Statsminister Matti Vanhanen och utrikesminister Erkki Tuomioja upprepar utan skrupler att alliansfriheten består trots att högt uppsatta militärer i Finland och utomlands är av annan åsikt. Lilleputtdelstaten Finlands storfurste Paavo Lipponen stöder öppet ett NATO-medlemskap och ett deltagande i EU:s militära kärna. Han förkastar på sitt envåldshärskarmanér finländarnas krav på folkomröstning.

Man framhäver vikten av att alla medlemsländer får sin egen komissionär. En uppenbar teater för folket eftersom komissionärerna enligt grundlagen (artikel 25) förpliktar sig att inte mottaga några som helst råd eller direktiv från sina forna nationalstater utan skall handla helt i EU:s intressen. Hur många gånger har vi sett Erkki Liikanen hälsa på i Finland på sistone? Var gömde han sig när det finländska lantbruket nyligen fick ytterligare en dödsstöt?

Vad vår politiska elit inte vill diskutera är att EU får ensamrätt att tala för medlemsländerna i internationella forum såsom t.ex. Världshandelsorganisationen, att EU:s grundlag står över all nationell rätt, även Finlands grundlag, att vi förpliktar oss att förverkliga unionens mål och främja (på finska puolustaa) unionens värderingar, att vi i grundlagen förpliktar oss att öka militärbudgeten och att EU i avsevärd grad får inflytande över vår sysselsättnings- och socialpolitik etc. etc.

Erfarenheten visar dessutom att vi upprepade gånger kommer att bli överkörda av de stora medlemsländernas skrupellösa politik som är helt inriktad på egna intressen och fördelar.

Och vi bör hålla i minnet att EU integrationen inte slutar här. Den försvarspolitik som nu eventuellt blir ogenomförd kommer åter upp på EU:s agenda inom en snar framtid.
Det gemensamma skattesystem som Tysklands finansminister omnämnde i The Sunday Times 23.12.01 hör även till de ärenden som man kommer att återkomma till. Även EU-komissionens ordförande Romano Prodi uttryckte sig helt klart i ärendet i Financial Times 4.12.01 då han konstaterade att euron kommer att tvinga EU att ta i bruk olika ekonomiska styrmekanismer. Mekanismer som det är politiskt omöjligt att tala om för tillfället men som kommer att tvingas fram då EU en dag står inför en krissituation.

Även EU-konventets viceordförande Jean-Luc Dehaene, f.d. belgisk statsminister uttalade sig i European Voice 3-9/72003 för en gemensam EU-inkomstskatt för finansierandet av framtida verksamhet. Dehaene förutspår att EU:s grundlag i det här hänseendet måste ändras redan inom 3 år efter ikraftträdandet.

Vad skall vi finansiera med en sådan EU-inkomstskatt? Militär upprustning? Korrupta EU-projekt?

Fransk vinodling? Utplåningen av polska familjejordbruk till förmån för holländska och tyska gigant-lantbruk? Privatiseringen av den offentliga sektorn?

I flera medlemsländer har framträdande politiker och uppskattade intellektuella kritiserat både EU-konventets arbetsmetoder och grundlagens innehåll.

Hos oss hörs det mycket lite kritik från den politiska eliten. Helst skulle man se att hela grundlagen tigs ihjäl. För dem som ännu är beredda att tänka själva, och som inte ser EU:s framtid så problemfri som våra politiska ”ledare”, finns det inga andra alternativ än att yrka på en folkomröstning. Detta kan man göra genom att skriva namnet på appellen för en folkomröstning www.kansanaanestys.fi

Det är nu det gäller! Efter att EU:s grundlag har trätt i kraft gäller det bara att tiga och lyda. Men vi har ju förstås legat i hård träning redan en längre tid så vi har mycket goda förutsättningar att lyckas med det även inom ramarna för super-förbundsstaten EU.

Ulla Klötzer, lärare

Ordförande för folkrörelsen Alternativ till EU

Högt tempo förödande för demokratin

Ulla Klötzer, ordförande för folkrörelsen Alternativ till EU (Finland), ger sin syn på konventets arbete med EU-grundlag.

– När man inom EU beslutade att ett grundlagsförslag skulle utarbetas av ett konvent – och inte av en regeringskonferens som när tidigare EU fördrag har utarbetats – var det klart att syftet var att hårdstyra beslutsprocessen och ställa den beslutande regeringskonferensen inför fullbordat faktum. Detta har senare bestyrkts genom att de tyska och italienska regeringscheferna, Gerhard Schröder och Silvio Berlusconi, har varnat medlemsländerna för att komma med alltför många ändringsförslag. Varningarna är en fortsättning på de arbetsmetoder som konventets presidium använde sig av för att snabbt komma fram till ett förslag som till största delen gjorts upp på de stora ländernas och presidiets villkor.

Konventets arbetsmetoder kritiserades hårt av bl.a. Luxemburgs statsminister Jean-Claude Juncker i Der Spiegel, 25/2003. Enligt honom förvandlades det stort utannonserade ”demokrati-jippot” till en ”dunkelkammare” där endast presidiets texter gällde. Han anser att hela grundlagstexten är fullständigt oläslig och att Europas medborgare har rätt att få veta vad som pågår. Även Sigfried Bross, domare vid den tyska författningsdomstolen, anser att arbetsmetoderna inte har varit korrekta. En grundlig debatt om EU:s grundvärden borde ha förts i alla medlemsländer redan innan konventet inledde sitt arbete och ett så viktigt dokument bör inte tas fram i så snabb takt.

Men den snabba takten är inte bara förödande för den demokratiska processen i de nuvarande medlemsländerna. I de baltiska länderna och i Öst-Europa har man under det här året, utan en verklig djupgående, öppen debatt, och under närmast olidliga arbetsförhållanden för nej-sidan, drivit igenom ett ja i folkomröstningarna om medlemskap. Kunskapen om EU är på mycket låg nivå. Löften om pengar och högre levnadsstandard har avgjort folkomröstningarna. Grundlagsförslaget har inte debatterats och mycket få medborgare vet att det EU de röstat om inte är det EU de kommer att bli medlemmar av. Att nu få igång en djupgående debatt om grundlagen är fullständigt omöjligt.

För närvarande ser det ut att bli folkomröstningar om grundlagen i åtminstone åtta länder. Om det blir på lika villkor för grundlagsförespråkare och -kritiker återstår att se. Tidigare erfarenheter bådar inte gott. Finlands regering ställer sig negativ till en folkomröstning i detta skede. Detta trots att en gallup i juni visade att 68 % av befolkningen anser en folkomröstning vara nödvändig. Den politiska scenen i Finland har under en längre tid genomgått en förödande harmonisering och den konsensuspolitik som inleddes i samband med EU-medlemskapet, och de därpå följande regnbågsregeringarna, har djupa rötter. I motsats till Sverige och Danmark har Finland inget starkt nej-parti, som skulle politisera debatten och förse folket med kritisk information om EU. Junigallupen visar dock att finländarna inte är helt likgiltiga i EU-frågor. 61 % önskar att makten skall återföras till Finland och 85 % motsätter sig en EU-president.

För att vi i Norden, och speciellt vi i Finland, skall kunna upprätthålla och i hög grad återuppbygga den nordiska välfärdsmodellen – som åtnjuter medborgarnas fulla stöd – måste vi säga nej till en grundlag för EU. Vi måste återta våra ekonomiska och demokratiska styrmedel och vår röst för jämlikhet och fred i internationella forum. Våra parlament måste återta lagstiftningsrätten i frågor som gäller folkets vardag. Endast gränsöverskridande problem hör hemma i gränsöverskridande institutioner och även då bör de nationella parlamenten delta i beslutsprocessen.

Ulla Klötzer, ordförande för folkrörelsen Alternativ till EU (Finland)

Suoria & käyriä

Saako käyriä kurkkuja kuljettaa tervatulla savolaisveneellä?
Saa jos kurkut, vene ja terva ovat Erkki Liikasen.

Mitä tarkoittaa EU:n läheisyysperiaate?
EU:lta saatavan tuen täytyy olla lähtöisin läheltä eli kansan kukkarosta.

Miksi Paavo Lipponen haluaa pois Suomesta huitsin Brysseliin?
Koska siellä asuu vähemmän kaunaisia suomalaisia.

Mikä on lääkärissä käyvien EU-virkamiesten yleisin vaiva?
Euroosi.

Montako euro-meppiä mahtuu kupla-volkkariin?
Vaikka kuinka monta. Kyllä se kupla joskus puhkeaa.

Demonstration i Thessaloniki midsommaren 2003

Artikel av Gerd Söderholm Ingått i Vasabladet den 31 juli 2003

Demonstration i Thessaloniki midsommaren 2003
Så matas världspressen

Den stora demonstrationen i Thessaloniki lördagen den 21 juni 2003 samlade femtiotusen (50 000) människor från hela Europa. Mottot var ”Stoppa Nato, USA och EU”. Organisatör var Action-Thessaloniki 2003 med uppgift att skydda tillresta människor som avsåg att yttra sig och demonstrera sin mening om Europeiska unionen och den allt intensivare politiska maktkoncentrationen.

Danmark, Finland och Sverige gillar inte att den nordiska midsommaren vanhelgas av politiska toppmöten, men vad nordiska länder tycker väger inte tillräckligt tungt. Avslutningen på Greklands halvår, januari-juni 2003, som ordförandeland för EU kröntes med ett sedvanligt EU-toppmöte denna gång i Greklands näststörsta stad Thessaloniki mitt under midsommarhelgen.

Att sitta i en museisal på ett internationellt seminarium i en het nordgrekisk stad är det mest antimidsommarprogram jag kan tänka mig. Men på midsommardagens eftermiddag satt vi ett hundratal personer från ett trettiotal länder bland vilka två från Finland i muséet för musikinstrument från antiken och den bysantinska tiden för att utbyta erfarenheter under temat ”För ett Europa utan krig, fattigdom, förtryck och antiterroristlagar”. Arrangör var Action-Thessaloniki 2003 (www.action-salonika2003.org),

I den vackra gränden utanför muséet stötte jag på Sterios Kalaigis och Sofia Sidiaroulou, ekonomie respektive juris studerande och ställde dem frågan om vi kunde emotse en fredlig demonstration med tanke på att var och varannan affär i Thessalonikis centrum var inkapslade bakom veckad plåt som butiksägarna lade de sista skruvarna i för att skydda skyltfönstren.

– Det kommer att gå fredligt till. Det är på grund av propagandan i TV:n och medierna som butiksägarna förseglar affärerna. Propagandan har gått ut på att skrämma folk så att de avstår från att demonstrera. Medierna är kontrollerade av regeringen och man vill med flit skrämma folk. I en vecka har det visats bilder på hur skyltfönster och dörrar täcks in med aluminiumplåt. Vi tillåter aldrig några maskerade människor i demonstrationerna och det finns speciella vakter som ser till ordningen, förklarade Sterios Kalaigis och Sofia Sidiaroulou.

Vår lilla tvåpersoners delegation från Alternativ till EU i Finland, Marjatta Kurtén och artikelförfattaren, gick i tåget som startade klockan fem på eftermiddagen och ringlade sig utmed hela strandgatan Nikis via Vita Tornet och tillbaka längs affärsgatan Tsimiski så långt ögat nådde åt alla håll. När vi hade gått ungefär en timme, klockan sex, hörde vi en skarp smäll, som en bomb, ganska avlägset. Vi fäste oss inte särskilt vid detta. Ingen omkring oss reagerade heller och vi fortsatte att gå. Vi blickade upp mot en övre parallellgata Egnatia likaså heltäckt av demonstranter och begav oss dit. Där stod demonstrationståget stilla. Längst framme på Egnatiagatan mot universitetet kunde vi se stora rökmoln bolma upp. Folk i tåget var insmorda i ansiktet med en vit massa. Det är för tårgasen, sa de. Poliserna stod i position längst framme vända mot det fredliga tåget med rökmolnen bakom sig mot Aristotelesuniversitetet till.

Vi två började gå längs parallella smågator i riktning mot rökmolnet tills vi befann oss bakom poliserna. I parkerna omkring och på gatorna syntes spår av bärsärkagång, rykande trädgrenar, slängda attiraljer, rånarhuvor, kohorn, påkar, smashade bilfönster. Det stank starkt av tårgas. Vi mötte stadsbor med näsdukar för ansiktet. – Det är bara tårgas, det gamla vanliga, ingenting att hänga upp sig på, sa en thessalonikibo som höll på att tvätta ansiktet vid en liten gatukälla. Jag gick för att på betryggande avstånd ta en bild på polisen och nedåt mot den fredliga demonstrationen.

På pressbyrån för Action-Thessaloniki 2003 vid Egnatia 69 följande dag fick vi veta att tusen till tusenfemhundra gängmedlemmar rusat från Aristotelesuniversitetet för att slå sönder och förstöra och att polisen lät dem vandalisera och tända på längs en sträcka av femhundra meter på Egnatia och angränsande gator. Polisen såg på men gjorde ingenting för att hindra dem. Ytterdörren till pressbyrån var sönderslagen och Periklis Kourmoulis berättade att sjuttio ”så kallade anarkister” strömmat in på pressbyrån i femte våningen undan tårgasen och att tvåhundra aktivister från Action-Thessaloniki 2003 hjälpt till att köra ut dem.

Periklis Kourmoulis på pressbyrån berättade att hela våldsverkan var organiserad och att polisen hade infiltratörer i det vandaliserande gänget. Det grekiska kommunistpartiet KKE meddelade efter händelsen att regeringen och polischefen har stort ansvar för våldshandlingarna. Gänget tilläts förstöra både kommunistpartiets kontor på Egnatiagatan och kommunistpartiets studentorganisations kontor, förutom bilar, småbutiker och fasadskyltar som de brände ner. Dess framfart hejdades med tårgasbomber utanför pressbyrån och fram till Aristotelesplatsen där en stor konsert var planerad för den stora fredliga demonstrationen.
I Thessaloniki var antieufronten organiserad av det starkt EU-fientliga kommunistpartiet. Logiken från bland annat Seattle, Amsterdam, Prag och Göteborg, det vill säga att stoppa oppositionen genom att förstöra dess hjärnkontor, gick igen i Thessaloniki där kommunistpartiets kontor attackerades.

Världspressen är troget på plats där det bombas och brinner för att ta lämpliga bilder. I det här fallet får världspressen representeras av den makedoniska tidningen Aupiavn som den 22 juni 2003 kunde visa upp flammande fasader i färg, poliser och vandaler iklädda gasmasker och påkdängare i högsta hugg. Mitt på en bild av EU:s statschefer som flytt undan folkmassan till en närliggande badort på Khalkidhikihalvön syns den finländska presidenten Tarja Halonen glatt leende.

Våldet som tusen till tusenfemhundra personer åstadkom bevakades tillfullo, av de femtiotusen fredligt demonstrerande inte ett spår på någon bild. Kanske fanns det någon kommentar i texten, men tyvärr behärskar jag inte matematikspråket grekiskan.

Fallet Connolly och yttrandefriheten

Artikel av Gerd Söderholm

De finländska regeringarna utnyttjade överraskningsmomentet som taktik när Finland styrdes in i Europeiska unionen genom folkomröstningen 1994. Regeringarna förhindrade varje riktig debatt om den ekonomiska och monetära unionen så som EU-kommissionen krävde. Finländarna röstade i en fråga som de fördes bakom ljuset om.

Det bär britten Bernard Connolly vittnesbörd om i boken ”The Rotten Heart of Europe – the Dirty War for Europe’s Money”. För den fick han sparken från sin tjänst vid kommissionen i oktober 1995. Boken utkom i september 1995.

Bernard Connolly överklagade och drev saken ända till EU-domstolen i Luxemburg efter att ha fått avslag på sitt klagomål mot disciplinnämndens yttrande och avsättningsbeslutet 1996 och efter att förstainstansrätten ogillat hans talan i dom 1999. Den samlade EG-domstolens dom den 6 mars 2001 lydde slutligen att EU-kommissionen gjorde rätt i att avskeda Connolly.

Ett studium av förstainstansrättens och EU-domstolens argumentering är ett studium av EU:s uppfattning om yttrandefriheten.

Formellt lades det Bernard Connolly till last att han åsidosatt tjänsteföreskrifterna för tjänstemän i Europeiska gemenskaperna som samtliga tjänstemän anses känna till, särskilt artiklarna 11, 12 och 17 vilka hårklövs i förstainstansrättens och i den samlade EG-domstolens argumentering till Bernard Connollys totala nackdel.

Enligt artikel 11 skall en tjänsteman fullgöra sina uppgifter och uppträda med enbart gemenskapens bästa för ögonen; han får varken be om eller ta emot instruktioner från någon regering, myndighet, organisation eller person utanför sin institution och inte utan tillsättningsmyndighetens medgivande ta emot hedersbetygelser, ordnar, förmåner, gåvor eller ersättning av något slag från någon regering eller annan källa utanför sin institution utom för tjänster som han gjort antingen före sin tillsättning eller under särskild ledighet för militärtjänstgöring eller annan nationell tjänstgöring.

Enligt artikel 12 skall en tjänsteman avstå från varje handling, särskilt från offentliga uttalanden, som kan skada tjänstens anseende. En tjänsteman som önskar, mot ersättning eller ej, utöva en bisyssla eller åta sig uppdrag utanför gemenskaperna, måste ha tillstånd från tillsättningsmyndigheten. Tillstånd får inte lämnas om bisysslan eller uppdraget är av ett sådant slag att det skadar hans oberoende ställning eller gemenskapernas verksamhet.

Enligt artikel 17 andra stycket får en tjänsteman inte, vare sig ensam eller tillsammans med andra, utan tillstånd från tillsättningsmyndigheten offentliggöra eller låta offentliggöra texter som har samband med gemenskapernas verksamhet. Tillstånd får endast vägras om det planerade offentliggörandet kan skada gemenskapernas intressen.

Samtliga tjänstemän oavsett administrativ ställning omfattas av artikel 12 och artikel 17. Artikel 12 första stycket och artiklarna 11 och 21, utgör ett särskilt uttryck för lojalitetsplikten som gäller varje EU-tjänsteman och som kräver att tjänstemannen i fråga avstår från handlingar som undergräver tjänstens anseende och den respekt som krävs gentemot institutionen och dess myndigheter. Tjänstemannen, i synnerhet om han har en hög befattning, skall uppträda på ett sätt som är höjt över alla misstankar så att det förtroende som finns mellan institutionen och honom alltid skall bestå.

Må medlemsländernas invånare härav dra slutsatsen att deras EU-tjänstemän, när de uttalar sig, inte gör det i det egna landets intresse utan har skyldighet att göra det i EU:s intresse. En ytterligare slutsats av detta är att de har förverkat det nationella förtroendet.

Men till det väsentliga: Varför fick ingenting ofördelaktigt om det monetära europeiska projektet komma ut i offenligheten innan folkomröstningarna?

Det var enligt Connollys beskrivningar inte meningen att människorna skulle förstå innebörden av den monetära frågan eller ens att de med ett penndrag berövades sitt lands viktigaste ekonomiskpolitiska instrument: valutan, centralbanken och penningpolitiken.

Bernard Connolly visste av erfarenhet att han aldrig skulle fått tillstånd till någon bok i monetära frågor mitt i den känsliga tid när Mastrichtfördraget genomdrevs 1991-1992.

Bernard Connolly var sedan 1990 till chef för den enhet inom EU-kommissionen, som ansvarar för övervakningen och driften av europeiska växelkursmekanismen (ERM) och förberedelsen av den gemensamma valutan. Han arbetade i Monetära kommittén, underkommittén för den monetära politiken och [Centralbankschefs]kommittén och övervakade medlemsstaternas monetära politik och analyserade de monetära följderna av genomförandet av den ekonomiska och monetära unionen.

Vid tre tillfällen från 1991 ingav han utkast till artiklar om tillämpningen av monetära teorier, utveckligen av Europeiska monetära systemet (EMS) och de monetära följderna av vitboken om Europas framtid utan att beviljas förhandstillstånd för att publicera artiklarna. År 1995 ansökte han om tre månaders tjänstledighet av personliga skäl och lät under tjänstledigheten publicera boken ”The Rotten Heart of Europe – the Dirty War for Europe’s Money” (Europas ruttna hjärta – det smutsiga kriget om Europas pengar). Vis av tidigare avslag, visste han att han inte skulle få tillstånd att publicera en bok, trots artikel 10.1 i Europarådets konvention om de mänskliga rättigheterna enligt vilken var och en har rätt till yttrandefrihet innefattande åsiktsfrihet och frihet att sprida uppgifter och tankar utan att någon offentlig myndighet får hindra det. I artikel 10.2 räknas de ändamål upp som kan motivera att yttrandefriheten inskränks: statens säkerhet, den territoriella integriteten, den allmänna säkerheten, förebyggande av oordning eller brott, skyddande av hälsa och moral eller av annans goda namn och rykte, förhindrande av att förtroliga underrättelser sprids och upprätthållande av domstolars auktoritet och opartiskhet. För att yttrandefriheten skall få begränsas måste alltså något av de skäl som anges i artikel 10.2 förefinnas. Annars är det aldrig tillåtet att begränsa yttrandefriheten.

Inget av de ovan nämnda skälen fanns när förstainstansrätten och EU-domstolen i Luxemburg valde att förkasta samtliga av de sju, därefter tretton grunderna som Connolly åberopade.

I Connollys fall blev det ett de facto förbud mot allt offentliggörande och den berörda institutionen fick makt att utöva obegränsad censur med åberopande av artikel 17 andra stycket i tjänsteföreskrifterna.

För den som vägrar tro att den finländska ekonomiska kraschen 1990-1993 var oberoende av Finlands anpassning till EU:s monetära unionspolitik är Connollys bok av stort intresse. Jag tror inte att intresset minskar med tiden, eftersom vi kommer att leva länge med de svårigheter som en enda valutan innebär för ett litet exportberoende land i periferin. Det är tvärtom hög tid att ta reda på Connollys argumentering för att kunna göra något i vår egen sak.

Det klarnade genom Connollys bok, och särskilt hans dom, varför den politiska debatten avstannade när vi kördes in i EU och varför vi fick regnbågsregeringarna där alla tyckte lika.

Maastrichtstrategins lyckliga genomförande berodde enligt Connolly på tre villkor. Det utlovades ett pris – deltagande i en enda gemensam valuta (1997). Allt som hotade att Maastrichttidtabellen spårade ur riskerade att minska motivationen hos myndigheterna att piska befolkningen att gå igenom smärtbarriären i strävan att nå priset. Det var viktigt att myndigheterna längtade efter priset – eller att väljarna tillät detta. Det fick inte förekomma några tvivel på en gemensam valuta, eftersom smärttröskel för konvergenskriterierna då kunde sjunka eller den stränga åtstramningspolitiken förslappas.

De finska regnbågsregeringarna på 1990-talet band många partier noga till samma politik. En regering som var EU-kritisk kunde inte tillåtas.

Det tredje villkoret, nämligen att konvergenspinan under valutakursmekanismen (ERM) inte får bli olidlig, var inte särskilt relevant för vårt land. Dels är vi vana att tiga och lida och Finland har sisu, men framför allt fördes vi bakom ljuset med argumentet att EU-harmoniseringen kommer att rädda oss, och i själva verket är vår enda chans.

Den finska arbetslösheten steg ju nog under landets värsta ekonomiska krasch någonsin från 3,4 procent 1990, 7,6 procent 1991, 13,1 procent 1992, 17,9 procent 1993 till 18,4 procent 1994 och stora delar av ungdomssysselsättningen offrades, men Finlands regeringar följde Bundesbanks bud om att ansökarländerna till EMU skall demonstrera att de menar allvar med en svuren medbroderlighet – alla för en och en för alla – redan innan den fullständiga monetära unionen blivit verklighet.

Bernard Connolly demonstrerar detaljerat hur ländernas svårigheter, bland annat arbetslösheten, följde av anpassningen till den ekonomiska och monetära unionen. Han gjorde det så effektivt att EU-kommissionen med hela tyngden av sin juridiska expertbyråkrati förklarade att han hade skadat tjänstens anseende och på ett irreparabelt sätt rubbat det förtroende som kommissionen har rätt att kräva av sina tjänstemän.

EU-kommissionen beslagtog inte Bernard Connollys bok ”The Rotten Heart of Europe – the Dirty War for Europe’s Money”. Den finns att tillgå på engelska på bibliotek i Helsigfors, men inte särskilt tätt med tanke på sakens oerhörda betydelse. Till exempel stadsbibliotekets exemplar måste beställas från Parkstads bibliotek.

Vasabladet 12.7.2003

EU, or how to make a colony of a free nation-state

Thessaloniki, 21 June, 2003

In this paper, I firstly want to describe some characteristics of the Nordic welfare state. Secondly I will try to contrast this ideal of a welfare state against the policy performed in Finland as well as in the union since the end of the 1980-ies. My aim is to show, that there has been more of serving European union interests than Finnish interests, and that the welfare losses we have experienced are in fact due to the severe harmonisation policy we have been going through.

What is a welfare-state

Much of the public services are traditionally produced by the state in the Nordic countries. Publicly produced services are one trait of the Nordic welfare states. They are so called service-states in the sense that the public expenditures are more than sixty percent of the gross national product (62 % in 1995).

In other European Union countries they were around fifty percent 1995. If the state just transfers social services, which are mainly privately produced, it is a transfer-state. There is a third alternative to service-states and transfer-states, and that is the night-watchman-state. In a night-watchman-state the emphasis is mainly on defence, administration, security and law and order.

The traditional Nordic welfare state rests on four pillars: solidarity in wage policy, active labour market policy, active trade cycle policy and public sector expansion. Much of the welfare is the result of trade union work, or there would be no Nordic welfare state. The classical Nordic welfare state can be called an interventionist state, a social-state and a class co-operation state. Interventionism includes economic activity for welfare through tax collection, responsibility for securing full employment and fixing of public services as well as production regulation. The access to the public services and whether those services are obtained free of charge or must be paid for, must be examined as closely as their supply. Moreover, welfare societies must be judged on the basis of whether equal opportunities exist for all, and the manner in which we tend to the socially disadvantaged.

EU into the limelight

The welfare strategy in Finland and Sweden has clearly changed over the last 15 years, however. There is a tendency in the European Union, which is very strong in Sweden and Finland, which both became members of EU in 1995, to switch away from the service-state towards the transfer-state and to increase the role of private companies in welfare production. This, our governments declared, is necessary due to the high public indebtedness, high rate of interest costs, and to the continuous high unemployment eating public resources. We are moving in the direction of night-watchman-states as well. Guard companies came up like mushrooms. You can hardly pretend any more that the Nordic countries are exporting the Nordic economic model to the European Union, as many hoped when we entered the EU. The case is rather the opposite.

Boom-bust

Finland had an economic boom in the 1980-ies, but after that we experienced the worst economic crash ever seen in my country. It is called The Big Recession (Suuri lama). The main question is thus: was the recession due to external pressure on the Finnish governments, Sorsa 4. 1983-1987; Holkeri 1987-1991; Aho 1991-1995 and Lipponen 1995-1999, in order to incorporate Finland into the European Union and not the least into adopting the single currency, the Euro? Because before, until 1989, Finland experienced a boom with full employment, low debt and a good regional balance. Since then the policy and regime shifted in the direction of full European integration. There was no great demand among the public for any run on EU, however. The government made an insidious propaganda for something they could not be downright on. The Central Bank of Finland, during the 1980-ies, the steering national macroeconomic policy instrument, of course, step by step was used in order to deregulate banking and money markets, encourage foreign indebtedness, even by municipalities, and to slacken its own power and reason for being. I will return to the Central Bank of Finland later.

The currency, the Finnish Mark (FIM), was not an option, I mean threatened, at the time, they told us, although the Maastricht top meeting in December 1991 agreed upon the single currency union in three steps, and the Finnish negotiators did not care for any opt-outs in their EU-negotiations between March 1992 and March 1994. A consistent EU-friendly policy started in Finland favouring the export sector, stabilising the exchange rate, shrinking the deficits of the public sector (6.8.1992). The new monetary policy was put forward by the Central Bank of Finland aiming at a permanent inflation of 2 % towards 1995 (4.2.1993) .

The Finnish unemployment rate boomed in the process:

1990	1991	1992	1993	1994
3,4	7,6	13,1	17,9	18,4

When the Finnish people voted about EU-membership 16 October 1994, EU was offered us as the only solution to our big problems, the unemployment the biggest of them all. Unemployment rates provide an indication of the socio-economic health of the nation . Finland had become a sick nation.

The European Union aims at growing flexibility in the member states, so that the convergence criteria and the stability-pact of the economic and monetary union can be observed in face of the suppressed liberty of action in fiscal and financial policy matters in the member states. This means that people must move and flex, when the economic policy does not care to make politics to the benefit of people any longer. Previously Finland as a nation-state used to solve its own problems successfully. But Finland is now handicapped to do so, and suffers from mass-unemployment, uneven distributions, weaker welfare, environmental problems, powerlessness felt by people and brutal working life experiences, problems completely opposite to the ideal Nordic model.

EU-Dissidence

There is a heavy propaganda for international market liberalism solutions, but the international market liberalism is not capable of solving big macroeconomic problems anywhere in the world. Such problems are best solved by the nation-state itself. But then the problem is: Is there a nation-state named Finland with full competence to solve Finnish problems any more, or have we become a satellite? If we have become a satellite, then how big are our political problems, not to speak of the economic ones, if the borders of our nation is not equivalent to the borders of our state?

No one has yet suggested that Europe constitutes a nation.

Could it be that the whole thing and most of all the monetary union with its forerunner mechanism, the ERM, is part of a programme to subvert the political as well as economic independence of Europe´s countries? The person who came to realise this as a fact was cut down, becoming one of the first dissidents of the European Union. People instinctively know that their democracies have been overthrown. The proofs are given on the 427 pages of Bernard Connolly´s book ”The Rotten Heart of Europe, The Dirty War for Europe´s Money”. For it he was sacked from his work in the European Union and tried in court and condemned. Bernard Connolly was head of the EMS National and Community Monetary Policies Unit in the Commission. He wrote his book when on leave from his job. He was told that he had no right to do so, or to analyse the ERM, not even to think about it. Sokrates, Galileo Galilei were they tolerated. No. Heretics are never tolerated. But why on earth, call it freedom, democracy and openness in 2003.

Finnish Depression and ERM

The Finnish events can clearly be connected with the conclusions drawn by Connolly. The official propaganda, however, said something else. As already mentioned the scenario was that we had a boom in the 1980-ies and then a crash, which hit Finland even harder than the crash in the 1930-ies. Before, during and after the crash the government, leading politicians and media presented the one alternative plan to the Finnish people. This plan was about taking Finland smoothly into the union without disturbing debates.

Below are selected a few of the happenings concerning the Finnish road to the EMU.

1. In 1979 EMS (European Monetary System) was introduced in the EEC countries.
2. In 1986 Finland became full member of EFTA (European Free Trade Association).
3. During the Finnish boom in 1988 housing prices rose at a rate of over 30 % annually.
4. In 1989 the first company crashed on the Exchange.
5. In 1989 the Finnish government informed the parliament that they supported a common European Economic Sphere for EFTA and EEC in Western Europe.
6. In 1989 the chief of the savings-banks union (SKOP) committed suicide. In 1990 the unemployment rate in Finland was 3,4 %, the lowest since 1975.
7. In 1990 (autumn) the unemployment started to grow.
8. In 1990 the two German states united.
9. In 1991 the Swedish crown was tied to the Ecu.
10. In 1991 (May) president Mauno Koivisto declared to the government that at the moment Finland officially excludes EU-membership.
11. In 1991 (July) Sweden applied for membership in the EC.
12. In 1991 (December) the EC top meeting in Maastricht, Holland decided about the economic and monetary union with a single currency, a common central bank and a common monetary policy.
13. In 1992 (March) Finland decided to apply for membership in the EC
14. In 1993 (February) Finland starts negotiations about EC membership in Brussels accepting the Maastricht treaty.
15. In 1993 (August) has the unemployment risen fivefold to 500,000. Finland has 5 million inhabitants.
16. In 1994 (March) Finland and EU signed the negotiation result in Brussels.
17. In 1994 (October) Referendum about the EU-membership. 56,9 % voted for and 43,1 % voted against. A referendum o today might give the opposite result!
18. In 1994 (November) The parliament accepted the EU- membership for Finland.
19. In 1995 (January) Finland joined the EU and the EMS (European monetary system) and left EFTA.
20. In 1996 (October) Finland joined the exchange rate mechanism ERM.

The change of regime was not properly discussed. Hardly anybody knew that Maastricht meant the abandonment of the national currency. The policy was forced through by kind of decrees, only afterwards people realised what was going on. Because the decision process was too quick, people will not stop recapitulating afterwards. The book of Bernard Connolly is about why the Exchange-Rate Mechanism, the ERM, was damaging to the economies in its clutches. The attitude in my country is, however, that we caused our difficulties ourselves. There are since 1994, in compliance with the Maastricht treaty, a deepened economic and monetary policy cooperation governing public finances, overall economic policy and the position of the central bank . This means, of course, the traditional Nordic model cannot resist. Alarming unemployment and imbalance of public finances, typical of almost all Member States, which is also recognised by Finnish economists, no doubt upsets people and they naturally blame integration in the way it is pursued. A single market is one thing, which is acceptable to many. A single currency is something that came on top of it and is not demanded. A monetary union cannot resist without a political union. This can be seen here in Thessaloniki 2003 top meetings.

Maastricht = political union

Why should any country subordinate its domestic policy goals to the defence of the exchange rate? There are two possible answers. Firstly domestic policy goals, which are not economic, might be furthered. Secondly domestic goals might be subordinated to the exchange rate, if that advances the goals of some wider political entity.

The success of the Maastricht strategy depended on three conditions.

1)A price was promised – participation in a single currency (1997) so anything that threatened to derail the Maastricht timetable would reduce the incentives for the authorities to whip on the population to go through the pain barrier (starvation cure) in striving for the prize.
2) The authorities must continue to lust after the prize – or be allowed to by their electorates. Any doubts about their commitment to the single currency might lower their convergence pain threshold, or make them loosen their severe policies.
3) Third, the pain of convergence within the ERM must not become unbearable. If it did, then the markets might expect the runner to retire from the race, to rest outside. The markets, might consider factors such as recessions and unemployment be more important fundamentals than the Maastricht convergence criteria.

The Finnish rainbow governments in the 1990-ies can be explained by the fact that they tied all parties to the common goal and it was easier to show the population ”Look this is what everybody wants”, because a government that was not friendly towards EU could not be allowed to reach power. The Finnish governments were unwilling to miss the ”train”. Finland got the highest unemployment (together with Spain), almost 20 %, and a recession deeper than ever, but was completely overrun by the euphoric rush towards an unconditional EU membership performed by its governments even before anyone had heard a word such as ”convergence criteria”.

The Finnish government, indeed, had learned the lesson of Bundesbank: ”Aspirant members of EMU should demonstrate their commitment to a sworn co-fraternity – all for one and one for all – on advance of full monetary union” . I would say that this fairly well reflects what really happened in my country. People in Finland are used to hardships and indeed the situation was unbearable, but the politicians pursued energetically something their electorate had not chosen them for. In the absence of information and discussion the helplessness of the people has been and still is paralysing. Not in their wildest fantasy could people then believe that they were cheated on their most precious possession, the independence of the country. The people felt, however, that the politicians played a double play and started to despise them. There is still a great confusion around.

The Finnish nightmare 1990-1993, debt-deflation, is not extraordinary though. Debt deflation, was described 1932 by Irving Fisher in ”Booms and Depressions”. Indebted people become over-indebted when incomes and interest rates do not correspond to their expectations. The over-indebted households meet with liquidity problems, they have to sell out their properties and when this happens on a mass scale, prices go down, they loose their houses while their nominal debts remain high. What is extraordinary is that we had to go through it all in order to place ourselves into a political union. A monetary union cannot last unless there is a political union. Who wants a political union, or who cares about one?

A dream came through

It is an old dream, is it not! Germany intended a Grosswirtschaftsraum in the Third Reich where the Reichsmark would be the leading currency in a German economic area. Within the German currency bloc, fixed exchange rates would be introduced to ease the way later to a currency and customs union. There would be a Bank of Europe, but ´For political reasons it could be undesirable to damage the self-esteem of member states by eliminating their currencies´. Initially individual countries would maintain their own currencies and would agree to permanently fixed exchange rates against the Reichsmark. The members would be Germany, Austria, Bohemia, Moravia, the Netherlands, Belgium, Denmark, Norway, Sweden, Slovakia, Romania, Bulgaria and Hungary. This scenario from the 1940-ies did not include France.

In the 2000-s progress has been made by unionists. National currencies and national Central Banks have been eliminated. Finland is the only country in Scandinavia so far, which has eliminated both its currency and its Central Bank. Denmark and Sweden have pursued a more clever policy. Norway and Island are not members of EU. The new law about the Central Bank of Finland came into force 1, December 2000. The Central Bank of Finland no longer is the instrument of the Finnish parliament and people. It is by law subordinated only to the European Central Bank (ECB) in Frankfurt.

Poimintoja Eurooppa-neuvoston strategiapaperista 2003

POIMINTOJA EUROOPPA-NEUVOSTON STRATEGIAPAPERISTA ”TURVALLISEMPI EUROOPPA OIKEUDEN-MUKAISEMMASSA MAAILMASSA”:

Eurooppa-Neuvosto, Thessaloniki 20.6.2003

”Maksimaaliseen tuhoon tähtäävä terrorismi, joukkotuhoaseiden saatavuus ja valtion instituutioiden romahtaminen: jos nämä kolme eri tekijää yhdistyvät, saattaa Eurooppaa todellakin olla erittäin suuren uhan edessä.”

”25 valtion muodostama Euroopan unioni, jossa on yli 450 miljoonaa kansalaista ja joka tuottaa neljäsosan maailman bruttokansantulosta (BKTL), on maailmanlaajuinen toimija; sen olisi oltava valmis ottamaan osavastuu maailmanlaajuisesta turvallisuudesta.”

”Energiariippuvuus on myös huolenaihe. Eurooppa on maailman suurin öljyn ja kaasun tuoja. Tuonnin osuus päivittäisestä energiankulutuksesta on noin 50 prosenttia. Se nousee 70 prosenttiin vuonna 2030. Öljyä tuodaan pääasiassa Persianlahdelta ja kaasua Venäjältä ja Pohjois-Afrikasta.”

”Transatlanttinen yhteys kuuluu keskeisenä osana kansainväliseen järjestelmään. Se ei ole ainoastaan Euroopan unionin edun mukaista kahdenvälisten suhteiden kannalta, vaan vahvistaa koko kansainvälistä yhteistyötä. Nato on tämän suhteen tärkeä ilmentymä.”

”Globalisaation aikakaudella kaukaiset uhkat saattavat olla yhtä suuri huolenaihe kun lähellä olevat.”

”Perinteinen käsityksemme itsepuolustuksesta, ennen kylmää sotaa ja kylmän sodan aikana, perustui miehitysuhkaan. Uusia uhkia torjuttaessa ensimmäinen puolustuslinja on usein ulkomailla.”

”25 jäsenen unionin, jonka jäsenet yhdessä käyttävät 160 miljardia euroa puolustukseen, olisi kyettävä tarvittaessa ylläpitämään useita operaatioita samanaikaisesti. EU:n olisi kehitettävä strateginen lähestymistapa, joka edistää varhaisessa vaiheessa tapahtuvaa, nopeaa ja tarvittaessa voimakasta väliintuloa. Erityisesti huomiota olisi kiinnitettävä operaatioihin, joissa käytetään sekä sotilaallisia että siviilivoimavaroja.”

”Jos EU ottaa vakavissaan uudet uhkat ja aikoo todellakin luoda joustavammat mobiilijoukot, sen on lisättävä puolustuksen resursseja.”

”Voimavarojen lisäämisessä eri aloilla olisi otettava huomioon operaatioiden laajempi kirjo. Petersbergin tehtävien lisäksi tähän voisi kuulua yhdessä toteuttavat aseistariisuntaoperaatiot, tuki kolmansille maille terrorismin torjunnassa ja turvallisuussektorin uudistamisessa.”

”Transatlanttisilla suhteilla on korvaamaton merkitys. Toimiessaan yhdessä Euroopan unioni ja Yhdysvallat voivat olla vaikuttava positiivinen voima maailmassa. Voimavaroja kehittämällä ja yhdenmukaisuutta lisäämällä EU:sta tulee uskottavampi toimija ja vaikutusvaltaisempi kumppani.”

”EU on valmis kehittämään aktiivista kumppanuutta jokaisen maan kanssa, joka jakaa EU:n tavoitteet ja arvot ja on valmis toimillaan tukemaan niitä.”

Lataa täältä itsellesi koko Javier Solanan strategiapaperi ”turvallisemmasta Euroopasta” (pdf-tiedosto)

Alkutuotanto globalisaation valinkauhassa

Alkutuotanto eli maan- ja metsänhoito sekä kalastus ja metsästys ovat kautta ihmiskunnan historian olleet perusammatteja. Ihmisen fyysiset perustarpeet, nälkä, jano ja vilu ovat tulleet tyydytetyiksi näillä perusasioilla. Vuosituhansia ihminen tuli toimeen näillä perusammateilla. Vasta 1800 -luvun lopulla ns. teollinen vallankumous antoi alun sille nopealle kehitykselle, joka on mullistanut koko ns. kehittyneen maailman. Kehityksen nopeudesta esimerkki; vielä toisen maailmansodan jälkeen joka toinen suomalainen sai elantonsa alkutuotannosta, nykyään n. 6,5 %.

Miten erilainen kehitys on maailmalla, antaa hyvän esimerkin Kiina, jossa tänä päivänä yli 60% väestöstä elää alkutuotannosta. Valtioiden kehitysasteen mittarina käytetään juuri tätä prosenttilukua; mikä on alkutuotannon osuus bkt:stä tai työllisistä.

Kehityksen nimissä ollaan nyt hyvää vauhtia tyhjentämässä maaseutua kaikkialla maailmassa. Edessä on suuri urakka, sillä tälläkin hetkellä maailman väestön enemmistö on ns. ”turpeeseen sidottuja” eli yli kolme (3) mrd ihmistä. Kehityksen ja tehokkuuden nimissä on tarkoitus tavoittaa länsimainen taso. Tuon tason saavuttaminen merkitsisi yli kahden (2) miljardin ihmisen siirtoa ”kehittyneempiin” ammatteihin. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, ettei tämä ole mahdollista. Tavarantuotanto ja palvelut eivät voi tarvita ja työllistää tällaisia ihmismassoja, vaan työttömyys ja syrjäytyminen ovat pakollisia seuraamuksia. Tällaisesta kehityksestä on käytännön esimerkkejä useista ”USA:n takapihan” eli keski- ja Etelä-Amerikan valtioista, joissa pellot ovat monikansallisten elintarvikejättien (Dole, DelMonte, Chiquita ym.) omistuksessa tai hallinnassa ja työttömyys yleensä yli 50%.

Kiina on nyt tässä suhteessa mielenkiintoinen seurattava. Kiinasta tuli WTO:n jäsen ja se toteuttaa nyt innolla uusliberaalia vapaata kapitalismia. Kommunismista on enää jäljellä punainen lippu ja totalitäärinen vallankäyttö. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan tällä hetkellä Kiinan 1,3 miljardista ihmisestä on alkutuotannossa 800 miljoonaa eli yli 60 %. Jos ja kun tavoitteet toteutuvat, niin 500 miljoonaa ihmistä vapautuu muihin tehtäviin. Tämän, laajentuvan EU:n ihmismäärää vastaavan joukon sijoittamista vaikeuttaa vielä se, että samanaikaisesti vanhasta valtio-omisteisesta raskaasta teollisuudesta vapautuu väestöä siten, että useissa kaupungeissa työttömien määrä ylittää jo nyt 15 %. Tämän valtavan väestönsiirron jälkeenkin jää maatalousväestön osuus n. kymmenkertaiseksi verrattuna johtaviin länsimaihin. Kiina, joka nyt on maailman talouden kasvukeskuksia ja johon länsimaat, Suomi mukaan lukien, sijoittaa ja uskoo, tulee nämä megatrendit huomioiden olemaan suuri riskisijoituskohde.

Globalisaatio ja integraatio, jonka vannottiin tuovan kasvua, hyvinvointia ja vakautta, tuokin mukanaan epävakautta.

MAATALOUDEN MUUTOS SUOMESSA

Vastoin yleistä käsitystä, maatalous Suomessa on kokenut toisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muutoksen. Karjalan siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilojen perustaminen nostivat tilamäärän 1950- ja 60 -lukujen taitteessa huippuunsa (n.330 000 kpl). Tiloja jakamalla ja uusia peltoja raivaamalla tehtiin uusia pientiloja. Tilojen keskikoko oli tuolloin n. 8 ha. Kansan väkilukuun suhteutettuna yli 400 000 ihmisen asuttaminen oli maailman mittakaavassa huippusuoritus.

Teollisuus, rakentaminen ja palvelut vaativat lisäväkeä ja reservi löytyi suurilta osin maatilojen tyttäristä ja pojista. Suurten ikäluokkien tullessa työikään 60 -luvun lopulla tuo reservi oli niin suuri, että niiden työllistämiseen tarvittiin myös Ruotsin apua. Lähes sotasiirtolaisten (karjalaisevakot) kokoinen väkimäärä lähti näinä vuosina leivän perään pääasiassa Ruotsiin.

Jälkikäteen on esitetty arvostelua, että Suomen tuon ajan poliittinen johto keinotekoisesti yritti hillitä tätä kehitystä ja olla luonnollisen kehityksen jarruna. Tosiasia kuitenkin on, että hallittu muutos ei olisi sietänyt yhtään nopeampaa kehitystä, muutoin seurauksena olisi ollut suurtyöttömyys.

Maatalousväestön supistuminen on jatkunut tasaisesti 80- ja 90 -luvulla aina näihin päiviin asti. Viranomaisten taholta on esitetty tavoitelukuja, että tämä toivottu rakennemuutos päätyisi n. 30 tuhanteen aktiivitilaan. Tämän tavoitteen toteutuminen merkitsisi sitä, että vielä n. puolet tilojen nykymäärästä olisi poistettava. Toteutuneiden sukupolvenvaihdosten määrä antaa odottaa, että tuo tavoite toteutuu. Nykyinen viiden prosentin eli 4000 tilan vuosittainen lopettaminen merkitsee sitä, että tavoite toteutuu kymmenessä vuodessa. Kestääkö maaseudun rakenteet vielä tuon suuruusluokan tyhjenemisen, jää nähtäväksi.

ALKUTUOTANNON ASEMA SUOMESSA

	bkt:stä	työllisistä
1950	46 %
1960	35 %
1970	7,2 %	20 %
1980	4,9 %	11 %
1990	3,9 %	8 %
2000	3,5 %	6,5 %

Kahdeksas EU-vuosi on päättymässä. Neljäkymmentä vuotta jatkuneeseen supistumistrendiin ei ole liittynyt suurempaa dramatiikkaa. Kysymyksessä on jatkuva prosessi. Tila lopettaa, jos jatkajaa ei löydy. EU-aikana aloituskynnys on noussut. Paperibyrokratia, pikkutarkat tarkastukset, riippuvuus suorista tulotuista ja huoli EU:n maatalouspolitiikan muutoksista itälaajenemisten ja tukipolitiikan yms. vuoksi.

Lopettaneet tilat pääasiassa säilyttävät pellot omistuksessaan ja vuokraavat ne lisämaiksi jatkajille. Suomen viljelypeltoalasta n. 500 000 hehtaaria eli neljännes on vuokramaita. Siksi tuotanto ei putoa tilojen määrän laskiessa vaan sama viljelyala säilyy tuotannossa. Näin myös maataloustulo säilyy samalla tasolla. Kun jakajien määrä laskee, tulot tilaa kohti nousevat. Luonnollisesti työmäärä lisääntyy ja kulut nousevat, kannattavuus ei silti välttämättä parane. Tämä on sitten sitä tehokkuutta, jonka nimiin kaikkialla vannotaan.

Suomen oman elintarviketuotannon selviäminen on suorassa suhteessa näiden riskinottajien eli jatkavien viljelijöiden selviämiseen. Nämä ”sankarit”, riskinottajat, jotka tilan lunastamisvelkojen lisäksi ottavat lisää velkaa tilan kehittämiseen, ottavat taloudellisten riskien lisäksi henkisen ja fyysisen jaksamisen riskin. Ihailtavaa yrittäjyyttä ja riskinottoalttiutta maaseudulta löytyy kuitenkin paljon. Rahoitus ei ole ongelma, sillä valtion investointitukia ja -lainoja saa helposti ja korot ovat ennätysalhaisia. Takuut myös riittävät, sillä maan-, metsän- ja rantojen arvot ovat korkealla. Arvoja pitävät korkealla maatalouden ulkopuoliset harrastajat ja sijoittajat (Ollila, Wahlroos, Fazer jne.).

Maatalouden velat, n. 3,8 mrd €, ovat n. 25 % maatalouden varallisuudesta. Selviäminen on kova haaste. Haastetta lisää vielä se, että sijaitsemme EU:n sisämarkkina-alueen koillisessa kolkassa, kylmässä, harvaanasutussa maassa, jossa sijainnista johtuen tulee ylimääräisiä kuluja. Lisäksi tuotanto-olosuhteet ovat huonommat kuin lähes missään muualla EU:ssa; lämpösumma, kasvupäivien lukumäärä, pienet peltolohkot yms. Ongelmia lisää vielä se, että se neuvottelutulos, millä liityimme EU:hun, ei anna täyttä kompensaatiota näille epäedullisille olosuhteille. Joudumme siis 1:1 kilpailuun korkeammilla tuotantokustannuksilla, alhaisimmalla tukitasolla ja epäedullisimmissa olosuhteissa. Tässä tilanteessa merkittävää on se tuki, jonka kuluttajat antavat suosimalla suomalaista tuotantoa. Myös suomalainen elintarviketeollisuus on hoitanut leiviskänsä hyvin.

Miten selviämme jatkossa EU:n laajentuessa ja Saksan kyllästyessä hyvän maksajan rooliin, on riippuvainen siitä, miten neuvottelijamme kykenevät pitämään Suomen puolta tulevissa ratkaisevissa muutosneuvotteluissa. Jos asia jätetään yksin markkinavoimien ratkaistavaksi, ei Suomelle jää omaa kulutusta vastaavaa elintarviketuotantoa.

Vuonna 2001 oli koko elintarviketuonti 1,8 mrd € ja vienti 0,9 mrd €, eli tuonti oli kaksinkertainen vientiin verrattuna. Tuonti on ollut koko EU ajan jatkuvassa kasvussa viime vuotta 2001 lukuunottamatta. Nettotuonti on elintarvikesektorin rahavirroista n. 10 prosentin tasoa.

Tosiasia on, että liiketaloudellisesti maatalousyritykset antavat sijoitetulle pääomalle huonon tuoton ja yrittäjälle alhaisen palkan. Mutta näin on aina ollut. Uusia lisärasituksia ei henkinen kestävyys enää kuitenkaan paljon salli.

SUOMEN MAATALOUS BRYSSELIN NÄKÖKULMASTA

EU on uusliberaalin talouspolitiikan innokkaimpia toteuttajia. Nykymuotitermit, rajoittamaton vapaa kilpailu, tehokkuusajattelu, yksityistäminen, harmonisointi ja usko jatkuvaan kasvuun ovat tabuja.

On selvää, että tähän ajatteluun ei sovi se, että ruokaa tuotetaan sellaisella alueella, jossa luontaiset edellytykset ovat kaikkein huonoimmat. Suomelle ruoan tuottajan rooli ei näihin kuvioihin siis luonnostaan sovi. On kuitenkin pidettävä mielessä, että EU eikä mikään EU:n jäsenvaltio harjoita yritystoimintaa, vaan sen tekevät yritykset ja yksityiset ihmiset. EU säätää asetukset ja direktiivit eli laatii pelisäännöt. Säännöt, joihin jäsenvaltioiden on sopeutettava oma lainsäädäntönsä.

Tätä vapaata kilpakenttää kykenee parhaiten hyödyntämään suurimmat, tehokkaimmat ja parhaimmat yritykset ja kyvykkäimmät yksilöt. Siksi vapaakauppa suosii suuria ja vahvoja ja usein paikallinen pienyrittäjä on häviäjä. Tästä samasta syystä kehitysmaat ovat vapaakaupassa olleet kaiken aikaa häviäjiä eikä vapaakaupasta hyötyjiä. Sama tosiasia tulee toteutumaan myös itälaajenemisessa, jossa voitot tulee keräämään monikansalliset suuryritykset ja häviäjinä ovat uudet jäsenmaat ja niiden tavalliset kansalaiset. Poliittinen valtaeliitti ja muutamat yritykset ovat heilläkin voittajan osassa.

Myös reuna-alueet, kuten Suomi, tulee näillä pelisäännöillä vääjäämättä ajan kuluessa näivettymään EU:n koilliseksi vedentakaiseksi maakunnaksi. Näin käy, ellei politiikoilla ole ymmärrystä ja voimaa ottaa takaisin sitä valtaa, jonka se on markkinavoimille luovuttanut. Suomi ei enää ole suvereenisti itsensä herra, vaan on luovuttanut tulevaisuutensa ylikansallisen päätöksenteon alle. Nyt tuota päätöksentekoa dominoivat monikansalliset suuryhtiöt.

Urho Kittilä
Pälkänevedentie 137
36600 PÄLKÄNE
gsm 0400 624 903
fax 03 534 3385
e-mail jkittila@saunalahti.fi

Julkaistu 7 lokakuun, 20027 lokakuun, 2015Kategoriat ArtikkelitAvainsanat globalisaatio, maatalous

Artikkelien selaus

Edellinen sivu Sivu 1 Sivu 2 Sivu 3 … Sivu 5 Seuraava sivu